perjantai 20. heinäkuuta 2012

Hylkeenpyynnissä



Pöyhtärin Olli ja Jorma sekä Lehtisen Pentti lähtivät jäihin keväällä 1965. Pekkarin Paavo tuli mukaan vuoden 1967 retkelle. Matkaan lähdettiin huhtikuun puolenvälin tienoilla ja pois tultiin toukokuun lopulla. Pisin reissu kesti lähes 7 viikkoa. Matka alkoi yleensä Himangalta, mutta Tahkokorvilta Kalajoelta ja Hailuodon Marjaniemestäkin jäille lähdettiin. Pyynti tapahtui yleensä Ruotsin puolella Skellefteån edustalla. Jos kolme viikkoa oli oltu matkassa, ei jäältä päästykään heti pois. Takaisin tultiin veneellä ajaen rantojen sulaessa. Jäänmurtajan kyytiäkin saatiin pari kertaa.

Pitemmällä reissulla varustuksena oli yksi isompi lasikuitupäällysteinen vene ja kaksi jollaa, lyhyempiä viikon tai pari kestäneitä matkoja tehtiiin pelkästään hiukan isomman jollan kanssa. Joskus alkumatka vedettiin traktorilla, mutta pääosin lykättiin ja vedettiin jäällä miesvoimin. Apuna oli myös veneen perään asennettu, moottorilla varustettu lykyri, jonka piikikäs pyörä kuljetti venettä eteenpäin. Radiossa saatiin säätiedotukset. Paikannusta tarkistettiin yöllä ottamalla suunnat majakoiden valoista. Kaikilla oli ajopuut ja pyssyt. Vaatetuksena tavallisten vaatteiden lisäksi valkoiset lumipuvut, turkkikin saattoi olla mukana. Vaatteet, varsinkin sukat olivat märkinä melkein kokoo reissun. Kotitekoisissa makuupusseissa nukuttiin veneen päälle tehdyssä teltassa. Pesutouhoja ei paljon harrastettu, joten kotiin palattua saunominen kyllä maistui.

Ruokaa varattiin kuudeksi viikoksi toiseen jollaan, toisessa oli polttoaineet. Eväänä oli leipää, korppuja, perunoita, hernekeittopurkkeja, säilykelihaa, kauraryynejä, paistinrasvaa. Kerran perunat tosin jäivät rannalle. Jos sianlihaa otettiin mukaan, se syötiin nopeasti pois. Jorma oli kokkina. Ruoka laitettiin petrolipriimuksella. Yhdesti kokeilttin kaasuvehkeitä, mutta kovilla pakkasilla kaasu kului nopeasti ja petrolia jouduttiin hakemaan maista kesken reissun. Vettä sulatettiin jäästä, osin käytettiin merivettäkin. Kun saalista saatiin, syötiin hylkeen lihaa, munuiaisia ja eteenkin maksaa. Jos litturyynipuuroa oli syöty pari viikkoa, kyllä tuore liha maistui, vaikka Paavo yrittikin laittaan kaurapuuroon säilykelihaa sattumiksi.

Jäihin päästyä veneille valittin sopiva asuntojää, johon pystytettiin leiri. Tarvittaessa leirin paikkaa vaihdettiin. Pyyntiin lähdettiin sopivalla säällä aamupäivästä ajopuun turvin kompassisuunnassa eri sektoreihin, ei suoraan myötätuuleen. Paras pyynti-ilma oli kylmä ja kirkas. Tyynellä ja lämpimällä hylje meni veteen. Yöpakkanen teki jään pinna rahisevaksi. Varovasti lähestyen piti päästä 150 m päähän hylkeestä. 200 m päästäkin saattoi ylettyä ampumaan. Jos hylje näki miehen, se meni heti sekaan. Hylkeen nostaessa päätään pyytäjän piti aina olla suojassa jääröykkiön takana. Kirkkaalla ilmalla suojaa ei tarvinnut. Alussa huono osumatarkkuus vaivasi. Pyssyt olivat hyviä, mutta kiikareissa oli vielä 60-luvun lopulla tarkennusongelmia. Saaliiksi saatiin norppia. Laumoissa eläviä halleja, harmaahylkeitä eli raaseleita alettiin saada enemmän kannan tullessa laivaväyllien myötä Perämerellekin. Saaliista tuotiin maihin leuat, nahka, traani eli hylkeenrasva ja osa lihasta. Nimismies maksoi leuoista 40 mk:n tapporahan, nahasta sai 10 mk, traanista keitettiin traaniöljyä ja lihaa syötiin.

Aika kului huonosti jos leiristä ei päässyt mihinkään. Viiden sumupäivän jälkeen vitsit olivat vähissä. Porukka tuli kyllä tutuksi, ja tupakointiin piti tupakoimattomankin sopeutua. Miehet pääsivät lehteenkin reissuillaan. 1965 Kalevassa kerrottiin Pöyhtärin ja Spaakin venekunnasta parissakin kirjoituksessa. Miehet olivat Ulkokallassa, muut jäät Ruotsin puolella, joten saalis oli ainakin siinä vaiheessa huono. Spakin väki, Herman, Antti ja Mauri olivat olleet neljättä viikkoa Kallassa. Pöyhtärin Olli ja Jorma sekä Lehtisen Pentti olivat lähteneet liikkeelle Hailuodosta ja tulleet Kallaan huonon jäätilanteen takia. Samalla reissulla hylkimiehet joutuivat auttamaan Ulkokallasta Rahjaan palatessa jäihin juuttuneen merivartioaseman veneen Rauta-Villen irrotuksessa. Mukana oli myös majakanvartija Arvo Pirkola ja Rauta-Villessä lehtitoimittajan lisäksi aseman päällikkö, ylik. Rauno Laukka ja konemies, ylki. Veikko Kärjä. Tuntien työllä saivat miehet kiskottua Rauta-Villen takaisin Ulkokallaan, josta uusi maihinmenoyritys alkoi vasta usean tunnin odotuksen jälkeen jäätilanteen parantuessa jonkin verran. Avusta kiittäessään miehet totesivat, että merellä on meren laki a että jokainen olisi tehnyt tuossa tilanteessa samoin.

Toukokuun 13.päivä 1967 sanomalehti Keskipohjanmaa kertoi Olli ja Jorma Pöyhtärin, Pentti Lehtisen ja Paavo Pekkarin palaneen 6 viikon pyyntiretkeltä. Matka oli alkanut 1. huhtikuuta ahdensuusta traktorin avulla Isohulluun. Sieltä oli jatkettu eteenkin vetämällä, kahta jollaa mukana kuljettaen aina Ruotsin puolelle Bjuröklubbin majakasta 20 km koilliseen. Ensimmäisille pyyntipaikoille pääsy oli kestänyt lähes kaksi viikkoa. Kuivamuonaa ja säilykkeitä oli syöty, mutta myös hylkeenmaksaa ja munuaisia. Jolla päälle tehdyssä teltassa oli nukuttu. Jäät olivat olleet heikkoja ja kylmiä kylpyjä oli tullut, mutta saalis on verrattain hyvä, 53 hyljettä.

Saalismäärät pienivät koko ajan. Vielä 60-luvun alkupuolella kalajokiset pyytäjät saivat yli 100 hyljettä reissulla. Ollin vetämän porukan paras saalis li 79 kpl. Syynä hyljekannan pienenemiseen olivat saalistuksen lisäksi ympäristömyrkyt esim. DDT ja PCB, jotka aiheuttivat lisääntymisongelmia, vain 20 % oli lopulta lisääntymiskykyisiä. Kannan pienentymisen takia vuonna 1975 Suomi lopetti 200 vuotta kestäneen tapporahan maksun ja asetti hylkeille rauhoistusajat. Harmaahylje rauhoitettiin kokonaan 1982, Ahvenanmaalla 1986. Kaikki Itämeren hyljelajit ovat olleet rauhoitettuja vuosina 1989-1996. Tänä aikana sallittiin pienten hyljemäärien pyynti tutkimustarkoituksiin.

Norppa on edelleen rauhoitettu, mutta vuodesta 1997 on jälleen pahimmilla vahinkoalueilla myönnetty rannikon riistahoitopiireille pieni määriä harmaanhylkeenpyyntilupia, vuonna 1997 30 kpl, metsatyskaudelle 2002-2003 230 kappaletta.

Lähdeaineisto Himanka-lehti 2003 Anu Kurikkalan kirjoitus

torstai 19. heinäkuuta 2012

Himangan kouluhistoriaa


Kesäkuu 1876 Himangan ensimmäiseksi kansakoulun opettajaksi valittiin nuori Raahessa 1854 syntynyt kaupunginviskaalin tytär Hildegard Rahm. Hän oli opiskellut kolme luokkaa Jyväskylän seminaarissa. Himangalla Rahm viihtyi yhdeksän vuotta, kunnes 1885 siirtyi Vaasaan ja sieltä vuosisadan vaihteessa Suonenjoelle, jossa asui syksyyn 1927 eli kuolemaansa asti. Rahmin seuraajaksi valittiin Brita Hirvonen, jota ilmeisesti ainakin tutut kutsuivat Riitaksi. Hän oli syntynyt 1860 Liperissä ja valmistunut juuri Sortavalan (Kymälän) seminaarista. Johtokunta joutui jo kahden vuoden kuluttua 1887 jälleen valitsemaan uuden opettajan. Valinta osui Kuopiossa syntyneeseen Alma Maria Lindbergiin. Neljsä alkuaikojen kansankynttilä oli väliaikaisena opettajana 1896-1897 toiminut Anna Höglund. Hän oli ehtinyt opiskella Sortavalan seminaarssa vasta kaksi luokkaa.

Himangan kansakoulun kaksi ensimmäistä opettajaa jäävät melkolailla historian hämärään, sillä heistä ei ole säilynyt kuviakaan. Minkäänlaisia viitteitä konflikteista esimerkiksi johtokunnan kanssa ei ole. Rahm oli liian heikkokuntoinen tullakseen Himangalle koulun 50-vuotisjuhliin 1926. Sen sijaan Himangan koululaitoksen ”grand old lady” Alma Maria Lindberg-Soisalon muistaa vielä vanhemp sukupolvi. Sukunimensä hän suomalaisti Soisaloksi 1906. Hän toimi kunnan ainoana opettaja lähes 30 vuotta ja yhteensä Himangalla 40 vuotta.

Vain lukuvuoden 1896-1897 Soisalo opetti Kajaanin maalaiskunnan Mainuan koulussa. Hän oli todella työhänsä sitoutunut opettaen nurisematta vuosikaudet ylisuuria luokkia. Seminaaritodistuksessa parhaa arvosanat hänellä oli käsitöistä ja maantieosta ja heikoin oli laulu. Mutta kun Rahmin laulutaito oli arvoitu aivan välttäväksi, niin musiikinopetuksen taso tuskin laski. Itse asiassa epämusikaalisia ei seminaareihin yleensä otettukaan. Rahmin vahvoja aineita olivat voimistelu ja historia. Voimanlähteenään Soisalolla oli usko Jumalaan, isänmaahan ja lapsiin. Hän vaati koululaisilta paljon, mutta osasi olla kärsivällinen ja toisaalta myös hyvin herkkä ihminen, Kotikasvatusyhdistyksessä, Lähetysseurassa, diakoniatyössä ja myöhemmin perustetussa opettajayhdistyksessä sekä toimi kirjastonhoitajana. Soisalo pysyi naimattona koko ikänsä. Sen sijaan Rahm meni suhteellisen iäkkäänä naimisiin itseään nuoremman piirilääkäri Johanne Rahmin kanssa. Myös Hirvonen meni myöhemmin naimisiin, ja hänen sukunimensä vaihtui Karjalaiseksi. Rahmin mukana Himangalle muutti hänen äitinsä ja nuorempi siskonsa. Silti Soisalokaan ei ollut perheetön, sillä hän adoptoi kuolleen veljensä 15-vuotiaan tyttären. Myös veljen vaimo muutti Himangalle. Koska kaikki opettajat muuttivat nuorina Himangalle, syksyyn 1903 asti lapsia oli opastanut aina alle 40-vuotias opettaja.

Miehiä ei opetustyössä Himangalla juuri nähty. Syksystä 1899 lähtien poikien käsityön ohjaajana toimi lukkari Antti Puusaari. Tehtävä perustettiin pitkän verkuttelun jälkeen. Keväällä 1911 Soisalon sairauden aikana sijaisopettajana oli pari viikkoa kirkkoherra Lampo. Sen sijaan Lohtajalla Soisalon kaltainen pitkäaikainen kansakoulun varhaisvaiheen opettaja oli mies, Juho Leppälä. Kannuksessakin oli miesopettaja.

Ensimmäiseen johtokuntaa kuuluivat puheenjohtajana rovasti Keckman, sihteerinä ja rahastonhoitajana virkatalojen tarkastaja August Perander ja jäseninä Himangan kappalainen G.O. Aspelin, kirjanpitäjä O. Majander, laivuri Matti Paavola, lautamies Heikki Seppä sekä talolliset Tuomas Seppä ja Juho Rautio. Johtokunta koostui siis sivistyneistöstä ja Kannuskylän talonpojista, joihin voi lukea myös Paavolan. Koulun perustajalla ja rahoittajalla rovasti Keckmanilla luulisi ollen paljon vaikutusvaltaa. Perander tunsi kouluasiat hyvin, sillä samana vuonna (1876) hänet valittiin Lohtajankin kansakoulun johtokuntaa.

Johtokunta uusitui melkoisesti 1880, kun kouu siirtyi kouluyhtiölle. Keckman jäi syrjään ja puheenjohtajaksi valittiin Himangan kappalainen Aspelin sekä rahastonhoitajaksi Heikki Seppä, jolta tehtävän peri talollinen Juho Pöyhtäri. Hän toimi edeltäjänsä tavoin myös kirkkoväärtinä. Rahastonhoitajalle maksettiin tehtävästä pieni korvaus. Vuonna 1889 puheenjohtajuus siirtyi aspelinilta Sakri Sepälle, joka oli tunnettu raittiusmies tosin kuin pastori. Kun Seppä luopui johtajuudestaan sairauden takia 1894, tilalle valittiin kanttori Antti Puusaari. Hän hoiti tehtävää kuolemaansa asti, vaikka kunnan esimies Juho Juopo yritti kerran painostaaa Puusaarta eroamaan. Tosin vuosina 1903-1904 puheenjohtajana piipahti Heikki Märsylä. Juha Hukasta tuli 1889 ensimmäinen kirkonkylän ulkopuolelta valittu johtokunnan jäsen. Kouluyhtiön aikana ylintä valtaa käytti osakasten kokous, joskaan osanotto ei aina ollut kovin vilkasta. Saatettinpa kokous peruuttaakin vähäisen kiinnostuksen vuoksi.

Koulun siirtyessä kunnalle 1895 vanha kouluyhtiäja kunta kävivät kiistaa koulun hallinnostq ja kokoonpanosta. Lokakuussa 1895 kouluyhtiön osakkaat pitivät kokouksen kuuluttamatta siitä yleisesti. Kunta valitti asiasta Juha Juopon johdolla kuvernöörille, jokan mukaan vanha kouluyhtiö oli saanut käyttää valtaa koulussa siihen asti, kunnes ainalailaisten valitus koulun kunnallistamisesta oli käsitelty. Tämän jälkeen valta kuitenkin siirtyi kunnalle. Koululle ehdittiin valita kaksikikin johtokuntaa. Tilanteen selkiydyttyä Juho Pöyhtäri vetäytyi koulun hallinnosta. Joulukuussa 1896 kuntakokous hyväksyi toimikunnan esityksen ”ääntölistaksi” koulun asioita päätettäessä. Käytännön hallintoelimet jäivät edelleenkin johtokkunnalle.

Lähdeaineisto Himanka 2000-lehti Teuvo Tuorilan kirjoitus

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Himangan kirjaston historiaa




Suomen yleisten kirjastojen historian lasketaan alkavan vuodesta 1794. Silloin Suomeen perustettiin ensimmäinen kirjasto, jonka aatteellisia jälkeläisiä nykyiset kirjastot ovat. Paikka oli Vaasan kaupunki, kirjaston nimeksi tuli yksinkertaisesti Luku-Kirjasto, ja perustamispäiväksi kirjattiin elokuun 2. päivä. Seuraava vastaavanlainen kirjasto perustettiin neljä vuotta myöhemmin Turkuun, kolmanneksi ennätti Kokkola, vuosi oli tasan 1800.

Ensimmäinen maininta, joka Himangan kirjastosta löytyy kunnan arkistosta, on kuntakokouksen pöytäkirjasta 29.1.1893. Varmaa on siis tieto, että Himangan kirjasto on yli satavuotias. Kirjastoa koskeva pykälä kuuluu näin: Tehtiin kysymys josko myönnetään Kunnan viinarahastosta Lainakirjaston avuksi 50 markkaa vuosittain käytettäväksi. Kysymys hylättiin enemmistöltä paitis pastori Aspeliin, lukkari Antti Puusaari, kirkkoväärdi Juho Pöyhtäri, Tuomas Sämpilä, Juho Tuliniemi puolustivat. Kyseessä on siis toimivaa kirjastoa koskeva asia. Vuoden 1893 jälkeen Himangan kuntakokousten pöytäkirjoista löytyy maininta kirjstosta aika usein.

Kirjasto ei siis saanut viinaverorahoja v.1893. Esitys oli kyllä edistyksellinen. Siinähän todennäköisesti oli kyse vuosittaisesta, jatkuvasta avusta. Syynä kielteiseen päätökseen oli todennäköisesti Kannuskylän kansakoulun rahoitus, koulu sai viinaverorahoja myös seuraavana vuonna. Kirjasto sai v. 1896 100 mk, v. 1898 samoin 100 mk ja vuonna 1900 sen mitä jäi jäljelle, kun ostettiin rautakkaapi, annettii kansakoululle avustusta ja palkattiin käsityönopettaja.

Himangan vanhan kirjaston toiminnasta on vielä tallella ruskettuneelle ruutupaperille käsin kirjoitettu: Himangan kunnan lainakirjaston Säännöt- ja lainausohjeet. Helmikuun 17. päivänä 1897 1 §:ssä mainitaan, että kirjasto on kunnan oma ja että sitä kannatetaan kunnan varoilla. Tämä päätös on täysin niiden Kansanvalistusseuran kiertokirjeiden mukainen, joita kyseinen seura lähetti 1890-luvulla kuntien esimiehille. Toivomuksena oli säännöllisen tuen antaminen kirjastoille.

Himangalla on myös säilynyt Lainakirjaston Päiväkirja ja Tilikirja, joka kattaa vuodet 1898-1913. Merkintöjen mukaan viinverorahoja saatiin, mutta ei aivan säännöllisesti. Tuloja on merkitty saaduksi myös lainaus- ja sakoorahoista. Pidettiin kirjaston hyväksi iltamatkin.

Himangan kirjaston hallinnon järjestämisestä on maininta kuntakokouksen pöytäkirjassa vuodelta 1896. Lainakirjastoa hoitamaan valittiin johtokun, johon kuuluivat kanttori Antti Puusaari, Juho Tilus, Matti Hekkala, Matti Hovila, Juho Heikki Hukka, Matti Kuru ja Juho Ainali. Seuraavalle vuodelle päivätyissä lainakirjaston säännöissä sanotaan, että kunta valitsee kirjaston hoitoa varten johtokunnan, johon kuuluu neljä tahi kuusi jäsentä. Johtokunta taas puolestaan valitsee joko keskuudestaan tai ulkopuolelta kirjastonhoitajan kirjastoa hoitamaan. Johtokunta kokoontui vuosittain tammikuussa järjestettävään kokoukseen ja sitten vuoden varrella niin usein kuin tarve vaati.

Lainausohjeiden ensimmäinen kohta määräsi, että tuntemattomille kirjastonhoitaja ei velvollinen lainoja antamaan. Lainat eivät olleet ilmaisia; lainaaja joutui maksamaan vuoden ensimmäsiestä lainastaan 10 penniä sisäänkirjoitusrahaa, josta saatavaa kuittia oli sitten pidettävä mukana lainoja palautettaessa tai otettaessa. Sen lisäksi jokaisesta lainasta oli maksettava 5 penniä. Lainojen määrä oli rajoitettu kahteen niteeseen asiakasta kohti. Lisäksi säännöissä määrättiin toimenpiteistä niitä kohtaan, jotka turmelevat tai pahoin pitävät kirjaston kirjaa.

Ensimmäiset säännöt ja lainausohjeet on nimikirjoituksellaan vahvistanut ja myös kirjoittanut kanttori Antti Puusaari. Ilmeisesti säännöt koettiin hyviksi ja toimiviksi, koska samalle ruutupapeirlle on maaliskuun 4. pnä 1916 tehty lisäsy, jonka mukaan kuntakokous on ne edelleen vahvistanut noudatettavaksi. Allekirjoittaja oli Sakari Ainali.

Seuraavat sääntönsä Himangan kirjasto sai 29.1.1923. Merkittävä uudistus säännöissä on maksuttomuusperiaate. Valtakunnallisella tasolla kirjastojen valtionapu oli vuodesta 1917 alkaen alettu ottaa valtion tulo- ja menoarvioon, valtion kirjastotoimisto oli perustettu v. 1921. Kirjastoseuran perustamisvuosi oli 1910. Ensimmäinen kirjastolaki säädettiin 1928.

Lähdeaineisto: Kaija Huntuksen kirjoistus Himanka-lehdessä 1994

torstai 12. heinäkuuta 2012

Nuorisoseura-aatteen leviäminen Himangalle


Vapaaehtoinen kansalaistominta alkoi Himangalla 1882 kirjaston ylläpitämiseksi. Kun kunta ei rahoittanut sen toimintaa, nuoriso järjesti ”iltahuveja”, joissa näyteltiin, lausuttiin runoja ja leikittiin. Montellin talossa alkoi kokoontua 1891 lukuseura. Samoihin aikoihin lukkari Enqvist perusti raittiusyhdistys Kotirauhan, joka sai runsaasti jäseniä. Seuran vaikutus näkyi 1895 säädetyssä kunnallisessa oluen myyntikiellossa. Silti juopputta esiintyi varsinkin kirkon ympäristössä. Kuntalaisten sivistystasoa oli kohottamassa vain yksi kansakoulu, jota varsin moni kävi, mutta vain harva saavutti päästötodistuksen.

Tämänkaltaisessa tilanteessa Himankaan muutti vuosisadan vaihteessa kaupanhoitajaksi Matti Keto (1870-1934). Hän oli ollut mukana nuorisoseuratyössä jo kotipitäjässäänn Laihialla. Helmikuussa 1901 tarmokkaan Kedon toimesta seura käynnistettiin Himangan kirkonkylällä. Ensin toimintaa jarrutettiin monin tavoin kunnan ja seurakunnan toimesta. Ainakin muodollisena syynä pidettiin raittiuskysymystä, jossa seura päätti ”nousta tyvestä puuhun” eli säännöt laadittiin raittiuden pohjale, mutta ehdotonta raittiutta ei vaadittu. Seura koetti suhtautua vastustajiinsa mahdollisimman maltillisesti ja sai lopulta kanttori Puusaarenkin puolelleen. Varsinkin joulukuun kokouksissa allekirjoitettiin raittiuslupauksia, joidan kerrotaan myös pitäneen.

Aluksi nuoriso kokoontui talollisten kodeissa (ensimmäisenä Tiluksella), mutta 1903 toimitilaksi vuokrattiin Juho Sepältä talo, jota alettiin kutsua ”Moikaksi”. Se sijaitsi toisella puolella maantietä kuin Pöyhtärin koti nykyään. Toiminnan vakiintumisen kannalta oli kuitenkin tärkeää oman talon saaminen. Päätös rakentamisesta tehtiin joulukuussa 1904, ja jo seuraavana kesänä pidettiin vihkiäisjuhla. Jopa tunnetusti pihit Salvesenit antoivat merkittävän puutavaralahjoituksen. Haitaksi ei varmasti ollut se, että seruan ensimmäinen sihteeri oli höyrysahan viipurilaissyntyinen Gustav Wittenberg (s.1875). Hän tosin muutti juuri ennen talon valmistumista Ylivieskaan. Ripeästä toiminnasta vastasivat esimiehen lisäksi Janne Tuliniemi, Janne Tilus, laivuri S.Pöyhtäri, Janne Särkilä ja Eemil Särkilä.

Seuraavaa rekisteriöntiä vaikeutti Bobrikovin venäläistämistoimet. Keto oli jyrkkä perustuslaillinen ja nuorena mielipiteiltään varsin radikaalikin. Sosialismia hän ei silti hyväksynyt ja Himangallakin sahan pysäyttäneen suurlakon jälkeen ilmeni, että puolueettomuuteen pyrkinyt seura jakaantui kahtia työväenliikkeen kannattajien jätettyä sen. Seura otti poliittisesti kantaa vain venäläistämistoimia vastaan, mutta yksityihenkilönä Keto oli maakunnallisestikin merkittävä Maalaisliiton perustajahahmo.

Heti ensi kokouksessaan seura sai 17 jäsentä, jonka jälkeen määrä kasvoi nopeasti lähes sataan. Kahtiajaon jälkeen jäljelle jäi vain 42 uskollista. Yhteiseloa Tyäväenyhdistyksen kanssa yritettiin vähän aikaan yhteisen lukutuvan ja kunnalliskehton puitteissa sekä vielä 1908 perustetussa ”puhujaklubissa”. Kituliaamman kauden päätti räyrinkiläissyntyinen Onni Pöyhösen tulo opettajaksi kirkonkylälle 1916. Hänet valittiin jo Kedon kaavaileman Keski-Pohjanmaan ns. piirin johtokuntaan. Seuran tason kuvasti se, että K-P Ns:n ensimmäinen maakuntajuhla pidettiin juuri Himangalla 1918.

Seuran tyypillisin toimintamuoto oli näytelmät. Ensimmäisenä esitettin jo huhtikuussa 1901 Juho Juopperilla ”Roinilan talossa” Esitys sai aikaan ”pahanlaisia jälkimaininkeja”. Syy jälkipuintiin ei ole tiedossa. Ovirahaa perittiin 75 penniä, mutta seisomapaikalle pääsi 50 pennillä. Sekin oikeutti tanssiin näytelmien jälkeen. Näytelmän ohjaajina kunnostautuivat varsinkin Hanna ja Matti Keto. Kotiseututyö innosti laivuri Pöyhtäriä ja Pöyhönen oli kova urheilumies. Naiset olivat mukana vastuupaikoilla alusta lähtien: ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat Hilda Annanolli ja Hilja Hagman. Myös vuoden 1901 lopulla perustetun kauniskantisen seuralehden Touon kirjoittajista monet olivat naisia.

Kirkonkylän seura järjesti syksyllä 1913 ohjelmallisen illan Kasken talossa. Tilaisuus oli niin onnistunut, että se johti joulukuussa Hillilän nuorisoseuran perustamiseen. Tosin vanhempi väki vastusti hanketta ankarasti. Se ei auttanut, sillä jo kuukauden päästä päätettiin oman talon rakentamisesta. Kun pankista ei saatu luottoa, Matti Hekkala lainasi holhottinsa rahat takaajinaan miehiä Kinareelta, Nikkarilta, Hankosesta ja Juho Hillilä. Vanhan historiikin mukaan takaajat olivat iäkkäitä ja syvästi uskonnollisia.

Seuran ensimmäinen esimies oli Jousa Hekkala, mutta pian ohjat otti käsiinsä Martti Hekkala (1898-1964). Hänen johdossaan Hillilän seurasta tuli yksi seudun parhaista, jonka osoituksena kylällä järjestettiin maakuntajuhla 1926. Hekkala toimi pitkään myös Keski-Pohjanmaan ns-piirin johtokunnassa ja sen sihteerinäkin. Hänen sydäntään lähellä oli kotiseututyö ja monet muut aktiviteetit. Muita alkukauden merkittäviä nuorisoseuralaisia Hillilässä olivat Ensti Hillilä, Sakri Mäkelä, Eino Hillilä, Nikolai Junttila, Sanfrid Rahkola, Aili Puusaari, Antti Rahkola ja Eino Himanka.

Pienen Pöntiän kylän seura perustettiin 3.9.1917. Erityisesti pöntiöläiset kunnostautuivat musiikissa, joka virittäjistä on mainittava etenkin Ville Ala-Pöntiö. Hän taisi haitarin soiton jo rippikoululaisena ja johti sitten kylän laajempaakin huomiota saanutta jousioreksteria.

Viimeisenä – mutta ei vähäisenä – syntyi joulukuussa 1918 Torvenkylän nuorisoseura. Lieko 20 vuotta vireillä olleen kouluhankkeen lipeäminen naapurikylälle sysänneen toiminnan käyntiin. Alkuinnostus oli ainakin kova. Seura sai heti käyttöönsä pienen kodin, mutta vasta 1929 rakennettiin varsinainen seuran talo, joka sijaitsi nykyisen kaupan ja Kekolahden Kalevin talon välissä vastapäätä Aukusti Hietamäkeä. Uutena taloa kehuttiin seudun parhaaksi.

Tyypillistä Torven seuralle oli toimihenkilöiden vilkas vaihtuminen. Vasta 1930-luvun alussa todettiin toiminnan saaneen tarkoitustaan vastaavan sisällön, kun opintokerho oli vakiintunut ja keksustelukerho vaikutti ”herättävästi”. Seuran ensimmäinen esimies oli Juho Torvi. Keskeisiä vastuunkantajia olivat Juho Juusola, Janne ja Jaakko Haapala, Matti Kuru sekä rahastonhoitajan Aukusti Koskenranta.

Lähdeaineisto: Tevo Tuorilan kirjoitua Himanka-lehdessä 1999

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Himangan kirkko


Himanka perustettiin Lohtajan saarnahuonekunnaksi 1700-luvulla. Sitä ennen himankalaiset joutuivat kulkemaan kirkkoon vuoteen 1467 asti Pietarsaareen ja sitten Kokkolaan. 1500-luvulta lähtien he taivalsivat kirkkoon Lohtajalle. Omaa saarnahuonetta kuitenkin kaivattiin, ja vuonna 1786 yhteensä 17 himankalaista lähetti kuningas Kustaa III:lle anomuskirjeen asiasta. Kirjeessä perusteltiin saarnahuoneen tarvetta seikkaperäisillä kertomuksilla pitkistä ja vaivalloisista kulkuyhteyksistä Pohjanpään kylistä Lohtajalle. Himankalaiset kuvailivat kirjeessään syksyn kurakelejä, pimeyttä, vanhusten vaikeuksia matkanteossa, hevosten väsymistä ja kirkkoon kulkijoiden pakkomuonistusta, jota vaaditaan köyhiltäkin talonpojilta. Kirjeessä myös muistutettiin, ettei kelirikkoaikana saatu pappia sairaiden luo. Aluksi himankalaisten anomus evättiin tuomikapitulin johdolla, mutta 11.1.1787 Kustaa III antoi myöntävän päätöksen. Enää ei puhuttu saarnahuoneesta vaan kirkosta, jonka rakentamispuhiin himankalaiset vuonna 1791 ryhtyivätkin.

Seurakunnan ensimmäiseksi saarnaajaksi valittiin Jacob Stenman vuonna 1803. Ensimmäinen pitempiaikainen saarnaaja oli Abraham Perander, joka hoiti Himangalla virkaansa vuosina 1826-1850. Kappeliseurakunnan aseman Himanka sai vuonna 1851. Seurakunnalle haluttiin saada pysyvä ja pätevä sielunhoitaja, mutta hanketta vaikeutti kuitenkin palkkaus, sillä vuonna 1856 kirkkoherran palkka oli 3630 ruplaa siinä missä Himangan kappalaiselle maksettiin 267 ruplaa. Seurakunna oli siis itsenäistyttävä.

Ensimmäisen kerran itsenäistymisen puolesta alettiin vääntää känttä maaliskuussa 1872, kun valittiin kyläkunnittain 11 miestä valmistelemaan eroanomusta Lohtajasta. Kaksi vuotta myöhemmin senaatti kuitenkin tyrmäsi anomuksen. Maaliskuussa 1898 senaatti lopulta myöntyi seurakunnan itsenäistymiseen, mutta vasta sitten, kun Lohtajan kirkkoherra vaihtuisi. Lohtajan silloisen kirkkoherran muutettua Nivalaan sai Himangan seurakunta itsenäisyyden vappuna 1906. Vuoden 2010 alussa Himangan seurakunta itsenäisenä seurakuntana lakkasi ja muuttui Kalajoen kappeliseurakunnaksi, kun Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin

Vanhan hautausmaan ympäröimä Himangan kirkko on seurakunnan ensimmäinen. Se on muodoltaan tasavartinen, sisäviisteinen ristikirkko, joka ristikeskuksesta kohoaa kahdeksankulmainen torninalusrakenne. Alun perin kirkon rakentamista viivästytti kiista sen paikasta. Kirkkoa suunniteltiin Rautilan kylälle noin kuusi kilometriä nykyistä paikkaa pohjoisemmaksi, mutta lopulta se päädyttiin kuitenkin rakentamaan Raumankarin markkinapaikan lähelle, johon muodostui sittemmin Himangan kirkonkylä. Perustuksia päästiin laskemaan 1791, ja kirkko valmistui ja se vihittiin vuonna 1794. Arkkitehtinä toimi pietarsaarelainen kirkonrakentaja ja rakennusmestari Jacob Rijif ja käytännön rakennustöitä johti hänen veljensä Carl. Turun akatemia professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthan sanoi aikanaan Himangan kirkkoa kauneimmaksi koskaan näkemäkseen puukirkoksi.

Kirkon vieressä seisova kaksinivelinen kellotapuli valmistui vuonna 1823 keskipohjalaisen kirkonrakentaja Niilo Koskellan eli Pyörteen johdolla. Tapulissa oli kaksi kelloa. Kelloista isompi ln valettu Tukholmassa vuona 1794 ja pienempi helsinkiläisen Osberg & Baden valimolla vuonna 1860.

Himangan kirkkoa on remontoitu 1840-luvulla Samalla vuosikymmenellä saatiin kirkkoon alttaritaulu Jeesus ristilla, jonka maalasi taiteilija Johan Gustav Hedman vuonna 1845. Nykyasunsa kirkkos sai vuoden 1897 remontissa, jolloin rasksta tornia pidennettiin ja ikkuiden yläosan muotoa muutettiin. Vuonna 2010 Himangan kirkkoa kunnostettiin monelta osin: esimerkiksi äänentoisto ja sähöt uusittiin, sakastiin rakennettiin pieni vessa ja pesutilat, ja kirkkosalin valaistus nykyaikaistettiin. Myös vanhat kattokruunut kunnostettiin ja puhdistettiin. Remontin aikana tehtiin kiintoisia löytöjä, erilaisia asiapapereita ja viestilappuja sekä nyöritetty huopakenkä. Päiväistyn mukaan ainakin osa tavaroista on peräsin 1890-luvun puolivälistä.

Lehterit sijaitsevat kirkon peräosassa. Sinne sijoitettiin urut, jotka Himangalle saatiin 1924. Nykyiset ovat 16-äänikertaiset, jotka ovat vuodelta 1981. Urkuparvella on myös kuoron paikka.

Hautausmaa sijaitsee n. 300-400 m kirkosta vanhan Kokkolantien varrella. Vanhastaan oli hautausmaa kirkkotarhassa, mutta 1890 se siirrettiin nykyiselle paikalleen. Sankarihaudat on kirkon pihassa. Siellä on 103 kiveä muistuttamassa, että sodan vuosina 1939-1944 kaatui rintamalla yli 100 himankalaista nuorta miestä. Se on ollut raskas uhri.

Seurakuntatalo sijaitsee aivan kirkon läheisyydessä. Sen on suunnitellut himankalaissyntyinen arkkitehti Risto Tilus. Se valmistui syksyllä 1969, ja 1980-luvulla sitä laajennettiin. Siinä on seurakuntasali, kahvio ja kerhohuone. Myös kanttorin virka-asunto on seurakuntatalon yhteydessä.

Ruonaojan kesäkodin vanha maja valmistui vuonna 1964. Kesäkodilla pidetään lasten ja nuorten kesäleirejä, vanhustenleirejä, sinne tehdään retkiä. Siellä pidetään kaksi viikkoa kestäviä rippukoululeirejä. Ruonalla on hyvä hiekkapohjainen uimaranta. Ruonaojan kesäkodin uusi maja on Kannuksen seurakunnan rakentama ja omistama. Se on kuitenkin ollut Himangan seurakunnan käytössä silloin, kun sillä on omat leirit. Vastavuoroisesti myös Kannuksen seurakunta saa käyttää Himangan omistamia tiloja omien leiriensä aikana.

Lähdeaineisto: Teuvo Tuorila: Saarnahuone vaihtui kirkoksi, Himangan seurakunna historia
Teuvo Tuorila: Seurakunta itsenäistui 1906 Himangan seurakunnan historia
Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt
Yle Keski-Pohjanmaa Kirkkoremontti etenee Himangalla 24.8.2010
Teuvo Tuorilan kirjoitus Himanka-lehdessä nro 21 1994.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kalajoen metalliteollisuuden alkujuurilla


Kalajoella metallialan tuotanto laajeni suorastaan teolliseksi 1800-luvulla. Messinkivalun kehittäjäksi nousi monipuolinen yrittäjä, kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja. Hän otti vaimokseen ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären. Helanderin tuotanto siirtyi myöhemmin Ouluun, mutta osa tehtaista jäi Kalajoelle. Helanderin metalliverstaassa valmistettiin kynttilänjalkoja ja -kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Myös kirkonkelloja valettiin, ja messinkiset hevosenvaljaat olivat niin hyviä, että niitä ostettiin jopa Helsinkiin keisarilliseen talouteen. Helanderin ja Merenojan tuotteet tulivat kuuluisiksi ympäri maan korkeatasoisina ja hinnaltaan edullisina.

Helanderiten työtä metallialalla jatkoi vuonna 1885 Kalajoelle perustettu metallipaja ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat, Juhani ja Tuomas, jotka olivat saaneet oppia Helandetin verstaalla. Heidän tehtaassaan valmistettiin samoja tuotteita kuin Helanderillakin, mm. kultavalutöitä, kynttiläkruunuja, lukkoja, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Siellä valmistettiin erikoisempiakin instrumentteja kuten maanmittauskoneita ja erilaisia asteikkoja. Myös raudasta alettiin valmistaa tarve-esineitä. Vuosisadan vaihteessa tehdas siirrettiin Kokkolan Ykspihlajaan, jossa se jatkoi toimintaansa.

Jaakko Merenoja – valtiopäivämies

Kalajoen Helanderit – messinkivalun mestarit

Juhani Pohjanpalo – tehtailija

Juhani Pohjanpalo

Tuomas Pohjanpalo