Monissa vosituhansissa voidaan laskea se aika, jolloin Pohjan- ja Suomenlahdelta on pyydetty hylkeitä. Entisinä aikoina hylkeenpyynti ei suinkaan ollut vain muutamien rannikkolaisten erikoisammatti, vaan se oli sesonkityötä, jota suorittamaan saavuttiin myös kaukaa sisämaasta. Tuo pyynnin tavaton vanhuus ja erikoislaatuisuus tulevat näkyviin myös kaikissa nykypäiviin säilyneissä pyyntimenetelmissä ja esineistöissä. Voidaan sanoa, että kaikki välineet ovat erikoistuneet tehtäviinsä ja samalla saavuttaneet mahdollisimman täydellisen tarkoituksenmukaisuuden. Rajoitumme tässä tarkastelemaan ajopuuta eli railaa jota voidaan pitää pisimmälle kehittyneenä hylkeenpyynnin erikoisvälineenä ja lisäksi suomalaisena keksintönä.
Nykyisin ajopuu on leiriveneeltä yksinään jäissä kulkevan hylkimiehen kaikki kaikessa. Ajopuu on kuin iso suksi, kaikki mitat vain ovat huomattavasti suksea suuremmat. Pituus vaihtelee 4 ja 6 M.n välillä, leveys on 9-10 cm. Nykyisin ajopuu on pohjattu metallipellillä, ja puun ja pellin väli on usein pehmustettu, joten rousteisella laahisjäällä likkuessa syntyvä rahina vaimentuu eikä peloita arkoja hylkeitä.
On ilo ja nautinto seurata miehen menoa tällä suurenmoisella jääkulkuneuvolla. Tasaisella jäällä matka sujuu yhtä nopeasti kuin polkupyörällä kohtalaista tietä ajaen. Pyytäjä nojaa toisella jalallaan ajopuuhun ja toisella potkii tahdikkaasti ja varmasti kiihdyttäen vauhtia sauvan tavoin käytettävällä vekarilla eli hylkikeihäällä- Valkoisen suojatakin liepeet helmuavat tuulessa ja avarat liinahousut pullistuvat mahtaviin poimuihin.
Edessä ajopuun päällä kahden harkin varassa valkoisessa vasikannahkaisessa hölsterissä lepää hylkipyssy. Sen sivuilla paikoin ympärillä on pieni liinakäärö, josta tarvittaessa kehkeää hiivintäsuoja. Kaukoputki heilahtelee valmiina miehen kaulassa; eikä monta neljännestä ole kulunut, kun veneleiriltä vastatuuleen lähtenyt pyyntimies on häipynyt jääaavikolle paljaalta silmalta näkymättömiin. Murrokkoon saapuessaan pyytäjä hypähtää ajopuulta ja ryhtyy vetämään sitä. Pestirihma on niin lyhyt, ett se juuri ja juuri ulottuu, miehen tarvitsematta kumartua, kädesta kaula-aspiin. Kun veto näin tapahtuu miltei suoraan ylhäältä, ajopuu ei pääse pahassakaan telikossa kaatumaan, vaan kulkee kohdallaan, mikä arvokkaan pyssyn takia on välttämätöntä. Jos eteen sattuu pienikin railo, ajopuu on välttämätön porraspuu.
