Kalajoen kirkkojen historia - Kalajoen matkailun historia

 

Kalajoen kirkkojen historia

Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.

Kalajoen toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty muistomerkki 11.9.1961.


Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kirkko rakennettiin

Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo. Nykyisin Kalajoen kolmannen hautausmaan päälle on rakennettu puisto, mikä on saanut v. 2022 nimen Kiviojan puisto.

Neljäs kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua häpeämässä.

Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdola suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoituneet ja penen eteisen itäisin pilasi sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet ja moneen kertaan paikatutki Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas. Kun seurakunnassa oli 40-50 pariskuntaa ilman penkkisijoja ja vanhan kirkon korjaus olisi tullut suhteettoman kalliiksi, sai uuden kirkon rakentamispäätös yleisen hyväksymisen.

Rakennusaineiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Tiilet oli tuotava Kokkolasta saakka, sillä pitäjässä ei ollut tiilitehdasta tai lähitienoon merenpohjan saven luultiin olevan niin suolapitoinen, ettei sitä voitu polttaa. Kalkkikivi oli tuotava peräti Tukholamasta saakka. Kaikeksi onnettomuudeksi suuret metsäpalot olivat viimeksi kuluneina kuivina kesinä tuhonneet paljon metsiä, mutta takamailta puita kuitenkin vielä voitiin saada. Kun rakennustöiden alkamisen tiellä oli monia esteitä, päätettiin ensimmäisenä vuonna keskittyä tarvikkeiden hankkimiseen, seuraavana vuonna laskettaisiin perustua ja vasta kolmantena uusi rakennus tehtäisiin vanhan länsipuolelle osaksi entiseen kirkkotarhaan, sillä näin menetellen voisi vanha kirkko seistä purkamatta, kunnes uuden seiniä ryhdyttäisiin tekemään.

Kirkonrakentajista puhuttaessa on jo huomautettu, että maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajen vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustusten mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korka kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.

Suomen sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v. Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.

Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu Anton v. Arppen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.

Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli

Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.

Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.

A. G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja

http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2017/01/a-g-ostman-kalajoen-kirkonrakentaja-ja.html

Onnettomuus kirkon rakentamisessa

Kirkkoa rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla. Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin, joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi korvauksia vaille.

Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.

Kirkon rakentajia

Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Kalajoen kirkosta

TI 22.12.2020 Kalajoen Hiekkasärkillä on kiehtova ja monivaiheinen historia osa 1

http://kalajokinen.blogspot.com/2020/12/ti-22122020-kalajoen-hiekkasarkilla-on.html

Kalajoen Hiekkasärkillä on kiehtova ja monivaiheinen historia osa 2

http://kalajokinen.blogspot.com/2020/12/kalajoen-hiekkasarkilla-on-kehtova-ja.html

Tango-Landolan historiaa

 

Tango-Landolan historiaa

http://www.keikalla.net/wp-content/uploads/2020/12/Landola-historiaa.pdf

vanhoja valokuvia Kalajoelta

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=2656441617787435&set=oa.2343896115900781&type=3&theater

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=2661917873906476&set=oa.2344403762516683&type=3&theater&ifg=1

Vapaussodan aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen Vapaussotaan

Vuonna 1917 kesällä ja varsinkin syyskesällä pidettiin Raution Työväentalolla, joka oli Alapäässä nykyisen Aimo Räihän talon läheisyydessä, monenlaisia punaisten kokouksia niin kuin niitä täällä nimitettiin. Rautiolaiset työväenyhdistyksen jäsenet eivät itse niinkään olleet innokkaita, mutta varsinaiset akitaattorit ja kokoonkutsujat tulivat lähes aina muualta.

Yleistä levottomuutta lietsottiin jopa valtakunnan ylimpien miesten taholta. Tästä isä ja äiti kertoivat seuraavaa: Koko Vapaussota on Oskari Tokoin syytä. Tokoi oli senaattorina ja valtion rahavarojen hoitajana. Kun hän oli kunnianhimoinen mies ja erinomainen puhuja, niin hän puheissaan yllytti työväestöä levottomuuksiin, jopa aivan aseellisen kapinan tielle. Ehkä oli niin, että Tokoikaan ei itse halunnut sotaa, mutta hän meni tässä yllytyksessään niin pitkälle, että ei enää hallinnut tilannetta. Vapaussodan aikana Tokoi pakeni Venäjälle vieden mukanaan valtion kassan noin seitsemän miljoonaa Suomen markkaa. (Tokoin vaiheet Venäjällä ja sen jälkeen on kirjoissa esitetty, mutta tämä toiminta, jonka tässä kerron, on jäänyt kertomatta. Tämän isän ja äidin kertomuksen todisti yhtäpitäväksi myös Rautiossa elänyt ja Vapaussotaan osallistunut maanviljelijä Matti Sorvari, jonka kanssa Vapaussodan aikaisista tapahtumista paljon puhelimme. Matti Sorvari oli suomalaisen talonpojan ihannekuva.)

Punaisten kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin. Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.

Kun etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö, Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti. Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia. Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.

Sinä iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka taloon.

Niemelässä toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen. Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta. Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.

Huhuttiin, että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin. Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella 1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.

Niinpä Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.

Tulkoon tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla. Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää. Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin. Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.

Tapaus Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä oli kehoittanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan. Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun, mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan, ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen peloittamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen oman tarinansa Niko Hihnalalle.

Juna jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui tarkka-ampuja.

Tulkoon vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet, että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut: ”Minä takaan nämä miehet.”

Tällöin junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset nimet pois.

Tässä mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.

Osmo Tokola (kirjoitettu 1970-luvulla)

Muistelmia Kalajoen liikeolooista

Kalajoen 400-vuotisjuhlanumero, Kokkola- lehti no 71C 4.7.1925

Muistelmia Kalajoen liikeoloista

Kalajoki on ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan oi Kalajoella niinin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat, sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.

Kaupanteko vanhaan aikaan oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen ”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl. kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin 1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi tukkukauppiaaksi.”

Sisämaan vientitavara, niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta, säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620 kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja ja Kokkolan maaseurakunta sekö kalastusoikeus Kallan karissa. Kun tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km². Kaikki talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen kansan kauppatiet. Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara, mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli. Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka 1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik. pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista: ”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”

Tässä ei ole tilaisuus seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat, voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati, myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja. Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden 1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.

Muistan tuon murroskauden Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859 asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa, ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittan rukiita ja jauhoja myös Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin) valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita. Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A. Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa. Nykyisen ei näitä kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet, neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym. Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja ne olivat ja sillä hyvä. Kansa kaipasi tietoja, aniharvalla oli sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa. Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan. Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala, Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin, kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina syrjäytetyt.

Ylämaan kauppa ja markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia, nyt se on pienin menoerä taloudessamme.

Maataloustuotteiden silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk, koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg., vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6 mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset 7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7 tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat suolatu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä

Löytötavarat. Suola karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta 2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk leipälakit (nyk.poissa muodista) 3 mk kappalem nahkalakit (foljarit) korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk, varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista vasianinahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita, sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen kanguspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan niihin huikeita summia.

Velkakauppa oli aluksi harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880 alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.

Pussikauppa ja sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja ”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.

Yleinen vallalla oleva tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta laatikosta vapaata tupakkaa nk ”hakkuja”, miehet istuskeli tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua täynnä, että silmiö kirveli, mutta maakuntain kuulumiset, kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym tapahtumat arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena. Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.

Huomattava on että silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet suorittaa.

Aikaisemin oli pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”, kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensinmainitun tuotanto oli vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000 tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia. Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.

Puutavaraliike, jolla Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monioita jähinlasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempia ostajia ilmaantui mm G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Firiis ja A:. Santaholma. Aluksi otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita, mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä. Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi – mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen paremmalla tuloksella.

Kalajoen kauppaliike on sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista. Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan. Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet. Manittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi, sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko kaikenlaista ylellisyystavaraa.

Näitten tavarain kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa. Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.

Yleensä on maakaupan alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa. Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.

Maalaistavarain vientiä Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin kattotuohia, puisiin fluwiin pakakattuna hinta 50 p leiviskä, josta lukkari Friis laivallaan vei Köpenhaminaan, mistä ne edelleen kuletettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.

Liike oli vilkkaimmillaan v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).

T.B.

Kalajoen kirkko 50-vuotias

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1541857?page=5

Raution kirjaston historia

Pääkirjaston ja kirjastoauton ohella Kalajoella Raution kirjasto, jonka toimitilat ovat kyläkunnan monitoimitalossa ja jota hoiti vuonna 2007 kirjastovirkailija Pirkko Rauma. Kirjaston juuret ulottuvat 1800-luvun lopulle. 1900-luvun alussa sitä hoitivat talollinen Otto Petäistö, talollisen tytär Pauliina Räinä, konttoristi O. A. Lindholm ja nahkuri Emil Räihä. Vuosina 1911–1915 Raution kirjaston sijoituspaikkana oli Eino Sipilän talo isännän toimiessa sen hoitajana.

Raution kirjastossa suoritettiin toisen maailmansodan jälkeen perusteellinen kirjavaraston perkaus. Kun huonokuntoisimmat kirjat oli poistettu, hyllyihin jäi ainoastaan noin 150 teosta. Kirjaston innokkaana ja pätevänä hoitajana työskenteli vuodesta 1947 Aino Räihä, jonka kotona kirjasto sijaitsi. Paikalla 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa vieraillut Oulun läänin kirjastotarkastaja Mirja Räsänen toivoi, että Raution kirjaston kehittämisessä päästäisiin pian eteenpäin, sillä hyvin hoidettu ja riittävästi kirjoja sisältävä kirjasto hyödyttäisi Räsäsen mukaan suuresti ympäristöään. Hän toivoi myös, että kirjastohuoneistokysymykset saataisiin paremmalle tolalle koko Kalajokilaaksossa. Vuonna 1950 kirkonkylän kirjasto oli Raution ainoa kirjasto. Sittemmin avattiin sivukirjastot Typpöön, Pöllään ja Kärkisiin. Ne jakoivat palveluitaan kirjastoauton tuloon eli kesään 1977 asti.

Raution kirjasto toimi vuosia säästöpankin yläkerrassa alun perin asuinhuoneeksi suunnitellussa 38 neliömetrin huoneistossa, kunnes vuonna 1979 tuolloin jo Kalajoen sivukirjastona toiminut Raution kirjasto pääsi keväällä muuttamaan uuteen monitoimitaloon, mistä se sai käyttöönsä 64 neliötä. Saman katon alle sijoittuivat myös kunnanviraston sivutoimipiste, terveysasema ja paloasema. Uudet tilat tulivat tarpeeseen, sillä Kalajoki-lehden mukaan kirjastonhoitajan tärkein työväline oli ollut aiemmissa ahtaissa tiloissa vasara. Kirjat piti näet tunkea voimakeinoin täpötäysiin hyllyihin.

Oman kirjaston merkitys rautiolaisten keskeisenä kulttuurilaitoksena kävi ilmi Kalajoki-lehdessä vuonna 1984 julkaistusta artikkelista, jossa todettiin:

”Raution kirjasto on kotoisa paikka kylän asukkaille. Siellä kaikenikäiset kyläläiset tapaavat toisiaan. Keskustelua syntyy milloin mistäkin, tuntevathan kaikki toisensa. Kirjastonhoitaja Aino Räihä antaa luvan ja osallistuu mielellään keskusteluihin, sillä monelle ihmiselle kirjasto on paitsi kirjojen lainauspaikka myös ihmisten kohtauspaikka.”

Vuonna 1983 Raution kirjaston hyllyissä oli noin 7 100 teosta, joita lainattiin runsaat 11 000 kertaa. Aino Räihä kertoi kävijöiden lukutottumuksista:

”Päätaloahan ne vanhemmat miehet mieluiten lukevat. Naisia kiinnostaa se, mitä Lempi Pursiainen kertoo elämisestä. Historia on aina ollut se, jota luetaan. Viime vuosina myös kansanparannus ja kasveilla parantaminen on ollut kysyttyä. Nuoret lueskelevat iltaisin lehtiä. Tekniikka ja hevosasiat tuntuvat kiinnostavan.”

Vuonna 2002 Raution kirjasto sai vastaanottaa arvokkaan lahjoituksen, kun 85-vuotias Martta Hintsala luovutti kirjastolle 70 vuoden aikana keräämänsä runsaan 3 600 sananparren kokoelman. Aino Räihän työsarka Raution kirjastonhoitajana kesti kahdessa jaksossa yhteensä kolmisenkymmentä vuotta, ensin vuodesta 1947 alkaen ja uudemman kerran vuosina 1975–1990. Räihän seuraaja Elina Tuura aloitti Raution sivukirjaston hoitajan tehtävissä vuoden 1991 alussa.

Raution kirjastossa on ilmennyt vuonna 2007 pieniä määriä sädesientä. Kalajoen kaupungin terveystarkastajan Riitta Forsin mukaan kirjastossa tehdään suursiivous ja rakenteiden tarkempi tutkimus. Sieni voi olla peräisin vaurioituneista kirjoista tai ympäristöstäkin, sillä kirjasto sijaitsee maatalousalueella. Siivouksen jälkeen ovat vuorossa uudet sisäilmamittaukset. Kirjasto on nyt väliaikaisesti suljettuna, siis vuonna 2007.

Lautakunta päättää 6.5. 2015 20 §, että Raution monitoimitalon korjaustöistä luovutaan. Rakennus poistetaan käytöstä. Monitoimitalon lämmitysjärjestelmä eriytetään samassa pihapiirissä olevasta lämpökeskus-paloautotallista, joka edelleen jää käyttöön. Päätös viedään tiedoksi Kalajoen kaupunginhallitukselle ja hyvinvointipalveluiden lautakunnille.

Minä, Erkki Aho, ryhdyin pelastamaan Raution kirjaston kirjoja yhdessä Raution kylätoimikunnan puheenjohtajan kanssa kaupungin vastuullisten virkamiesten luvalla Keräsin Kalajoen, Alavieskan ja Raution kaupoista lähes 250 banaanilaatikkoa ja laitoin kirjat järjestyksessä banaanilaatikoihin. Kun olin saanut työni valmiiksi  niin menin yöksi kotiin. Kun tulin takaisin monitoimitalolle, niin huomasin, että 63 banaanilaatikollista kirjoja oli hävinnyt ja niiden mukana minun 63 banaanilaattikkoa. Kysymyksessä oli erittäin hyvä lasten kirja kokoelma. Sitten sain selville, että ”talonmies” Jukka Hakola oli vienyt kirjat Pöllän koulun varastoon, mutta en vieläkään tiedä kenen käskystä.

Keväällä 2017 lasten kirjat olivat kastuneet ja homehtuneet Pöllän koulun kosteaan varastoon. Muut kirjat n. 150 laatikollista oli viety jo aikaisemmin Raution koulun vintille. Paikka ei ollut varmastikaan mikään paras paikka, mutta näin haluttiin varmistaa ettei Erkki Aho kirjaston pelastamisyritys onnistu. Jos olisi haluttu pelastaa kirjasto, niin se olisi voitu sijoittaa vaikka Uutelaan, mutta rautiolaisia ei kirjaston pelastaminen kiinnostanut. Tärkeämpää oli saada kirjaston kirjat tuhottua ja kirjaston toiminnan jatkuminen estettyä.

Kalajoen kirjaston historia

Kalajoki voi ylpeillä yhdessä Pyhäjoen kanssa Oulun läänin vanhimmalla kirjastolla. Kumpaankin pitäjään perustettiin pieni kirjasto jo vuonna 1849. Hankkeiden taustavoimina olivat Pohjalaisen Osakunnan ylioppilaat, jota toimittivat Kalajoelle 25 ja Pyhäjoelle 23 nidettä. Molempien lahjoitusten raha-arvo oli runsaat 54 ruplaa. Ylioppilas O.E. Pettersonin tietojen mukaan Kalajoella toimi 1850-luvun alussa myös toinen, nimeltä mainitsemattoman talonpojan ylläpitämä kirjasto, joka lainasi teoksia ilmaiseksi lukuhaluisille. Osakuntien kirjastojen toimintaikä jäi lyhyeksi, sillä niin Kalajoella kuin Pyhäjoellakin viriteltiin vuonna 1861 kirjaston perustamista. Tämäkään kerta ei sanonut totta Kalajoella, vaikka lehtitietojen mukaan kirjaston laajentamiseksi kerättiin vuonna 1862 yhtenä iltana 40 ruplaa. Toisaalta jutun kirjoittaja totesi, että ”on niitä vielä nahkasiipisiäkin eli yölipukoita, jotka yön ja päivän vaiheessa lentää suhahtelevat”. Tämä oli viittaus vastustajiin.

Vuonna 1865 Kalajoella oltiin taas kirjaston perustamispuuhissa, tällä kertaa pastori K.Blåfeldin johdolla. Kirjasto perustettiin seurakunnan varoilla. Nimismiehen kertomusten mukaan kirjastoa käytettiin vähän. Toisaalla on säilynyt tietoja innostuneesta vastaanotosta, jonka yhdeksi osatekijäksi nähtiin kirjalainojen maksuttomuus. Kalajoen kirkon tulipalo heinäkuussa 1869 ei tuhonnut kirjastoa, joka sijoitettiin palon jälkeen kirkon lähellä sijainneeseen Junnikkalan taloon. Kirjat mahtuivat pieneen kaappiin. Lainakirjaston hoitajana toimi ensin kirkkoväärti Mikko Junnikkala ja myöhemmin 1870-luvulla lukkari Juho Friis, joka suostui tehtävään ilman palkkiota.

