Niku Eerikinpoika Tynkä tappaa hyljekeihäällä Kalajoen kolmannen papin Mikael Eerinpoika Tavastiuksen Tyngän suvannossa. Maalaus taiteilija Rositsa Tancheva.
Kalajoki 1500-luvulla – erämaasta jokilaakson keskukseksi
1500-luku oli Kalajoen historian ratkaiseva muutosvuosisata. Vuosisadan alussa alue kuului vielä Tanskan kuninkaan hallitsemaan Kalmarin unioniin ja oli harvaan asuttu osa laajaa Salon (Saloisten) emäpitäjää – kun taas nykyisen Kalajoen eteläisin osa, Himanka, kuului eteläisempään Kokkolan ja Lohtajan hallintopiiriin. Vuosisadan loppuun mennessä Kalajoesta oli kehittynyt vakiintunut suurpitäjä, jonka hallinto ulottui rannikolta aina Haapajärvelle ja Reisjärvelle saakka.
1. Kalmarin unionin varjosta itsenäiseksi emäseurakunnaksi
1500-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi ja Pohjanmaa olivat keskellä Pohjolan suurta valtataistelua.
Tanskan kuninkaan alaisuudessa (vuoteen 1523). Vuosisadan alussa Suomi kuului osana Ruotsia Tanskan johtamaan Kalmarin unioniin (1397–1523). Unionikuningas Kristian II hallitsi myös Suomea kovin ottein vuosina 1520–1522, kunnes Kustaa Vaasan johtama kapina kaatoi tanskalaisvallan ja unioni hajosi vuonna 1523.
Tero Tiinasen rahalöytö (1522) ja unionisodan klippingit. Konkreettinen ja Museovirastonkin erittäin merkittävänä pitämä todiste tästä aikakaudesta on metallinpaljastinharrastaja Tero Tiinasen Tyngältä (ensimmäisen kirkon lähistöltä) löytämä raha vuodelta 1522. Kyseessä on kuningas Kristian II:n aikainen killingin klippinki. Vuosina 1518–1522 lyödyt kulmikkaat klippingit olivat unionisodan aikaisia hätärahoja, joilla kruunu ratkaisi akuuttia käyttörahan puutetta. Löytö todistaa elävästi, että Tyngän kirkon ympärillä liikkui väkeä ja rahaa jo Kalmarin unionin viimeisinä vuosina – vuosia ennen Kalajoen seurakunnan virallista mainintaa.Itsenäinen emäseurakunta (1540) ja nimismieskunta (1558). Kustaa Vaasan valtakaudella (1523–1560) hallintoa keskitettiin voimakkaasti. Kalajoki mainitaan kappeliksi tai kirkkoherrakunnaksi jo vuonna 1525, itsenäistyi Salosta omaksi emäseurakunnakseen vuonna 1540 ja sai vakituisen kirkkoherran vuonna 1543. Oman nimismieskunnan aseman se sai vuonna 1558, ja 1570-luvulla siitä muodostettiin itsenäinen hallintopitäjä.
Ensimmäiset puukirkot. Seurakunnan ensimmäinen pieni kappelikirkko sijaitsi Tyngän kylässä jo 1520–1530-luvuilla. Asutuksen ja kaupan painottuessa rannikolle toinen kirkko rakennettiin 1550-luvulla Pohjankylän tuntumaan (Luutaojan varteen) ja kolmas vuosisadan lopulla Jokelan pappilan läheisyyteen.
2. Asutus, vanhat kylät, Tynkä ja Raution Olli-seppä
Vuoden 1500 tienoilla Suur-Kalajoella oli yli kolmekymmentä taloa ja noin nelisensataa asukasta. Kustaa Vaasan laatimat maakirjat ja vuoden 1547 kymmenysluettelo antavat tarkan kuvan siitä, miten asutus sijoittui jokivarteen.
Kahdeksan kymmenysluettelon kylää (1547). Vuoden 1547 luettelossa laaja Suur-Kalajoki jaettiin kahdeksaan kylään: Saarikoski, Pitkäkoski, Tynkä, Lintulahti, Alavieska, Ylivieska, Savo ja Evijärvi.
Jokisuun tiheimmin asutut kylät. Rannikon ja alajuoksun luonnonniityt sekä kalavedet vetivät väkeä puoleensa. Vuonna 1547 Etelänkylässä oli 20 taloa ja Pohjankylässä 16 taloa. Hieman ylempänä ja rannikolla sijaitsivat myös kahdeksan talon Rahjankylä ja seitsemän talon Pitkäsenkylä.
Tynkä – pitäjän varhainen keskus. Tyngän kylällä oli 1500-luvun alkupuolella erityisen vahva asema. Se oli vanha ja vauras viiden suuren kantatalon kylä, jonne rakennettiin Kalajoen ensimmäinen kirkko ja jossa toimi myös vaikutusvaltaisia kauppiaita (kuten Mikko Tynkä). Vasta vuosisadan puolivälissä pitäjän painopiste siirtyi lopullisesti jokisuuhun Pohjan- ja Etelänkylän alueelle.
Raution asutus ja Olli-seppä. Asutus levisi merenrannikolta Vääräjoen varteen Rautioon 1500-luvun alussa. Vuoden 1547 luettelossa Rautiossa oli kolme taloa (isäntinä Olli Erkinpoika, hänen veljensä Pekka Erkinpoika sekä Tassilan eli myöhemmän Petäistön tilan isäntä Simo Heikinpoika). Raution ensimmäinen tunnettu asukas, taitava seppä ja raudantekijä Olli Erkinpoika Rautio (isäntänä 1547–1579), antoi koko paikalle sen nimen – vanha suomen sana rautio tarkoittaa nimenomaan seppää ja raudankäsittelijää. 1500-luvun kuluessa Raution asutus kasvoi vauhdilla, ja 1600-luvun alussa (1607) taloja oli jo kahdeksan ja asukkaita noin sata.
Uudisasutus muilla sivujoilla. Kruunu kannusti uudisasukkaita asettumaan erämaihin myöntämällä näille verovapausvuosia, ja vuosisadan jälkipuoliskolla asutus vakiintui myös muun muassa Käännänkylällä (Haapakoski, Niskala, Vetenoja).
Patronyymit ja talonnimet. Länsisuomalaiseen tapaan kalajokisilla ei ollut periytyviä sukunimiä, vaan ihmiset kirjattiin asiakirjoihin etunimen ja isännimen (patronyymi) mukaan. Kutsumanimenä toimi kantatilan nimi – kuten Pohjankylän vauraat Ventelä ja Mantila tai Pitkäsenkylän Myllylä – joka vaihtui, jos henkilö muutti toiseen taloon.
3. Himanka 1500-luvulla – osa Suur-Lohtajaa
Nykyiseen Kalajokeen kuuluva Himanka (vanhoissa asiakirjoissa Himango tai Rauma) eli 1500-luvulla omaa hallinnollista elämäänsä osana eteläistä naapuripitäjää.
Kokkolan ja Lohtajan alaisuudessa. Keskiajan lopulla ja 1500-luvun alussa Himanka kuului Kokkolan hallintopitäjään ja seurakuntaan. Kun Lohtaja itsenäistyi Kokkolasta omaksi hallintopitäjäkseen ja seurakunnakseen 1570-luvulla (1575/1578), Himanka ja Hillilä liitettiin osaksi Suur-Lohtajaa.
Pitkät kirkkomatkat. Himankalaisilla ei ollut vielä 1500-luvulla omaa kirkkoa, vaan he taivalsivat jumalanpalveluksiin aluksi Kokkolaan ja 1570-luvulta lähtien Lohtajan emäkirkkoon. Vaivalloiset kirkkomatkat kelirikkojen ja pimeyden halki jatkuivat aina 1700-luvun lopulle saakka, jolloin Himanka sai oman saarnahuoneen.
Asutus ja Lestijokisuun Raumankari. Himangan ja Hillilän kylien vakinainen asutus vakiintui 1500-luvulla Lestijoen suulle ja jokivarteen. Samalla tavoin kuin Kalajoen Plassi, myös Lestijokisuussa sijaitseva Raumankari kehittyi jo varhain tärkeäksi rannikon satama-, kalastus- ja markkinapaikaksi, jonka kautta käytiin kauppaa ja harjoitettiin talonpoikaispurjehdusta.
4. Elinkeinot: lohijoki, Kallankarit ja orastava tervakauppa
Maanviljelyksen ja karjanhoidon rinnalla kalastus, hylkeenpyynti ja merenkulku muodostivat rannikon asukkaiden toimeentulon selkärangan.
Arvokas lohi ja hylkeenpyynti. Kalajoki ja Lestijoki olivat tuottoisia lohijokia, joista pyydettiin lohta padoilla ja verkoilla sekä omaan käyttöön että veronmaksuun. Kevättalvisin jäiltä pyydettiin hylkeitä arvokkaan traanin (rasvan) ja nahkojen vuoksi.
Kallankarien ulkomeren tukikohta. Maankohoamisen seurauksena 1400-luvulla merestä paljastuneet Kallankarit (erityisesti Maakalla) otettiin 1500-luvulla laajaan kausikäyttöön. Kalastajat rakensivat kareille kymmeniä kalamajoja ja suola-aittoja voidakseen pyytää silakkaa suoraan avomereltä ilman pitkiä soutumatkoja mantereelta.
Plassin ja Raumankarin kauppapaikat sekä talonpoikaispurjehdus. Jokisuiden kauppapaikat – Kalajoen Plassi ja Himangan Raumankari – toimivat vilkkaina vaihtopaikkoina jo 1500-luvulla. Varakkaat talonpojat purjehtivat omilla aluksillaan suoraan Tukholmaan ja Turkuun vaihtamaan kalaa, voita, traania ja turkiksia suolaan, viljaan ja rautaan.
Tervanpolton ensiaskeleet.
Tervasta tuli Kalajokilaakson suurin vientituote vasta 1600-luvulla, mutta 1500-luvulla sitä poltettiin jo kotitarpeiksi ja pienimuotoiseen kauppaan.
5. Värikäs arki: papintappo Tyngällä, Koira-Kreus ja kirkkolakko
1500-luvun käräjäpöytäkirjat piirtävät kuvan omanarvontuntoisista ja riidanhaluisista talonpojista, jotka eivät epäröineet haastaa virkamiehiä tai edes omaa pappiaan.
Tyngän papintappo (1555). Uskonpuhdistuksen jälkeisinä vuosikymmeninä seurakunnan papit ja talonpojat riitelivät jatkuvasti papinmaksuista ja veroista. Kalajoen kolmas kirkkoherra, riitaisana tunnettu Mikael Eerikinpoika Tavastius (virassa 1551–1555), vaati saataviaan kovin ottein. Keväällä 1555 hyljeveroista ja kymmenyksistä syntynyt riita kärjistyi Kalajoen jäällä Tyngän suvannossa niin pahaksi, että tynkäläinen talonpoika Niku Eerikinpoika Tynkä surmasi kirkkoherran (perimätiedon mukaan hyljekeihäällä). Vaikutusvaltaisen sukunsa turvin Tynkä selvisi verityöstä yllättävän pienillä sakoilla (13 kruunua ja 8 äyrityistä), ja tapauksen muistona tunnetaan yhä Tyngän ns. papintappokivi.
Karski "Koira-Kreus" (1555–1577). Papintapon jälkeen Kalajoen vaaralliseen kirkkoherran virkaan ei ollut halukkaita, kunnes piispa Mikael Agricola pestasi tehtävään suoraan Turun katedraalikoulun penkiltä väkivahvan teinin, maskulaissyntyisen Gregorius Henrikinpoika Ballsin (Palsan). Karski kirkkoherra tunsi olonsa pitäjällä niin turvattomaksi, että hän liikkui aina mukanaan neljä vahvaa renkiä, käsirautoja ja kolme suurta, vihaista koiraa. Jos pappi havaitsi jotain epäilyttävää, hän usutti koirat seurakuntalaistensa kimppuun – mistä kansa antoi hänelle liikanimen Koira-Kreus. Samalla hän haali itselleen lähes kaikki pitäjän maallisetkin virat toimien sekä nimismiehenä, lukkarina että kyytirättärinä.
