SUOMEN SOTA KALAJOELLA

FM Sari Alajoki ja hänen kirjoituksensa Suomen sodasta Kalajoella

Suomen sota oli pääosin vaatimatonta kahakointia, joka muuttui sankaritarinoiksi vasta runoilija Runebergin käsissä. Tätä mieltä on mm. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen. Sotamiehiä kuolikin enemmän sairauksiin ja kulkutauteihin kuin taistelukentillä. Siviiliväestö taas kärsi eniten pakko-otoista.

Kalajoen läpi sodan osapuolet marssivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran perääntyvä Suomen armeija saapui Kalajoelle huhtikuussa 1808. Omia joukkoja seurasivat venäläisten etujoukot Jakov Kulnevin johdolla. Kulnevin kerrotaan majoittuneen yhdeksi yöksi Kalajoen pappilan piispankamariin - hevosensa hän majoitti viereiseen saliin. Kulnev on ainoa venäläinen, jolle Runeberg omisti runon Vänrikki Stoolin tarinoissa. Kulnevia pidettiin aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukkojen päällikkönä, mutta hänen tiedetään olleen myös juoppo. Hän kaatui taistelussa ranskalaisia vastaan vuonna 1812 - yhden tarinan mukaan umpihumalassa.

Siviilien osa

Suomen sota merkitsi talonpojille raskaita pakko-ottoja, joita toimeenpantiin tarvittaessa väkivalloin ja uhkasakoin. Seurauksena oli passiivinen vastarinta, joka ilmeni kuljetusten välttelynä ja muona- ja rehuvarojen kätkemisenä. Pyhäjoen nimismies kertoi, että ”hänen tehtävänä on kuunnella epäkohteliaitten ja osittain nälkiintyneiden talonpoikaisvaimojen vastalauseita, kun he käyttävät verukkeenaan köyhyyttään - etteivät he omista muuta ruokaa kuin puiden pettua ja karjansa maitoa.” Talonpojat joutuivat huolehtimaan myös armeijan kuljetuksista. Kalajoen alapiirin nimismies Jaakko Stårck siteeraa kirjoituksessaan 1809 kalajokista todistajaa, joka kertoi kuljetusten seurauksista omassa pitäjässä: ”Kaksi kolmasosaa talonpojista oli ilman hevosia ja jäljellä olevista hevosista vain puolet oli yhä kunnossa. Nimismiespiirin kestikievarissa ei ollut näkynyt hevosia viikkokausiin. Pelloilla hän näki vaimojen ja lasten vetävän auroja.”

Myös Venäjän armeija otti osan elintarvikkeista ja rehuista paikallisilta. Venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden kertoo raportissaan syyskuussa 1808…”myönnän, että meidän on ollut pakko ravita joukkoja maan kustannuksella…olisin toivonut pystyväni jotenkin korvaamaan asukkaille kaiken sen, minkä he ovat kärsineet, sillä riiston seuraukset ovat olleet väistämättömät…”

Todennäköisesti ruotsalaisille voitokkaan Siikajoen taistelun rohkaisemina kokoontui toukokuun vaihteessa Kalajoen, Himangan ja Lohtajan alueilta 200-300 miestä seipäin, puukoin, viikattein ja hyljepyssyin aseistettuna tarjoten apua ylipäällikkö Klingsporille. Sodan johto ei kuitenkaan ymmärtänyt sissisodan mahdollisuuksia. Päinvastoin, rahvaan sekaantuminen sotaan nähtiin pelkkänä häiriötekijänä.

Syyskuussa 27. päivä Kalajoella haudattiin Runebergin runon viisitoistavuotias sotasankari, Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta haavoittunut Svean tykistörykmenttiä edustanut komentaja, aliluutnantti ja kreivi Wilhelm von Schwerin. Kaarlelan pappilan kautta Kalajoelle Matturaisen taloon kuljetettu von Schwerin kuoli ”kenttätautiin” ja taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäinen hautapaikka on jäänyt nykyisen kirkon alle. Hautamuistomerkki kirkon viereen pystytettiin vasta sortovuosien aikaan 1903.

Syyskuun 29. päivänä solmitun Lohtajan aselevon jälkeen ruotsalaisten päämaja sijoittui Kalajoelle. Samana päivänä ylisotakomissaari Fredrik Nyberg, jonka tehtävänä oli huolehtia armeijan hyvinvoinnista, kirjoitti eversti Sandelsille Roukalan kestikievarista ja raportoi armeijan tilasta: ”Armeijan tila on monessa suhteessa valitettava ja sitä surullisempi, mitä ylemmäksi sen asemat siirtyvät näissä erämaissa.”

Aselevon päätyttyä lokakuun lopussa kenraali af Klerckerin johtama armeija peräytyi Kalajoelle jättäen etuvartion Siiponjoelle. Armeija oli tässä vaiheessa hajoamistilassa, Hårdstedt puhuu huoltokatastrofista, kolmasosa miehistä oli sairaana ja muonavarat, vaatetus ja lääkintäolot olivat järkyttävällä tolalla.