1870-luvun puolivälissä valiteltiin, että kaikki kirjat olivat kuluneet ja koko kirjasto rappiotilassa. Kuntakokous ryhtyikin vuonna 1875 toimiin kirjasto-olojen järjestämiseksi. Kirjastolle laadittiin säännöt. Niiden perusteella kirjasto sai vuonna 1877 oman toimi- eli johtokunnan, johon valittiin pastori Juho Gustaf Snellman, värjäri Juho Pahikainen sekä talonisännät Jaakko Merenoja, Anton Langila ja Kustaa Himanko. Kirjastonhoitajaksi valittiin talonisäntä Simo Saari Etelänkylästä. Saman vuoden syksyllä Snellmanin johdolla pidetyt kirjastoarpajaiset tuottivat 182,50 markkaa. Lisäksi kirjasto sai keruulistojen kautta 45,80 markkaa. Nämä tulolähteet mahdollistivat uusien kirjojen hankinnan. Tuloja kertyi myös lainausmaksuista sekä vuonna 1879 viinaverorahoista. Kunta osoitti säännöllistä taloudellista tukea kirjastolle vuosina 1889–1901 koiraverorahoista.

Kun Simo Saari kieltäytyi vuoden 1884 alussa jatkamasta kirjastonhoitajana, uudeksi hoitajaksi valittiin kiertokoulunopettaja Antti Myllylä. Kaksi vuotta myöhemmin hoitajaksi tuli lautamies Juho Siipola. Samalla kirjasto sijoitettiin Etelänkylään Siipolan taloon, missä se toimi sittemmin noin 40 vuotta. Kirjastonhoitajina toimivat Siipolan perheen jäsenet, milloin isäntä, milloin joku pojista tai tyttäristä.

Vuonna 1893 osaa kirjaston kirjakokoelmasta esitettiin siirrettäväksi Tyngän kylälle. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu, koska ”pyyssä ei ole kahden jakoa”.

Sivukirjastotoiminta pääsi kuitenkin alkamaan jo seuraavana vuonna, ei kuitenkaan Tyngän kylällä vaan Markkinapaikalla, jonka kirjaston perustaksi saatiin Antti Santaholmalta74 niteen kokoelma. Santaholman laatimien sääntöjen mukaan lainausmaksu oli ”5 penniä viikolta, 20 penniä kuukaudelta ja 2 m. vuodelta”. Jos kirjassa oli alle 200 sivua, laina-aika oli kaksi viikkoa; suurempia sai pitää lainassa kolme viikkoa. Kirjastoa hoiti pitkään värjäri Saarikoski, joka osasi suositella jokaiselle asiakkaalle omasta mielestään sopivan kirjan. Hän vielä tehosti suositustaan voimasanan värittämällä vakuutuksella kyseisen kirjan hyvyydestä.

Markkinapaikan kirjasto lakkautettiin 1920-luvun alkupuolella. Sen kirjavarat varastoitiin Pohjankylän Rukoushuoneen vintille, missä ne olivat yhä vuonna 1950.

Vuonna 1899 kuntakokoukselle saapui anomus Metsäkylään perustettavan lainakirjaston avustamisesta. Ilmeisesti kyläläisten omatoimisuuden pohjalta perustetulle kirjastolle päätettiin myöntää yksimielisesti 50 markkaa. Kyseinen anomus käynnisti toimet sivukirjastoverkoston rakentamiseksi. Vuoden 1899 viimeisinä päivinä päätettiinkin, että pääkirjasto sijaitsisi jatkossakin Etelänkylässä. Sen kokoelmista jaettaisiin kirjoja myös Tyngän kylän, Metsäkylän, Rahjan ja Vasankarin sivukirjastoihin. Pohjankylän asukkaita palvelisi em. Markkinapaikan kirjasto. Kirjaston kirja- ja rahavaroja koskeva jakoesitys sai lopullisen muotonsa syksyllä 1902. Aluksi ajatuksena oli, että kirjastoilla olisi Markkinapaikkaa lukuun ottamatta yhteinen johtokunta. Järjestely osoittautui kuitenkin hankalaksi, ja niinpä jokainen sivukirjasto saikin jo vuonna 1903 oman johtokuntansa.

Ennen jakoa Etelänkylän kirjaston kokoelmat käsittivät ainakin 500 nidettä. Alma Siipolan (myöh. Silvastin) mukaan Siipolan tuvassa oli väkeä pyhäaamuisin kuin markkinoilla. Kansankirjailija Pietari Päivärinnan kirjat olivat niin ahkerassa käytössä, että ne kuluivat loppuun. Jaon ja rikkinäisten kirjojen poistamisen jälkeen Etelänkylän kirjaston kirjatarjonta supistui huomattavasti. Vuonna 1904 uudistettujen sääntöjen mukaan Etelänkylän kirjaston tarkoitukseksi määriteltiin ”levittää piirissään (= Etelänkylän-Pitkäsen alueella) hyödyllistä, huvittavaa ja opettavaa kirjallisuutta, niinhyvin uskonnollisen kuin muunkin kirjallisuuden alalla ja siten herättää ja vireillä pitää kyläläisten ja etenkin sen nuorison halua jalostavien tietojen hankkimiseen ja kartuttamiseen”. Talous rakentui koiraverorahoille ja lahjoituksille. Lainaajan vuosimaksu oli ( ?) markkaa. Mikäli lainaaja käytti kirjastoa vain silloin tällöin, perittiin 10 penniä kuukaudelta. Lainaksi sai kerrallaan vain yhden kirjan, ja maksimilaina-aika oli kaksi viikkoa. Myöhästymisestä piti maksaa sakko.

Kirjasto-oloja ryhdyttiin järjestämään uudelleen vuonna 1913. Nyt kuntaan perustettiin yhteinen kantakirjasto, joka sijaitsi Pohjankylässä. Sen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi Oskari Santaholma ja jäseniksi Tuomas Rahko, Kalle Haavisto ja Juho Pahikainen. Joulukuussa 1913 kantakirjasto sai säännöt. Samalla johtokuntaa täydennettiin kantelemestar Efraim Kilpisellä ja talollisenpoika Janne Änkilällä, josta kirjasto sai sittemmin pitkäaikaisen hoitajansa. Kantakirjasto sai käyttöönsä 200 markkaa kunnan koiraverorahoista. Loppu jaettiin tasan piirikirjastojen kesken. Vähäisten talousresurssien vuoksi kantakirjaston kehittäminen oli vaikeaa. Vuonna 1923 sen kirjavarat olivat vain 269 nidettä, lainaajaluku 96 henkilöä ja lainaluku 281 kappaletta. Samoihin aikoihin kunta ryhtyi varaamaan talousarviossaan kirjastoille oman määrärahan, joka oli edelleen varsin vaatimaton. Esimerkiksi vuonna 1927 määräraha oli 3 600 markkaa, josta kantakirjasto sai 600 markkaa. Lievää helpotusta tilanteeseen toi valtionapu. Myös kunnan määrärahat kasvoivat nopeasti. Vuonna 1929 kirjastot saivat käyttöönsä jo 18 600 markkaa. 1930-luvun alun pulavuodet pudottivat summan noin puoleen. Uuteen nousuun lähdettiin sotavuosien jälkeen, jolloin markan ostovoiman jyrkkä heikkeneminen tosin nakersi nopeasti määrärahojen korotuksiin ladatut toiveet.

Joka tapauksessa kantakirjaston toiminta virkistyi vuosien mittaan. Vuonna 1930 kirjoja oli 930 ja lainoja tehtiin 1 600 kappaletta. 1940-luvun lopulla tunnusluvut olivat 1 544 kirjaa ja 2 620 lainaa. Kantakirjasto toimi pitkään vuokralla rukoushuoneella ja Kalle Niemelän talossa, kunnes se pääsi vuoden 1949 lopussa omaan taloon, jossa oli kirjastosalin ohella kirjastonhoitajan asuinhuoneet. Janne Änkilä hoiti kantakirjastoa kuolemaansa asti ”suurella harrastuksella, huolellisuudella ja taidolla”. Elsa Änkilä (myöh. Haikola) jatkoi työtä isänsä avaamalla ladulla vuoteen 1938, jolloin uudeksi hoitajaksi valittiin aiemmin Metsäkylän piirikirjastoa hoitanut neiti Laina Ylikangas. Kantakirjaston johtokuntaa johti vuodesta 1921 alkaen 24 vuoden ajan kanttori Oskari Metsola.

Varsinaisten piirikirjastojen perustaminen pääsi vauhtiin Kalajoella vuonna 1922. Tuolloin aiempi Etelänkylän-Pitkäsen kirjasto jakaantui kahdeksi yksiköksi. Tyngän kirjasto, johon oli aiemmin kuulunut myös Käännänkylä, jaettiin nyt Tyngän ja Käännänkylän piirikirjastoiksi. Ainakin Etelänkylä-Pitkäsen alueella jako pyrittiin tekemään mahdollisimman tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Kirjat jaettiin kahteen samanarvoiseen osaan, jotka saivat arpomalla uuden omistajansa. Etelänkylän piirikirjasto sai jaossa 230 ja Pitkäsen piirikirjasto 227 nidettä. Kaappi huutokaupattiin 25 markalla Etelänkylälle. Rahavarojen jaossa Pitkäsen ”potti” oli 44 ja Etelänkylän 31,43 markkaa. Etelänkylän piirikirjaston hoitajana jatkoi emäntä Selma Ojala-Siipola. Vuoden 1928 alussa Etelänkylän piirikirjasto yhdisti voimansa nuorisoseuran kanssa. Samalla se siirtyi nuorisoseuran toimitalon suojiin. Hoitajan posti pysyi edelleen Siipolan perheellä, sillä Selma Ojala-Siipolan luopuessa tehtävästä uudeksi hoitajaksi valittiin talollisenpoika Jaakko Siipola.

Kantakirjaston läheisyyden vuoksi Etelänkylän piirikirjasto siirrettiin sittemmin Himangan taloon kylän yläpäähän ja hoitajaksi valittiin emäntä Anni Himanka. Käyttövarojen niukkuuden vuoksi kirjatarjonta väheni, mikä heijastui luonnollisesti kirjaston lainalukuihin. Vuonna 1937 kirjaston 706:ta kirjaa lainattiin 694 kertaa. Vuonna 1949 luvut olivat 585 kirjaa ja 157 lainaa. Määrärahojen niukkuus vaikeutti myös muiden piirikirjastojen toimintaa. Vuonna 1950 piirikirjastoverkosto käsitti seuraavat kahdeksan toimipistettä: Etelänkylä, Pitkänen, Tyngän alapiiri, Tyngän yläpiiri, Käännänkylä, Metsäkylä, Rahja ja Vasankari. Kirjamäärät vaihtelivat Käännänkylän 662:sta Rahjan 190 kirjaan ja lainaluvut Tyngän alapiirin 941:stä Rahjan 47 lainaan. Hoitajina toimivat Anni Himanka (Etelänkylä), Olga Alasuvanto (Tyngän alapiiri), Heino Rauha (Tyngän yläpiiri), Anja Mäkelä (Käännänkylä), Liisa Sorvari (Metsäkylä), Reino Hukka (Rahja) sekä Anni Juola (Vasankari).

Vuonna 1939 kantakirjaston vt. hoitajaksi valittiin Laina Ylikangas. Hänen suoritettuaan kirjastonhoitajan pätevyyteen vaadittavan tutkinnon virka vakinaistettiin vuotta myöhemmin. Jo ennen muuttoaan kirkonkylälle Ylikangas oli hankkinut oppia kirjaston hoitamiseen Metsäkylän sivukirjastossa.

Pääkirjaston tilat olivat vaatimattomat. Ylikankaan aloittaessa se sijaitsi Kalajoen rukoushuoneella. Kalustuksen muodostivat lavitsa ja korttilaatikot. Lainaajat joutuivat odottelemaan vuoroaan eteisessä. Rukoushuoneelta muutettiin muutamaksi vuodeksi Kalle Niemelän taloon ja sieltä Törnvallin taloon, jossa toimittiin 11 vuotta. Pahikkalan talo tarjosi toimitilat pääkirjastolle runsaaksi vuodeksi ja Untamo Soraston omistama Poukkula Pohjankylässä vuosiksi 1962–1967.

Syyskuussa 1967 pääkirjasto avasi ovensa hiljattain valmistuneen kunnan uuden virastotalon alakerrassa. Palvelutarjonta laajeni kevättalvella 1974, kun kirjastolle hankittiin stereolevysoitin. Musiikinkuuntelu kiinnosti, ja levysoitin pyöri alkuaikoina jokseenkin läpi koko kirjaston aukioloajan, vaikka levyjä oli aluksi vain 24 kappaletta. Käyttäjien kirjatoiveisiin pyrittiin vastaamaan erityisellä toivevihkolla, jota käyttivät kuitenkin lähinnä vain lapsilainaajat. 1970-luvun puolivälissä käynnistettiin myös ensimmäistä kertaa pienimmille asiakkaille tarkoitetut satutunnit.

1970-luvulle tultaessa kuntalaisia palveli pääkirjaston ohella yhä kahdeksan sivukirjastoa. Syksyllä 1977 kirjastolle valmistuivat ajanmukaiset toimitilat uuden yläasteen rakennuskompleksin yhteyteen. Kirjasto sai käyttöönsä arkkitehti Touko Saaren suunnittelemasta rakennuksesta 644 neliötä. Kirjastohalliin ryhmiteltiin lasten- ja nuortenosasto, aikuisten lainausosasto ja lehtilukusali. 12-paikkainen käsikirjasto ja musiikinkuuntelupaikat (yht. 12) sijaitsivat erillisissä huoneissa. Muita tiloja olivat matineahuone, työtilat, keittiö, kirjavarasto, tutkijanhuoneet ja kirjastoauton talli, sillä samoihin aikoihin Kalajoelle hankittiin kirjastoauto, joka teki sivukirjastot tarpeettomiksi. Kirjastoauto, johon mahtui noin 3 800 teosta, palveli asiakkaitaan viidellä reitillä ja 60 pysäkillä. Kirjastoauton käyttö ylittikin jo ensi vuonna kaikki ennakko-odotukset. Vuoden 1978 aikana kirjastoautosta tehtiin noin 53 700 lainaa, mikä oli 40 prosenttia kirjastolaitoksen kaikista lainoista. Tämä auto palveli 14 vuotta. Vuoden 1991 lopulla hankittu uusi auto sai nimekseen ”Kultaverkko”. Vuoden 1992 alussa auto alkoi liikennöidä myös läänin rajan yli Kannuksen Mutkalammin alueelle.

Uusi yläaste-kirjastotalo vihittiin käyttöön 14. lokakuuta 1978. Jo Aleksis Kiven päivänä 12:ta pitkäaikaista kirjastonhoitajaa muistettiin Suomen kirjastoseuran ansiomerkeillä. Pääkirjastoa 34 vuotta hoitaneen Laina Ylikankaan ohella kultaisen tai hopeisen ansiomerkin saivat seuraavat sivukirjastonhoitajat: Kerttu Pekkanen (Pitkäsenkylä), Veikko Peltola (Rahja) ja Toivo Aksila (Käännänkylä), kaikki 22 vuotta, Eila Rauha (Yli-Tynkä) 20 vuotta, Kerttu Ylitalo (Kärkinen) 17 vuotta, Aate Hillukkala (Raution Ylipää) 17 vuotta, Mauno Typpö (Typpö) 14 vuotta, Anni Järvinen (Vasankari) 13 vuotta sekä kymmenen vuotta palvelleet Rauni Ojala (Yli-Tynkä), Hilkka Pirttinen (Metsäkylä) ja Kerttu Sorvari (Metsäkylä). Laina Ylikangasta ovat seuranneet Kalajoen kirjastonhoitajina Auli Kukkola, Aune Ainali, Anja Arola-Kokko ja parin viimeisen vuosikymmenen aikana Eila Ainali.

Uusien tilojen myötä mahdollistui palvelujen laajentaminen. Äänitteiden lainaus aloitettiin vuonna 1981 ja videolainaus kesällä 1988. Taidenäyttelyt kuuluivat myös 1990-luvun alkuun asti kiinteästi kirjaston arkeen. Vuosien varrella nähtiin useita Oulun taidemuseon kiertonäyttelyitä ja paikallisten harrastajien näyttelyitä. Muista nimistä mainittakoon Antero Forss, Eugen Forss, Lena Koski, Herman Wiirretjärvi, Vuokko ja Väinö Mäkivierikko, Samuli Siponmaa, Artturi Puusti, Lexa Ikonen, Nina Vanas ja Veijo Juola, keramiikkataiteilija Irma Isopahkala sekä valokuvaajat Pentti Paschinsky, Reijo Porkka, Ahti Rytkönen, Unio Hiitonen, Mikko Julkunen ja Jorma Mylly. Esillä oli myös Reidar Säreistöniemen grafiikkaa Säreistöniemen museosäätiön kokoelmista, Elävä maaseutu -kampanjan keskipohjalaisen kuvataidekilpailun töitä, erilaisia käsitöitä ja tekstiilejä sekä virolaisesta kirjailijasta ja tutkijasta kertova ”Friedebert Tuglas 100 vuotta” -näyttely vuonna 1987.

Kirjailijavieraita kävi Kalajoella kirjaston ja kansalaisopiston yhteisissä tilaisuuksissa jo 1970-luvulta alkaen, mm. Eila Kostamo, Kaisu Puuska-Joki, Kaija Pakkanen, Mirjami Hietala, Jouko Tyyri, Lauri Kokkonen, Asko Martinheimo, nuorten ystävä Ulla-Maija ”Uma” Aaltonen, Anna-Liisa Haakana, Kai Nieminen, Oiva Arvola, Eino Pietola sekä virolainen runoilija Doris Kareva.

Lähde: Kirjasto-Wirma