Aina väliin pyyntimies seisahtuu tähystelemään. Hän nostaa kaukoputken silmälleen ja tukee sen pitkää vartta vekarilla. Saapuessaan rovalle pyytäjä heti kiipeää korkeimman jäätelin harjalle ja aloittaa kiikaroinnin. Kaukaa taivaan rannalta hän voi keksiä pienen mustan pisteen. Sitä kohti nt ohjataan ajopuun pulku, vaikka piste katoaakin silmistä rovalta laskeutuessa. Lopulta se kuitenkin tulee silmän nähtäväksi. Jos hylkeen ja miehen välissä tuulen alla on pystyssä sopiva jääteli, mies ottaa sen suojakseen ja aloittaa varovaisen liikunnan. Nojaten vasemmalla polvella ajopuuhun hän hiljalleen potkiskelee oikealla. Enää ei voi näin lähestyä, vaan on painuttava pitkälleen. Hiljaa hän avaa keulapurjeen ja pystyttää sen suojakseen, ottaa pyssyn tupestaan ja ryhtyy vatsallaan ajopuulla maaten lähestymään. Nyt hän auttelee itseään hyljettä kohti kyynäspäillä ja ohjaa jalkoterllä ajopuuta. Tielle saatta sattua auringon sulattaa vesilätäkkö. Mutta ei auta pysähtyä. Mies ryömii vain, vaikka jääkylmä vesi huuhtelee vaatteita ja karmaisee ihoon asti. Myöhäiskevääll päiväsydännä jää voi olla niin haurasta, että ajopuun jäljestä pulppuilee silka merivesi ja pyytäjän täytyy ohuimmilla kohdin levittää kätensä saadakseen enemmän kannattavaa alustaa.
Joka hetki hiipijän katse on kiinteästi hylkeessä. Moni ”faari” ja ”kaunis manpselli” nukkuu niin huoletonna, että pyytäjä voi päästä 50 m:nkin päähän, mistä on helppo laukaista kuolettava panos. Mutta usemmiten jäälläloikoja käy rauhattomaksi ja alkaa nostella päätään ja muutenkin liikahdella. Hylkimiehet ovat tarkka-ampujia ja komensadankin metrin päästä he erehtymättä osuvat hyleen pieneen kalloon. Muualle ei kannata ampua, sillä saaliin täytyy kuolla heti. Montakaan sekunti ei hykeen tarvitse olla henkitoreissaan, ennenkuin se kykenee sujauttamaan itsensä jäältä mereen.
Tuskin laukaus on pamahtanut, kun äskeinen ryömijä on vekari kädessä syöksynyt pystyyn ja ottanut tulisen juoksuvauhdin saalista kohti, ja hiljalleen valuva veri punaa jäätä. Monien esi-isiensä tavoin nykyinenkin hylkimies saattaa imeä haavasta verta ravinnokseen. Se maistuu ja antaa voimia. Nopeasti ja tottuneesti hän sitten nylkee traanin nahkoineen ja räpylöineen, pukkaa muut osat jään alle, ja taas ajopuu saa työtä. Kolmi-nelikymmenkiloisesa traaninahasta mies muodostaa käärön ja nostaa sen ajopuulle, jota hän ryhtyy pitkällä jutkolla kelkan tavoin vetämään kohti leirivenettä. Muutamissa ajopuissa on keskikohdalla saranalliset sivulaudat, jotka käännetään kuorman alle ikäänkuin liisteeksi estämään nahkaa raapimasta sivuilta jäähän ja siten lisäämään painoa. Näillä parilla liistelaudalla taitava hylkimies saattaa nostaa traaninahan riipuksiin, jolloin koko ajopuu muistuttaa sivulta potkukelkkaa – ja sinä sitä silloin saattaa tasaisella käyttääkin.
Mutta voi sattua tielle toinenkin hylje, joka samoin tapetaan ja risataan. Kuorma alkaa käydä painavaksi, ja pyytäjä on saattanut jo kulkea monet peninkulmat, joten voimatkin alkavat uupua. Seitsemän kahdekan peninkulman päivämatkat ajopuulla eivät ole tavattomia. Lieriveneen kokalta vahti seuraa kaukoputkella tarkoin pyytäjän liikkeitäa, mikäli ne ovat näköpiirissä. Kun raskas saaliskuorma ilmestyy kaukoputken ulottuville, lähtee levännyt venemies vastaan avustamaan.
Yön veneessä traaninahkavuoteellaan levättyäään hylkimies taas on valmist lähtemään ajopuula likumaan rannattomalle jäälakeudelle, jossa hänen saalistusalueensa ilman tätä mainita jalasta olisi monin verroin ahtaampi.
Lähdeaineisto Kustaa Vilkuna Isien työ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti