lauantai 23. heinäkuuta 2022

Kolme virolaista merimiestä hukkui Kalajoen edustalla syksyllä 1943



Syyskuussa 1943 majakkalaiva Nahkiainen oli tavanmmukaisella sijoituspaikallaan Nahkiaisten matalikolla. Sodasta huolimatta Pohjanlahdella majakkalaivat olivat ulkona, niin myös Raahen edustalla. Saksalaisten huoltokuljetukset Lappiin oli turvattava ja vaarallinen Naksilaisten matala täytyi merkitä majakkalaivalla.

Maanantaina 27.9.1943 aamuyöllä saapui majakkalaivan sivuun pieni soutuvene, jossa oli neljä miestä. Vene sidottiin laivan perään miehet nousivat alukselle. He kertoivat olevansa virolaisia merimiehiä, jotka olivat yöllä karanneet Raahen satamasta olevasta saksalaisesta höyrylaiva Karoliinasta.

Nouseva myrsky sai heidät hakemaan turvaa majakkalaivasta. Miesten tarkoitus oli yrittää veneellä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Kohta huomattiin virolaisten kiinnitysköyden katkenneen ja veneen ajelehtivan tuulen mukana. Miehet pyysivät majakkalaivan soutuvenettä lainaksi, jotta he voisivat hakea karanneen veneen, kun moottorivene oli Raahessa muonanhakumatkalla. Virolaisten muona ja kaikki varusteet olivat karanneessa veneessä.

Kolme virolaista lähti hakemaan karannutta venettä, mutta neljäs jäi majakkalaivalla takuuksi siitä, että majakkalaivan vene palautetaan. Pohjoistuuli ei vielä tuolloin ollut kovin voimakas ja virolaiset saivat karanneen veneen kiinni ja alkoivat hinata sitä perässään kohti majakkalaivaa takaisin.

Nahkiaisen miehistö ja alukselle jätetty virolainen saattoivat vain avuttomina katsoa voimistuvassa myrskyssä etelään katovia veneitä.

Hukkuneet löytyivät Vihasniemestä ja Keihäslahden suulta

Kalajoen Vihasniemestä' löydettiin 30.9.1943 hukkunut mies ja tutkimuksissa todettiin hänen olevan yksi virolainen 28-vuotias Gunnar Holm. Samasta paikasta seuraavan päivänä hukkunut. Hän oli 26-vuotias Woldemar Seinberg. Miehet haudattiinjo sunnuntaina 3.10. klo 16.30 vanhan hautausmaan eteläpäähän. Saattoväen joukossa olli höyrylaiva Karoliinan kapteeni ja kaksi matruusia. Hautauksen toimitti kirkkoherra V.H.Kivioja viron kielellä. Kolams hukkunut löytyi 8.10,194 Keihäsojan suulta, Mies oli 25-vuotias Karl Markus Kabala ja hänet haudattiin kohtalotovereidensa viereen 10.10.1943.

Vajaan kahden kuukauden kuluttua tuona synkkänä syksynä tapahtui vielä julmempi onnettomuus kun Oulusta Kalajoelle matkalla ollut höyryhinaaja Oulu 2 katosi. Kateisiin jäi hinaajan koko 9 hengen miehistö.

Lähdeaineisto Raimo Lehtimäen kirjoitus


perjantai 22. heinäkuuta 2022

Kalajoen Osuuskaupan historiaa kuvin sekä Kalajoen Osuuskaupan kuolema

 




























Erkki Aho kutsuttiin Kalajoen Ouuskaupan markkinointipäälliköksi vuoden 1981 syksyllä. Erkki Aho oli suorittanut yo-merkonomin tutkinnon lisäksi SOK:n liikkeenjohdollisen kenttäkoulutuksen ja SOK:n liikkeenjohdollisen tavaratalokoulutuksen. Hän suoritti liikkeenjohdollisen kenttäkoulutuksen käytännön jaksot Keski-Pohjanmaan Osuuskaupassa sekä SOK:n Kokkolan konttorilla. Sen jälkeen Erkki Aho toimi Imatralla Osuuskauppa Vuoksenmaan henkilöstöpäällikkönä. Hän suoritti SOK:n liikkeenjohdollisen kenttäkoulutuksen Sokos Joensuussa sekä Pohjois-Karjalan Osuuskaupassa. Sen jälkeen hän palasi takasin Imatralle tavaratalojen ja ravintolinjan johtajaksi. Ahon tiedot ja taidot oli havaittu myös muulla liikemaailmassa. Aholle tarjottiin huonekaluketju Asko Oy:n pääjohtajan paikkaa, mutta Aho kieltäytyi tehtävästä. Perheellä oli koti-ikä ja siksi työpaikkaa katsottiin lähempää kotiseutua. Seuraava työpaikka oli Pudasjärven Osuuskaupan markkinointipäällikön toimi. Osuuskaupan tavaratalopäällikön ja myymäläketjun päällikön paikka oli vapautunut ja ne yhdistettiin yhdeksi tehtäväksi.. Erkki Aho valittiin tähän tehtävään. 

Vuoden 1981 syksyllä Erkki Aho kutsuttiin Kalajoen Osuuskaupan markkinointipäälliköksi. Se paikka houkutti sillä perhe halusi kotiseudulle. Kalajoen Osuuskaupan johtajana oli Pauli Valkama, jonka Aho tunsi entuudestaan ja tiesi varsin erikoiseksi mieheksi. Valkamalla ei ollut liikkeenjohdollista ammattitaitoa eikä taloudellista asiantuntemusta, mutta pulloon hän ei sylkäissyt. Useamana maanantaina ryyppy oli jäänyt päälle ja hänen työhuoneestaan kuului isoääninen laulu Rakastan elämää. Markkinointipäällikkö Aholla ja toimitusjohtaja Valkamalla oli erilainen näkemys johtamisesta ja tuloksentekemisestä. Aho oli enemmän kuin huolestunut Kalajoen Osuuskaupan toiminnasta ja tulevaisuudesta. Kalajoen Osuuskaupan taloudellinen tilanne oli menossa todella huonoon suuntaan. Erimielisyydet johtivat siihen, että Erkki Aho irtisanottiin vuonna 1983 Kalajoen Osuuskaupan palveluksesta. Ylivieskan käräjäoikeuden päätöksen mukaan irtisanominen oli laiton. Kalajoen Osuuskauppa valitti Vaasan hovioikeuteen asiassa ja Vaasan hovioikeus kumosi Ylivieskan käräjäoikeuden päätöksen.

Kalajoen Osuuskaupan toiminta meni kuten Aho oli asian nähnyt. Vuonna 1984 Kalajoen Osuuskaupan toiminta loppui ja se fuusioitiin ylivieskalaiseen Osuuskauppa Lokkiin.


























maanantai 13. kesäkuuta 2022

Kalajoen kirkkojen historia - Kalajoen matkailun historia

 

Kalajoen kirkkojen historia



Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.


Kalajoen toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty muistomerkki 11.9.1961.


Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kirkko rakennettiin


Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo. Nykyisin Kalajoen kolmannen hautausmaan päälle on rakennettu puisto, mikä on saanut v. 2022 nimen Kiviojan puisto.


Neljäs kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua häpeämässä.

Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdolla suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoituneet ja pienen eteisen itäisin pilasi sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet ja moneen kertaan paikatukki Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas. Kun seurakunnassa oli 40-50 pariskuntaa ilman penkkisijoja ja vanhan kirkon korjaus olisi tullut suhteettoman kalliiksi, sai uuden kirkon rakentamispäätös yleisen hyväksymisen.

Rakennusaineiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Tiilet oli tuotava Kokkolasta saakka, sillä pitäjässä ei ollut tiilitehdasta tai lähitienoon merenpohjan saven luultiin olevan niin suolapitoinen, ettei sitä voitu polttaa. Kalkkikivi oli tuotava peräti Tukholamasta saakka. Kaikeksi onnettomuudeksi suuret metsäpalot olivat viimeksi kuluneina kuivina kesinä tuhonneet paljon metsiä, mutta takamailta puita kuitenkin vielä voitiin saada. Kun rakennustöiden alkamisen tiellä oli monia esteitä, päätettiin ensimmäisenä vuonna keskittyä tarvikkeiden hankkimiseen, seuraavana vuonna laskettaisiin perustua ja vasta kolmantena uusi rakennus tehtäisiin vanhan länsipuolelle osaksi entiseen kirkkotarhaan, sillä näin menetellen voisi vanha kirkko seistä purkamatta, kunnes uuden seiniä ryhdyttäisiin tekemään.

Kirkonrakentajista puhuttaessa on jo huomautettu, että maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajen vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustusten mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korka kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.

Suomen sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v. Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.


Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu Anton v. Arppen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.

Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli


Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.

Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.

A. G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja

http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2017/01/a-g-ostman-kalajoen-kirkonrakentaja-ja.html

Onnettomuus kirkon rakentamisessa


Kirkkoa rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla. Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin, joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi korvauksia vaille.





Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.








Kirkon rakentajia


Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Kalajoen kirkosta


TI 22.12.2020 Kalajoen Hiekkasärkillä on kiehtova ja monivaiheinen historia osa 1

http://kalajokinen.blogspot.com/2020/12/ti-22122020-kalajoen-hiekkasarkilla-on.html


Kalajoen Hiekkasärkillä on kiehtova ja monivaiheinen historia osa 2

http://kalajokinen.blogspot.com/2020/12/kalajoen-hiekkasarkilla-on-kehtova-ja.html


perjantai 5. tammikuuta 2018

Vapaussodan aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen Vapaussotaan



Vuonna 1917 kesällä ja varsinkin syyskesällä pidettiin Raution Työväentalolla, joka oli Alapäässä nykyisen Aimo Räihän talon läheisyydessä, monenlaisia punaisten kokouksia niin kuin niitä täällä nimitettiin. Rautiolaiset työväenyhdistyksen jäsenet eivät itse niinkään olleet innokkaita, mutta varsinaiset akitaattorit ja kokoonkutsujat tulivat lähes aina muualta.

Yleistä levottomuutta lietsottiin jopa valtakunnan ylimpien miesten taholta. Tästä isä ja äiti kertoivat seuraavaa: Koko Vapaussota on Oskari Tokoin syytä. Tokoi oli senaattorina ja valtion rahavarojen hoitajana. Kun hän oli kunnianhimoinen mies ja erinomainen puhuja, niin hän puheissaan yllytti työväestöä levottomuuksiin, jopa aivan aseellisen kapinan tielle. Ehkä oli niin, että Tokoikaan ei itse halunnut sotaa, mutta hän meni tässä yllytyksessään niin pitkälle, että ei enää hallinnut tilannetta. Vapaussodan aikana Tokoi pakeni Venäjälle vieden mukanaan valtion kassan noin seitsemän miljoonaa Suomen markkaa. (Tokoin vaiheet Venäjällä ja sen jälkeen on kirjoissa esitetty, mutta tämä toiminta, jonka tässä kerron, on jäänyt kertomatta. Tämän isän ja äidin kertomuksen todisti yhtäpitäväksi myös Rautiossa elänyt ja Vapaussotaan osallistunut maanviljelijä Matti Sorvari, jonka kanssa Vapaussodan aikaisista tapahtumista paljon puhelimme. Matti Sorvari oli suomalaisen talonpojan ihannekuva.)

Punaisten kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin. Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.
Kun etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö, Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti. Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia. Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.
Sinä iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka taloon.

Niemelässä toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen. Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta. Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.
Huhuttiin, että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin. Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella 1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.

Niinpä Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.

Tulkoon tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla. Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää. Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin. Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.
Tapaus Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä oli kehoittanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan. Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun, mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan, ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen peloittamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen oman tarinansa Niko Hihnalalle.
Juna jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui tarkka-ampuja.

Tulkoon vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet, että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut: ”Minä takaan nämä miehet.”
Tällöin junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset nimet pois.
Tässä mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.


Osmo Tokola (kirjoitettu 1970-luvulla)

torstai 4. tammikuuta 2018

Muistelmia Kalajoen liikeolooista

Kalajoen 400-vuotisjuhlanumero, Kokkola- lehti no 71C 4.7.1925

Muistelmia Kalajoen liikeoloista

Kalajoki on ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan oi Kalajoella niinin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat, sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.
Kaupanteko vanhaan aikaan oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen ”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl. kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin 1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi tukkukauppiaaksi.”
Sisämaan vientitavara, niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta, säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620 kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja ja Kokkolan maaseurakunta sekö kalastusoikeus Kallan karissa. Kun tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km2. Kaikki talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen kansan kauppatiet. Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara, mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli. Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka 1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik. pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista: ”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”
Tässä ei ole tilaisuus seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat, voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati, myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja. Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden 1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.
Muistan tuon murroskauden Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859 asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa, ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittan rukiita ja jauhoja myös Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin) valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita. Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A. Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa. Nykyisen ei näitä kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet, neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym. Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja ne olivat ja sillä hyvä. Kansa kaipasi tietoja, aniharvalla oli sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa. Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan. Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala, Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin, kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina syrjäytetyt.
Ylämaan kauppa ja markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia, nyt se on pienin menoerä taloudessamme.
Maataloustuotteiden silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk, koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg., vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6 mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset 7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7 tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat suolatu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä
Löytötavarat. Suola karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta 2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk leipälakit (nyk.poissa muodista) 3 mk kappalem nahkalakit (foljarit) korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk, varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista vasianinahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita, sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen kanguspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan niihin huikeita summia.
Velkakauppa oli aluksi harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880 alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.
Pussikauppa ja sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja ”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.
Yleinen vallalla oleva tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta laatikosta vapaata tupakkaa nk ”hakkuja”, miehet istuskeli tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua täynnä, että silmiö kirveli, mutta maakuntain kuulumiset, kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym tapahtumat arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena. Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.
Huomattava on että silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet suorittaa.
Aikaisemin oli pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”, kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensinmainitun tuotanto oli vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000 tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia. Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.
Puutavaraliike, jolla Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monioita jähinlasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempia ostajia ilmaantui mm G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Firiis ja A:. Santaholma. Aluksi otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita, mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä. Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi – mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen paremmalla tuloksella.
Kalajoen kauppaliike on sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista. Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan. Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet. Manittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi, sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko kaikenlaista ylellisyystavaraa.
Näitten tavarain kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa. Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.
Yleensä on maakaupan alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa. Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.
Maalaistavarain vientiä Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin kattotuohia, puisiin fluwiin pakakattuna hinta 50 p leiviskä, josta lukkari Friis laivallaan vei Köpenhaminaan, mistä ne edelleen kuletettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.
Liike oli vilkkaimmillaan v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).
T.B.
Kalajoen kirkko 50-vuotias