Suomen kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on Tukkijoella-näytelmä.
Siiponjoen uitot Tukkijoella näytelmän pohjana
Harva tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija Teuvo Pakkala oli mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia näytelmäänsä. Joensuun talo Rahjassa oli Teuvo Pakkalan majapaikkana.
Kansallisromantiikkaa
Tukkijoella on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Merikannon nostalgiset melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet, suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset, joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa. Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä, jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.
Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.
Näytelmän laulut ovat sanoittaneet Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota (1928, 1937, 1951).
Näytelmän synty
Teuvo Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä "Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä olen istunut, että tuoli kuumana."
Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".
Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.
Bergbom alkoi ohjata
Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.
Bergbom ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto Manniselle 13.10.1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi.
Menestyksen salaisuus
Sata vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.
Kolmesti filmattu
Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä.
Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959.
Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.
Teuvo Pakkalan elämänvaiheet
Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H. Kivioja, kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan opetuksista laajat muistiinpanot.
Lähdeaineistot
Kirjailijat Oulussa, Oulun maakunta-arkisto
Wikipedia Vapaa tietosanakirja:
Teuvo Pakkala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti