Sota-ajan muistoja

Mieheni Martti Yliverronen oli nostomiehiä, kun sota alkoi. Hän joutui sotapalvelukseen 22.4.1940. Meillä oli karjatila, viisi lehmää, hevonen ym. karjaa. Lapsia oli neljä, syntyneet 1932, 1934, 1936 ja 1938. Minä, hänen vaimonsa jäin asumaan taloa pienten lasten kanssa. Olin tottunut kovaan työhän. Lpaset, jotka olisivat kaivanneet hoitoa, jäivät aina viimeiseksi. Ei silloin ollut traktoreita, hevosella tehtiin kaikk maatyöt. Oli minulla aina joskus päivämieskin sellaisessa työssä, josta en yksin selvinnyt. Ei ollut kotirintamakaan niin ehjä kuin olisi pitänyt olla. Menin pyytämän naapurin isäntäää nostamaan puimakonetta kärryille, meillä kun oli yhteinen puimakone. Isäntä lähti nauraen, hän oli aina hyväntahtoinen mies, mutta emäntä tuli perään sanoen: ”Ei meidän miehet jouda siellä olla.” Tuli niin ikävä olo, että itkin. Kiire oli, piti saada jyvät aittaan, ei joutanut yhtä asiaa kauan surra. Tuli sitten sekin päivä, että Martti pääsi kotiin 9.2.1941. Ajattelin, että oli kaikki vaikeudet selän takana, kun saamme taas tehdä yhdessä töitä kodin ja lasten eteen. Mutta ei sitä kauan kestänyt, kun isänmaa kutsui aseisiin.

Viides lapsemme syntyi 12.6.1941. Martti oli suojeluskunnan ampumaharjoituksissa Kalajoella ja sieltä tultuaan kertoi, että Kalajoella oli paljon saksalaisia. Yksi niiden autoista suistui sillan päästä jokeen. Toiset kantoivat ajajan autonromusta pois ja itkivät, koska hän oli kuollut. Martti arveli sodan pian alkavan, kun saksalaisia sotilaita oli liikkeellä. Martti oli saanut ammunnasta palkinnoksi lusikan. Nakkasi sen lapsen peitteen päälle ja sano: ”Siinä on tytölle lusikka”. Martti oli heinäseipäitä tekemässä, kun Verrosen Aukusti toi lapun, tuli lähtö sotaan.

Nuorin lapsi jäi neljän päivän ikäiseksi, kun isä lähti sinne jonnekin. Lähtiessään hän vielä sanoi: ”Älä anna tytölle heti nimeä, jos saan loaa, tulen ristiäisiin.” Sanoin Martille, että me kyllä selviämme näistä töistä, kun hän vain palaa sieltä. Sain serkkutytön avukseni, hän oli tottunut tekemään kaikenlaista työtä. Oli pivämiehiäkin heinä- ja elonkorjuun aikana. Meni viikkoja ja kuukausia. Martti kirjoitti usein ja oli aina loman toiveissa. Elokuussa tuli kirje: ”Anna tytölle nimi, ei´täältä pääse lomalle.” Laitoin kastetilaisuuden kotiin. Oli haikea mieli, kun isä ei päässyt tähn tärkeään perhejuhlaan. Sitten Martti haavoittui Vilgassa 29.9.1941 ja hänen veljens Eero kaatui saman vuorokauden aikana. Sinä yönä näin unen. Olin käymässä Martin lapsuuskodissa. Katsoin riiheen, sinne oli tehty pieni talo uusista laudoista. Aamulla tuli naapuri kertomaan, että on tullut tietoja lomalaisten mukana. Yksi Yliverrosen veljeksistä on kaatunut, heitä on sodassa neljä. Sanoin lapsille ettei se ole teidän isänne. Uskoin vahvasti uneeni. Kohta isätä tuli kolme kirjettä yhtäaikaa. Hän oli Tampereen sairaalassa, kranaatinsirpale oli halkaissut lonkan. Kolmen viikon kuluttua hän pääsi kotiin lomalle. Taas saatiin olla yhdessä koko perhe.

Talvi tuli ja Martti lähti sotahommiin, ei kuitenkaan rintamalle, vaan kouluttajaksi, koska hän oli haavoittunut ja veli kaatunut. Kaksi vanhinta last oli koulussa. Oli vaikeuksia, ei tahtonut olla lämpimiä vaatteita eikä kenkiä. Eläimet piti luovuttaa nahkoineen, ei ollut mistä olisi teettänyt kenkiä. Ompelin yöllä lapsille vanhoista vaatteista uusia, ei ollut mistä olisi teettnyt kenkiä. En tuntenut väsymystä, vaikka sain pilkkoa puitakin aina, kun muilta töiltä ehti.

Oli kylmä talvi, meiltä loppui vesikin kaivosta. Ajoin kahdeksanvuotiaan poikani kanssa vettä hevosella. Hän oli taitava hevosmies, kävi myllyssäkin jauhattamassa jyvät jauhoiksi. Tyngän myllyyn oli matkaa yhteen suuntaan 17 kilometriä. Hän joutui joskus yöpymäänkin myllytuvassa. Hänestä oli suuri apu monissa muissakin töissä. Myös vanhin tyttäremme osallistui moniin töihin. Yksi tyttäristämme alkoi sairastella seitsemänvuotiaania. Ei ollut autoja, käytin häntä hevosella Kalajoella lääkärissä, matkaa sinne oli 24 kilometriä. Hän ei parantunut. Tein uuden matkan tällä kertaa Ylivieskaan. Kirsti saatiin Oulaskankaan sairaalaan. Häntä oli vaikea jättää sinne, mutta pakko oli, kotona hän ei olisi parantunut. Kävellessäni pois käytävää kuulin koko matkan Kirstin äänen: ”Äiti, älä jätä minua tänne.” Hän pääsi sairaalasta kahden kuukauden kuluttua terveenä.

Martti sai maaatalouslomaa kolme viikkos syystöiden aikana. Käytiin minulle tarjoamassa työhön sotavankejanki, joita oli monessa talossa. En uskaltanut ottaa kotini vieraanmaan miehiä. Tuli vuosi 1943, meille syntyi kuudes lapsi. Valmistin huolella tätä synnytysaika niinkuin ennen, pesin ja siivosin, saisin vähän levätä, olin väsynyt. Ajattelin, että minun täytyy kestää, sitten kaikki korvaantuu, kun Martti tulee kotiin, vaikka minkälaisena kunhan lapset saavat isänsä pitä. Aina oli pelko, että Martti viedään rintamalle.

Martti sai loman kastetilaisuuteen, jonka minä huolella valmistin, olihan se suuri juhla. Poika sai nimen Seppo. Neljä nuorinta lastamme kastoi kirkkoherra Kalevi Vihma. Nuorimman pojan ristiäisissä oli mukana hänen vaimonsa Rauha. Hän toi vauvalle Punaisen Ristin paketin, se tuli tosi tarpeeseen. Martti lähti taas koulutuskeskukseen Kymiin. Joillekin perheille lahjoitettiin vaatteita ja kenkiä, meidän perheemme ei siihen joukkoon kuulunut, En kyllä pyytänytkään, omilla piti pärjätä.

Martin kotona oli kaksi sotavankia töissä. Sanna-mummu kävi niiden kanssa meilläkin perunannostossa. Mummulta kaatui kaksi poikaa, samoin äidin äidiltäni. Voi näiden äitien surua ja tuskaa, he joutuivat antamaan suuren uhrin vapaan isänmaan hyväksi. Toivoisin maaliman ikuisen rauhan.

Martti oli sotaretkellään 4 vuotta 19 päivää. Tiesin päivän hänen tulostaan. Sanoin lapsille:”Kun isä tulee, toivottakaa hänet tervetulleeksi.” Nuorin poikani Seppo istui sylissäni, kun isä aukaisi oven ja astui sisään. ”Ryssä tuli”, sanoi Seppo. Martti palasi sodasta ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä. Hänen oli vaikea aloittaa elämä näitten koroa poissaoltujen vuosien jälkeen. Vei vuosia ennenkuin hän oli entisellään. Nyt hän nukkuu rakastamanssa isänmaan povessa. Hän on saanut ikuisen rauhan. Sinne eivät maailman myrskyt yllä.

Minulla on kuusi lasta, 12 lastenlasta ja 15 lastenlastenlasta. Olen kiitollinen Jumalallen eletyistä vuosista ja kohtalaisesta terveydestäni. Kaiken kokemani jälkeen elin rikasta, tyäntäyteistä elämää. Mutta miestäni en koskaan saanut nähdä harmaapäisenä. Olikohan sodalla osuutensa asiassa?

Hilja Yliverronen

Rautio