Kalajoen taistelu

Kalajoen tapahtumista on säilynyt päiväkirjamuotoinen aikalaiskuvaus. Nuori Västmanlannin rykmentin vänrikki Carl Johan Ljungren kuvaa saapumista Kalajoelle 27. lokakuuta: ”Rykmenttimme majoitettiin Pohjankylään, erityisesti minua onnisti majapaikan suhteen, joka oli jonkinlainen herraskartano. Minulle osoitettiin iso valoisa kalustettu kulmahuone, sain hyvän sängyn ja muut kauan kaivatut mukavuudet. Nuori ja vieraanvarainen emäntä puhui ruotsia ja toivotti meidät sydämellisesti tervetulleeksi. Täällä elämä oli ihanaa! Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsi joen molemmin puolin, jonka rantoja yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla oli ihmisiä, elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Valmistautuminen tulevaan taisteluun kiihotti maagisella voimallaan kaikkia.”

Kalajoelle saapunut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa ja 4500 miestä. Ruotsalaisia komensi Wilhelm von Schwerinin setä, eversti, kreivi Adolf Ludvig von Schwerin. Sunnuntaina 6. marraskuuta armeijan etuasema joutui peräytymään Siiponjoelta Kulnevin johtamien venäläisten tieltä. Osa joukoista jäi Kalajoen eteläpuolelle, osa peräytyi pohjoisrannalle sillan ja pappilan välille. Ljungrenin prikaati asettui Tyngälle ja yksi prikaati sijoitettiin Vasankariin.

Sunnuntaina taistelut jatkuivat lähes tauotta. Alakynteen joutunut Suomen armeijan komentaja von Schwerin antoi epätoivoisen käskyn sytyttää Etelänkylä palamaan, samoin silta. Ljungren kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Minkälaiseen kauheaan tilanteeseen tällainen harkitsematon päätös johti kyläläiset, ei tullut hyvinvoivan herra komentajan mieleen. Eihän hänellä ollut keittiötä sillä puolen kylää! Päätös lykkäisi vain muutamalla päivällä väistämätöntä. Että monen perheen elämä tuhoutuisi, oli sivuseikka, ei pohtimisen arvoista. Talonpojille ei annettu aikaa pelastaa omaisuuttaan, vaan heidän täytyi suinpäin paeta kodeistaan, jotka sytytettiin välittömästi. Ihmisparat kompuroivat metsään, miehet kantaen vuodevaatenyyttejä, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. … Puinen kirkko, joka oli eteläpuolella kylää syttyi myös tuleen, joka levisi nopeasti ylöspäin heittäen lieskoja korkeista ikkunoista sytyttäen myös tornin.”

Taistelut päättyivät 9. marraskuuta venäläisten ylitettyä Kalajoen 3000 miehen voimalla Myllylän talon luona Pitkäsenkylällä. Samana iltapäivänä ruotsalaiset aloittivat peräytymisen Pyhäjoelle venäläiset kannoillaan. Omien joukkojen menetykset Kalajoen taistelussa oli 7 kaatunutta, 9 vaikeasti ja 2 lievästi haavoittunutta. Etelänkylässä oli kirkon ja sillan lisäksi tuhoutunut 8 taloa ulkorakennuksineen: Samuli, Niilo, Luukas ja Jaakko Junnikkalan, Erkki Heusalan kestikievari, Simo ja Pekka Heusalan ja Lauri Saaren talot. Taiteluista muistuttaa edelleen pappilan ullakolla olevat kuulan jäljet.

Palanut kirkkorakennus

Suomen sodassa poltettu kirkkorakennus oli valmistunut vuonna 1781. Piirustukset oli laatinut Tukholman yli-intendentinviraston johtaja Carl Fredrik Adelcrantz (1716-1796), varhaiskustavilaisen tyylikauden keskeinen arkkitehtuurivaikuttaja. Kirkon palossa menetetty omaisuus käy ilmi 9. tammikuuta 1809 laaditusta pöytäkirjasta. Kirkosta oli jäljellä ainoastaan kivijalka ja sakariston alla ollut holvattu kellari. Tuhoutuneeseen irtaimistoon kuului mm. Tukholmassa valmistettu tamminen saarnastuoli, viisi messinkistä kattokruunua, punainen, hopeabrodeerauksin koristeltu samettinen messukasukka, 30 kannun vetoinen, raudoitettu tamminen viiniastia, suomenkielinen raamattu, kaksi taulua, toinen pääovien yläpuolella ollut kultakehyksinen Kustaa III:n nimitaulu ja toinen, joka esitti kuningasta puhumassa säädyille. Palossa tuhoutui myös kirkkoa vanhempi kellotapuli kaksine kelloineen, vuonna 1801 rakennettu ruumishuone ja kirkkotarhan ympärillä ollut katoksellinen hirsiaita. Tapulin mukana tuhoutui myös suuri määrä lähiseudun asukkaiden sinne varastoimaa viljaa ja muuta irtainta omaisuutta.
Suomen sodan jälkeen Ruotsin yli-intendentinviraston korvasi suomalainen intendentinkonttori. Viraston tuli korvauksetta laatia kirkkojen ja tapulien piirustuksia, jos seurakunta ei niitä pystynyt hankkimaan. Ensimmäiseksi intendentiksi nimitettiin italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi (1772-1840). Toiseksi arkkitehdiksi, konduktööriksi, tuli suomalaissyntyinen Anton Wilhelm Arppe. Bassin ja Arppen tehtäväksi tuli sodan tuhojen korjaaminen ja uusien julkisten rakennusten suunnitteleminen. Kirkon ja tapulin lisäksi myös Kalajoen uuden sillan suunnitelmat olivat Arppen ja Bassin käsialaa.

Sari Alajoki
Kirjoittaja on kalajokinen taidehistorioitsija

Ruotsin valtionarkistossa on toistasataa Suomen seurakunnista noin 1765-1807 lähetettyä kirkon ja tapulin piirustusta. Piirustukset lähetettiin liitteineen ensin yli-intendentinvirastoon lausunnolle. Pyydetty lausunto ja useimmiten vastaehdotus toimitettiin kuninkaalle vahvistettavaksi. Hyväksytty vastaehdotus lähetettiin virkateitse seurakunnalle ja paikkakunnalta lähetetty, usein melko alkeellinen ja tyylillisesti vanhoillinen piirustus kustannusarvioineen jäi valtionarkistoon todisteena ”itseoppineen kansanmiehen” suunnittelu ja piirustustaidoista. Menettely perustui vuosien 1759 ja 1776 rakennusasetuksiin, joista jälkimmäinen tarkoitti kaikkien julkisten rakennusten ennakkokontrollia piirustusten muodossa.

Adelcrantzin suunnitteleman yksinkertaisen aumakattoisen ristikirkon hillittyä julkisivua koristavat ainoastaan ovi- ja ikkuna-aukotukset, profiloitu räystäslinja ja nurkkaliseenit. Ristikeskusta on korostettu nelikulmaisella lanterniinillä varustetulla kupolilla. Ylimpänä on kullattua kuparia oleva risti. Kuva ÖIÄ KK1 Kalajoki kyrka 1778, Riksarkivet.

A.W. Arppen Kalajoelle tekemät kirkon ja tapulin piirustukset on päivätty 19.3.1811. Mitään alkumallia ei seurakunnasta ollut lähetetty. Oulun maakunta-arkistosta löytyy myös Arppen suunnitelmat sisustusta, kuten saarnastuolia, alttaritaulua ja -kehää varten. Yksinkertainen ristikirkko muistutti aikaisempaa monessa suhteessa. Itä-länsiristin pituus oli eteinen ja sakaristo mukaan lukien 82,5 kyynärää (noin 50 m). Kirkossa oli matala aumakatto ja päätykolmioon päättyvät pohjois-eteläsuuntaiset, hieman lyhyemmät ristivarret. Keskineliötä ei sen sijaan ollut korostettu mitenkään eikä sisäpuolella ole välikattokupolia. Ulkoseiniä elävöittivät vain ikkuna-aukot ja sisä- ja ulkonurkkien toscanalaiset pilasterit, samanlaiset kuin tapulissa on edelleen nähtävissä. Kirkon rakennusmestariksi valittiin Heikki Kuorikoski, joka otti tehtäväkseen myös saarnastuolin, alttaritaulun ja -aitauksen koristeluineen. Kustannusarviossa kirkon ja tapulin rakennustöihin varattiin yhteensä 9500 kirvesmiehen työpäivää. Kirkko valmistui 1915. Siihen lisättiin 1800-luvun puolivälissä keskustorni ja samalla korotettiin myös tapulia. Tämäkin kirkko paloi salaman iskusta 1869. Kuva Kansallisarkisto. Rak HII Iaa76.1.

Lähteinä käytetty mm.
Hårdstedt, Martin, Suomen sota 1808-1809. Juva 2007.
Lappalainen Jussi T. ym., Sota Suomesta - Suomen sota 1909-1809. SKS 2007.
Ljungren, Carl Johan, Skildring af krigshändelserna i Öster- och Västerbotten 1808-1809. Helsinki 1903.
Bref och upptecningar från kriget i Finland 1808-1809. Julk. Reinh. Hausen. Helsinki 1916.
Käsiteltyjä kirkkoja koskevat arkistot Ruotsin Riksarkivetissä, Kansallisarkistossa ja Oulun maakunta-arkistossa.