Olimme Pehko-Eemin kanssa
sonnustautuneet kirkkoon oikein kalossit jaloissa. Siihen aikaan oli
muoti, että nuorilla miehillä piti olla kalossit komeuden vuoksi.
Jouduimme lehtereillä lähelle urkuja, kun halusimme kuunnella,
kuinka komeaa oli, kun koneella veisattiin. Saarnasta emme niinkän
välittäneet. Katselimme vai kattoa ja ihmettelimme, miksi urkujen
vierestä välikatosta hilseilee maali irti niin kuin sataisi lunta
hiljalleen. Kivioja saarnasi pöntöstä niin kuin ennenkin. Mistä
hän puhui, sitä emme seuranneet, mutta sitten havahduimme,kun
Kivioja kesken saarnan kuulutti, että kirkkoväki olisi hvä ja
poistuisi kirkosta sievästi, sillä kirkon tornissa on tuli irti.
Tuli haudan hiljaisuus,
niin kuin kirkkoväki ei olisi heti käsittänyt, mistä on kysymys.
Mutta hetken perästä tuli säpinä alhaalla, kun kaikki olisivat
halunneet ensiksi päästä ulos. Minä ja Eemi emme hätäilleet,
vaan katselimme kuinka lukkari Metsola rupesi kokoilemaan
nuottikirjoja. Vähän ajan kuluttua tuli suntio suuren avaimen
kanssa kovaa vauhtia ja painui urkujen takana olevasa ovesta torniin
johtavia portaita kohti, minä ja Eemi perässä. Me odotimme
portaiden juuressa, kunnes suntio sai lukon auki, Sitten suntio nosti
luukkuua vähän raolleen, mutta oudotti luukun heti paikoilleen ja
sanoi. ” Ei herrajunala!” Mitä hän näki se jäi meille
arvoitukseksi.
Samantien hän palsai
takaisin sakastiin. Me päätimme, että pelastetaan urut ja jostain
löysuimme vanhan ämpärin, johon rupesimme nostamaan urkupillejä.
Pian saimm ämpärin täyteen, eivätkä pillit näyttäneet
vähenevän ollenkaan. Sanoin, että taitaa olla turhaa näitä
nykiä, mennä¨än pelastamaan tauluja ja maalauksia.
Sillä aikaa kun me
touhusimme urkujen kimpussa, kirkkoon oli tullut pelastus- ja
sammustusväkeä, joka hääräsi taulujen pelastamisessa. Liityimme
siihen porukkaan. Joku oli tuonut lyhykäiset tikapuut, joilla pääsi
juuri akunnan laudaudlle, ja siitä oli hyvä väännell
lasimaalauksia irti. Rutina kuului, mutta eivän ne maalaukset
särkyneet, kun ne oli koottu pienistä palasista. Ylimmäiset lasit
oliva niin korkealla, ettei tikkailta ylettynyt irrottamaan, mutta
minut komennettiin tikkaitten nokkaan. Kaksi pitkää miestä otti
rikkaat olkapäilleen. Jopa rupes yltämään. Niin saatiin kaikki
lasimaalaukset turvaan.
Sitten lähdettiin ulos
katsomaan mitä siellä oli tehtävä. Sinne oli tuotu joku kylän
paloruisku. Ne olivat hartiavoimin paineltavia kyläruiskuja. Ja
lisäksi Santaholman tarharuisku, joka oli vähän pienempi.
Sakastinpuolipäähän oli tuotu Kalajoen pisimmät tikkaat, jotka
yltivät juuri räystään alle. Minut kehotettiin viemään letkua
katolle. Siinä kysyttiin rohkeutta, kun piti räystään alta kömpiä
katolle, eikä ollut mitään muuta kuin peilin syrjä, mistä sai
vähän kiinni. Päästin suurella vaivalla katolle ja pukkasin
letkun suuttimella ikkuan rikki, josta aloitin ruiskuttaa vettä
välikatolle. Mutta siellä oli niin kova paine jo kuumuudesta, että
kaikki vesi tuli takaisin minun silmille, Saino katolle kirveen ja
köyden. Hakkasin kirveellä reiän kattoon, johon sidoin köyden,
että pääsinn vähän turvallisemmin alas. Maassa huomasin, että
tooinen kalossini oli jäänyt sinne katolle. Päätin, että sitä
en lähden hakemaan, vaikka en saisi kalosseja koskaan, enkä niitä
ole sen jälkeen saanutkaan.
Kun sammutustyöstä oli
jo luovuttu, päätin luouda viime silmäyksen kirkon sisälle. Sitä
näkyä ei voi heti unohtaa, Kiipesin laisten lehtin portaita yläs,
mutta tien oli tukkinut suuri arkistokaappia, jota oli yritetty saada
ulos. Se oli liian suuri, eikä se mahtunutkaan portaista. Kiipesin
kaapin ylitse lehterin ovelle, jossa seisoin jonkin aikaa ja
katselin, kuinka kaikki penkit oliva yhtenä tulimerenä. Tuli
väkisinkin mieleen, että tuollaistako helvetissä on! Lapsesta asti
oli päntätty päähän että helvistissä on kaikki kuin tulisessä
pätsissä.
Pauli Manninen kirjoitus
Kalajok-lehdessä 1979
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti