Kuvassa verkkoja kivitetään
Kallankari on ollut koko suomalaisen Pohjanmaan rannikon tärkein silakanpyyntialue. Kokkolasta Ouluun ja Hailuotoon saakka on sinne rannikon kalastajaväki jo useina vuosisatoina Jaakon-päivän lähetessä purjehtinut monina kymmeninä venekuntina silakkaa pyytämään. Maakallassa venekuntien luku saattoi nousta yli kakseankymmenen. Kalla on tiettävästi Suomen ainoa paikka, jossa vielä pyydettiin silakkaa pohjaverkoilla. 1940-luvulla on Maakallassa parhaina kesinä käynyt nelisenkymmentä venekuntaa.
Pyynti käy lyhyesti kertoen seuraavaan tapaan: päivän ahtimuksilla kuivanneet verkot kannetaan iltapuolella veneeseen, jossa niihin ruvetaan solmimaan painokiviä eli riippoja. Luotinuoralla koetellaan pohjaa; paikka on hyvä, jos vettä on 4-8 syltä ja jos alla tuntuu olevan savipohja. Samasta veneestä heitetään tavallisesti kolme juonta eli siis kunkin osakkaan verkot eri juoneksi, vaikka niistä tulevaa saalista ei mitenkään erotellakaan. Perämies soutaa, keulamies hoitaa raskasta alapaulaa, keskimies kevyempää yläaimaa. Kun merkkipumpuri on lennätetty viimeisenä veteen, vene ankkuroidaan ja ryhdytään valmistelemaan illallista. Veneessä olevaan keittokoukkuun ripustetaan pata tai pannu ja alle viritetään tuli, jonka suoja-arinana on irtoneinen kivilatomus veneen pohjalla tai taallisimmin vanha patarani. Kun illallinen on syöty ja vielä sen päälle kahvit juotu, koetaan verkot, s.o. Katsotaan juonen molemmista päistä verkkoja, ja jos kalaa onvain jommassakummassa päässä, jatketaan verkkoja siihen suuntaan; jos kala puuttuu kokonaan, juoni siirretään toiseen paikka ja käännetään toiseen suuntaan.
Kun verkot on saatu lopulliseen pyyntipaikkaansa, onkin puoliyö käsillä ja pyyntimiehet käyvät hyvin ansaitulle levolle. Riepunukkeli ja vällyt levitetään veneen keskiosaan, ja siihen miehet asettuvat poikittain, keskimies keskellä, nukkumaan purjeet peittona. Tarvitaan lujat hermot ja raitis ruumis nukkuessa pelkän purjeen alla avoveneessä syksyisellä merellä. Laine loiskii korvan juuressa, vene keinuu, ja kattona on vain taivaankupu. Mutta pyyntimiehen on aina oltava lähellä verkkojaan; koskaan ei tiedä, milloin myrsky puhkea, jolloin verkot on saatava nopeasti merestä, ellei halua luopua koko omaisuudestaan. Aamun sarastaessa nostetaan verkot. Perämies jälleen soutaa noudatellen verkon käänteitä ja keulamiehen lyhyitä komennuksia. Miehet kiskovat hartiavoimin lotisevan märkää verkkoa. Ei siinä jouda kylmä tulemaan, vaikka kädet ovat paljaat ja vesi raakaa. Työ on mieuista, jos verkon kyljet kimaltelevat hopeisina, vaikka raskaaksi se käy, jos koko juonesta kertyy vain keittokalat.
Karin rannassa verkot puhdistellaan, kalat jaetaan, virutetaan pärevakoissa ja kannetaan paareilla kunkin osakkaan aittaan jatkokäsittelyä varten. Verkot ripustetaan ahtimiin. Joskus ne pestään ja myös roukataan eli keitetään tervavedessä. Jos saalis on ollut hyvä, kuluu päivä sitä korjatessa; vielä pitää ehtiä parsia verkkoja, höylätä ja uurtaa nelikoita, vamistaa ruokaa jne. joten tointa riittää puuttumatta siihen saakka, kunnes verkot on taas ripotettava. Lepo saa parhaina pivinä supistua pauhalla nukuttuihin tunteihin. - Mutta voipa nousta monipäiväinen myrsky. Silloin pyyntimies pitää mieluisampana paikkana kalamajansa makuulavaa, jossa voimia erättyään jaksaa taas viikkokauden vähiin uniin laskea ja nostaa verkkoja, asua oikullista peltoaan.
Kalla on lisäksi Suomen ainoa kalastuspaikka, joka voi kerskua omista laeista ja asetuksista. Siellä näet on ollut voimassa ns. satamaoikeus, jolle kuninkaallisen asetuksen mukaan, vuodelta 1669, kuuluu oikeudenkäyttö kalastajayhdyskunnissa. Satamaoikeus ei suinkaan aina esiintynyt pahantekijäin rankaisijana; sen hoitoon kuuluivat haminajärjestyksen mukaan myös kaikki muut hallinnolliset toimet järjestäytneen yhteiskunnan hyväksi. Kunkin venekunnan kippari oli aluksensa isäntänä velvoitettu ilmoittamaan oikeudelle tulonsa ja miehistösnä lukumäärän. Tulipalon välttämiseksi ja siisteyden ylläpitämiseksi oikeus toimitti säännöllisesti tarkastuksia, joissa usein tehtiin muistutuksia. Lisäksi se huolehti kalleimmasta yhteisomaisuudesta, kirkosta ja pappilasta, määräten kulloinkin tarpeelliset korjaukset suoritettavaksi.
Ankara syksy pimeineen ja myrskyineen karkoittaa viimeisetin kalastajat mikkeliltä mantereelle kotilämpöön. Talvella kari on autio, tuskin majoja näkyy lumikinosten ja ahtojääröykkiöiden keskeltä. Maaliskuun kirkkaat päivät voivat tuoda jo eloa hylätylle luodolle, voi näet jokin hylkeenpyytäjäseurue majoittua karille, jonka kirkolta on hyvä kaukoputkella tähystellä merkkejä jäällä loikovasta saaliista.
Lähdeaineisto: Kustaa Vilkuna Isien työ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti