Häät sota-aikana

Elettiin vuotta 1940. Talvisota oli juuri loppunut. Olimme kihlautuneet juuri sodan aattona vuonna 1939. Suunnittelimme häitä – sota-ajan häitä. Miten järjestää häät, kun kaikesta tavarasta oli puute? Ei ollut ruokaa sen kummemin kuin vaatettakaan. Ensiksi olisi tarvittu vihkipuku. Kauppojen hyllyt olivat kuitenkin tyhjät. Kalajoella oli Simin Vaatetusliike, josta vaatepisteillä sai ostaa kangasta sillä ehdolla, ett teetti siellä puvun. Ajoin polkupyörällä tuon matkan edestakaisin kolme kertaa. Matkaa kertyi kaikkiaan yli 150 km, sen aikaista hiekkatietä. Miesten vaatteita olisi paremminkin ollut saatavissa. Ne olivat säästyneet, kun miehet olivat sotatoimissa ja armeijan harmaissa.

Lotta Svärd-yhdistyksell oli kruunu, jota sain lainata. Kruunun oli lahjoittanut suomalaissyntyinen varakonsuli Jakob Hodgren, käytettäväksi järjestön jäseneten vihkiäisissä. Ehtona oli se, että sulhanen oli maanpuolustaja ja morsian oli ollut järjestän jäsenenä viisi vuotta. Lottakruunu oli kaunsi. Se oli hopeaa ja sen sakaroihin oli upotettu yhdeksän erilaista jalokiveä. Sakarat päättyivät heraldisiinruusuihin ja siihen upotetut jalokivet muistuttivat Suomen yhdeksästä maakunnasta.

Keskusjohtokunnan päätöksellä sain kantaa lottakruunua. Tarjoilu häissä ei ollut monipuolinen, mutta olimmehan tottuneet puutteeseen. Kotini oli maalaistalo joten aina oli jotakin omasta takaa. Ruokana oli perunoita ja punaista heraa, jota täällä Keski-Pohjanmaalla oli tapana keittää juhannuksena, Sitä sanottiin myös juhannusjuustoksi. Pullapuoli oli oman maan tuotteita, siis omista vehnäjauhoista. Pikkuleivät tehtiin ruis- ja ohrajauhoista. Mutta olipa häiss KAHVIA! Äitini oli ennen säännöstelyä varannut kauppiaalta oikeasta kahvia – olivathan häät tiedossa. Kahvinjuonti häissä sai kielenkannat laulamaan. Juomisesta tiedettiin jo huomenissa Kärkisessä. Maanantaiaamun tuli kotiini nimittäin mies, talon isäntä Kärkisestä. Hän tiukkasi tuikeaan sävyyn vanhemmiltani, mistä kahvia oli saatu. Keskustelu päättyi riitaan. Isäni vastasi rauhalliseen sävyyn, että ei ollut tilivelvollinen tekemisistään kyseiselle isännälle. Tapaus kertoo puutteesta, jossa elettiin ja joka aiheutti riitaa nykyisesti ajatelleen mitättömästä asiasta, Tieto juodusta kahvista levisi kuitenkin toisellekin kylälle. Niin merkittävää se oli.

Varsinainen vihkitoimitus suoritettiin kotini pihalla pihapihlajien alla silmikkoraamun päällä. Silloinen Raution kirkkoherra Kalevi Vihma meidät vihki. Suuri joukko ystäviä ja sukulaisia oli kokoontunut kesäiseen pihlajakirkkoon. Siellä me saimme toisemme. Valkuvassa käynti tapahtui seuraavana päivänä. Hyppäsimme pyörien selkään, juhlavaatteet kapsaksissä, samoin vihkiasut ja suuntana jälleen Kalajoki. Valokuvaaja Erkki Mäkelä sattui olemaan kaupunkimatkalla, joten tuore aviopari odotteli Kalajoella päivän. Ehdimme käydä pyöräretkellä Hiekkasärkillä valokuvajaa odotellesa. Lopulta hän tuli. Puimme vihkivaattee päällemme ja valmistauduimme kuvaan. Ruusuista, joita alunperin oli kolme, ei ollut mitään jäljellä. Sitten vain kotiin Rautioon ja aloittamaan yhteistä elämää.

Kaikesta puutteesta huolimatta olimme onnellisia, kun sota oli ohi. Tulevasta sodasta ei osattu aavistaa. Se tuli kuitenkin uudestaan. Meidän elämässämme se kesti vuodesta 1939 marraskuun 1944. Niskan Vesa juoksi marraskuussa 1944 äitinsä luo navettaan ja selitti: ”Sinne tupaan tuli yks`mies ja mummu sano, että se on mun isä”. Valo Niska oli palannut sodasta, mutta oma poika ei tuntenut häntä. Olemme onnellisia siit, että olemme saaneet elää vapaassa Suomessa – ei puutteessa vaan hyvinvoinnissa.

Siiri Niska

Rautio