Kalajoen kirkon historiaa

Kalajoki perustettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi 1540. Sitä ennen oli jo kappelikirkko Tyngällä. Kolmannen kirkkoherran tappoivat hylkeenpyytäjät 1555, kun tämä tuli vaatimaan heiltä kymmenyksiä, vaikka ne oli jo maksettu kuninkaan määräyksestä valtiolle. Sitten kirkko oli Luutaojan lähellä, ja jo vuodesta 159 nykyisen sairaalan ahteella, jossa se rupesi kallistumaan jokeen päin, mistä syystä se 1636 siirrettiin nykyiselle tontilleen Junnikkalanmäelle. Ahde oli jatkuvasti lohkeillut jokeen, joten tuon Kalajoen kolmannen kirkon paikkaa ei enää ole. Se kirkko ei kuitenkaan luisunut jokeen, kuten eräät oppineetkin ovat väärin lukeneet muistomerkin tekstin, joka puhuu vain, että sen kirkon paikka on jokeen vyörynyt. Neljällä ensimmäisellä kirkolla on muistomerkkinsä paljastetut vv. 1950-61. Kahden ensimmäisen kirkon paikkaoja ei aivan täsmälleen tiedestä, mutta muistomerkit ovat varmasti melko lähellä oikeaa paikkaa. Sota 1808, salama 1869 poltti kirkon.

1942 kerättiin saatavissa olevat valokuvat vakinaisista papeista. 1840 Ranskassa keksitty valokuvaustaito levisi Suomeen parissa vuosikymmenessä. Jo 1860-luvulla kuolleista on valokuvat. 1600-1700-luvuilla oli tapana maalata pappien kuvia sakastien seinälle riippumaan, Jos sellaisia on Kalajoella ollut, ne ovat tuhoutuneet kirkon tulipaloissa, joita on sattunut 1808, 1869 ja 1930. Kirkkoherran pappila paloi 1797 tai 1798, jolloin tuhoutuivat vanhimmat kirkonkirjat. Tallessa ovat historiankirjat vasta pikkuvihasta alkaen, rippikirjat vuodesta 1782, vaikka ne olivat olemassa jo 1600-luvun lopulla, ennen isoavihaa. Eräistä vanhoista papeista saatiin omakätisten nimikirjoitusten näytteitä vanhoista tilikirjoista, joita on tallessa vuodesta 1688. Vakinaisten pappien nimet piirsi sakastissa säilyvään tauluun v. 1942 taiteilija Hilkka Santaholma. Vakinaisia kirkkoherroja on 28 tähän asti joten keskimääräinen virka-aika heillä on ollut 15 vuotta. Ennatys on 1684 kuolleella Joosef Mathesiuksella, joka palveli tätä seurakuntaa kaikkiaan 54 vuotta, niistä 36 viimeistä vuottansa kirkkoherrana. Hän oli myös valtiopäivillä, kuten myös hänen appensa Pietari Arctophilacius,, ”Tervapieti”, ja tämän edeltäjä Ljungo Tuomaanpooika sekä myöhemmin Erik Falander ja Johannes Salmenius vanhempi sekä eräät muut. Ljungo Tuomaanpoika oli myös Uppsalan kirkolliskokouksessa 1593, jossa Lutherin oppi otettiin valtion uskonnoksi. Mutta hän allekirjoitti sen kokouksen päätöksen vasta Turkuun palattuaan, kun huomasi että muutkin Suomen papit sen allekirjoittivat. Sen allekirjoitti myös silloin Kalajoen kappalainen Eerik Frosterus, jonka nimeä ei enää näy tuon kokouksen Suomenliitteessä paperin reunan murtumisen vuoksi.

Kirkkoherran pappila Jokela on vielä samalla paikalla, jonka Ljungo sille 1597 valitsi. Kappalaisen pappila oli ennen monissa paikoissa. Vuonna 1826 siirtyivät kappalaiset Ellilästä nykyiselle paikalleen Hietalaan. Siinä asuneista on kuulusin sukututkimusalan merkkimies Elias Robert Alcenius. Vuonna 1964 remontissa siihen taloon tuli myös nuorisotyötiloja nuorisopastorin asunnun lisäksi. Vanhat kanttorit asuivat omissa taloissaan, heti isovihan jälkeen neljä Ahlbergejä Apulissa. Heidän seuraaajansa Antti Salmeniuksen aikana seurakunta osti 1834 Anttilan kanttorin virkataloksi, joka uudessa rakennuskaavoituksessa ei enää säily asuntotonttina.

Kuuluisat käräjät heränneitä vastaan pidettiin 1838 – 1839. Niiden alkamispaikalla nykysien virastotalon paikalla ja lopettamispaikalla Kansanopiston pihalla on muistolaatat. Kalajoen ja Nivalan nimismiehet olivat isällsyydessään pelänneet rahvaan köyhtyvän, kun kuljettiin pitkillä seuramatkilla toisten syötettävinä ja työpäiviä meni hukkaan. Syytetyt käräjissä terävästi huomattivat, että vielä enemmän meni hukkaan työpäiviä käräjillä, kun oli enenmän kuin 60 syytettyä ja 144 todistajaa. Sakot olivat raskaat, mutta hovioikeus alensi niitä. Senaatti hylksi valituksen muotovirheen takia. Perimätieto kertoo, että sakot perittiin, mutta pian sakkorahat tuotiin takaisin. On luuloja, että keisasti Nikolai I maksoi ne omista käsirahoistaan, mitä ei ole tutkittu keirsan ministerivaltiosihteerin arkistoista. Käräjien alkamistalo on nyt Siltasaaressa museona, jonka vihmistilaisuus oli heinäkuun 31 päivänä 1966 sateessa. Tontti on ahdas ja talo pieni. Museoesineitä siellä on jonkin verran.

Kalajoki ei milloinkaan ole voinut tarjota kovin leveää leipää asukkailleen. Maanviljelys on ollut pääelinkeino. Kalastuksesta on ollut etenkin vanhoina aikoina suuri apu ruoan suhteen. Heti Venäjään liittämisen jälkeen meni siirtolaisiksi ja työansioille väkeä täältäkin Venäjälle kuuluneeseen Viipurin lääniin, Pietariin ja Kronstaditiin, mikä jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen aikana oli monille työansiota halonhakkuusta Pietarin ympäristössä, kun tuon suuren kaupungin lämmistys tapahtui vain haloilla. Vielä 1930-luvun alussa meni joitakin Neuvostoliittoon. 1800-luvun puolivälissä menivät monet kalastmaan Norjan mesta, Sieltä tulivat Kalajoelle ensimmäiset vaikkutteet lestadiolaisesta herätyksestä. Sieltä monet kalastajat siirtyivät Amerikkaan, johon ruvettiin suoraan Kalajoeltakin menemään 1870-luvun lopulta alkaen ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen on paljon ihmisiä mennyt Canadaan ja Australiaan, viime sodan jälkeen myös Ruotsiin. Poissaolevaa väestöä on Kalajoen kirjoissa nykyään (1967) 850 henkeä. Koko kunnanväkiluku 1967 henkikirjojen mukaan oli 7246 henkeä, läsnäolevia, Enempää ei ole ollut milloinkaan.

Kansan luonne on hiukan omahyväistä ja mahtavaa: luullaan kaiken olevan omassa pitäjässä parempaa kuin muualla. Ennen Oulun rataa kulku suuri liikenne – kuten nyt auroaikakautenakin – merenrantatietä ja hollikyytiä piti olla ajamassa koko pitäjän miesten ja hevosten vuorollaan. Vanha hollimies kertoi lapsuudessani, että suuret sotaherrat huusivat perältä: ”Lyö selkään ja anna hypätä, mulla älä aja rooppiin”. Roukalan 16 km:n matkan tultuaan olivat molemmat vaunujen eteen valjastetut hevoset yhtä valkeassa vaahdossa, ei erottanut kumpi oli musta ja kumpi hiirakko. Kysyin: ”Miten ne jaksoivat?”. ”Oman kulän hevosia, kyllä ne jaksoivat”.

Lähdeaineisto Kotiseutuni Suomen maakuntajulkaisu Oy Vilho Kiviojan kirjoitus