Kirkkoherran aviorikosoikeudenkäynti (1568). Vuoden 1568 kesäkäräjillä Koira-Kreuksen arvovalta koki kovan kolauksen, kun hänet asetettiin syytteeseen aviorikoksesta Ursula-nimisen piikansa kanssa. Tuon ajan ankaran lain mukaan avioliiton ulkopuolisesta suhteesta uhkasi kuolemantuomio. Yllättäen kalajokiset talonpojat ja lautakunta ryhtyivät kuitenkin puolustamaan ankaraa pappiaan – osin siksi, että toisen papin väkivaltainen kuolema lyhyen ajan sisällä olisi ollut kauhistus. Talonpojat vetosivat siihen, että kirkkoherran vaimo oli vakavasti sairas ja halvaantunut eikä kyennyt hoitamaan aviovaimon velvollisuuksiaan. Lieventävien asianhaarojen vuoksi oikeus armahti Gregoriuksen hengestään ja tuomitsi hänet 150 kruunun sakkoon, josta puolet (75 kruunua) meni suoraan oikeuden puheenjohtajalle eli tuomarille.
Kuuluisa kirkkolakko (1572) ja noituussyytökset. Koira-Kreuksen pahin vihamies oli Etelänkylän Saaren mahtitalon isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuonna 1572 Rautia yllytti pitäjäläiset kirkkoboikottiin, ja kalajokiset jäivät pois jumalanpalveluksista seitsemän viikon ajaksi. Rautia tuomittiin käräjillä kuolemaan epäkristillisestä käytöksestä, mutta armahdettiin lopulta 100 kruunun sakoilla. Riita jatkui myöhemmin noituussyytöksillä, kun kirkkoherra syytti Rautiaa karhun nostattamisesta noitavoimin karjansa kimppuun. 1500-luvun puolivälissä Kalajoen Etelänkylä olikin viranomaisten silmissä noituuden maineessa, ja velhoudesta syytetyt olivat tuohon aikaan yleensä miehiä – tietäjiä, loitsijoita tai menestyneitä hylkeenpyytäjiä, joiden onnea naapurit kadehtivat.
6. Kalajoen 1500-luvun papisto ja lainsuomentaja Ljungo Tuomaanpoika
Seurakunnan itsenäistymisen jälkeen Kalajoella ehti vaikuttaa 1500-luvun aikana seitsemän kirkkoherraa sekä seurakunnan ensimmäinen tunnettu kappalainen:
Simo (mainitaan 1543): Kalajoen ensimmäinen vakituinen kirkkoherra, joka tunnetaan lähinnä vuoden 1543 talvikäräjien pöytäkirjoista, kun hänet sakotettiin kahden seurakuntalaisensa (Lauri Ojalan ja Niku Tyngän) nyrkillä lyömisestä.
Pietari (1544–1548): Toinen kirkkoherra, jonka välit seurakuntalaisiin olivat kireät – muun muassa etelänkyläläinen Pekka Laurila tuomittiin sakkoihin hänen hevosensa vahingoittamisesta.
Mikael Eerikinpoika Tavastius (1551–1555): Todennäköisesti hämäläissyntyinen riitapukari, joka käräjöi ja tappeli seurakuntalaisten kanssa verosaatavista, kunnes sai surmansa Tyngän jäällä vuonna 1555.
Gregorius Henrikinpoika Balls / Palsa (1555–1577): "Koira-Kreuksena" tunnettu maskulainen pappi ja nimismies, joka piti pitäjää kurissa renkiensä ja vihaisten koiriensa avulla.
Dionysius Henrikinpoika Tavastensis (1578–1588): Koira-Kreuksen seuraaja, jonka kymmenvuotiselta virkakaudelta on säilynyt vain niukasti asiakirjatietoja.
Sigfridus Balk (1589–1592): Raumalta kotoisin ollut kirkkoherra, joka hoiti virkaa muutaman vuoden ennen Ljungo Tuomaanpojan tuloa.
Ljungo Tuomaanpoika / Limingensis (1592–1610): Vuosisadan merkittävin kirkkoherra ja oppinut lainoppinut. Hän rauhoitti seurakunnan olot, edusti Pohjanmaan papistoa Ruotsin valtiopäivillä (1597) ja perusti Jokelan pappilan nykyiselle paikalleen. Kalajoen pappilassa hän teki suomalaisen kulttuurihistorian merkkiteon suomentamalla Ruotsin maanlain (1601) ja kaupunginlain (1609) pohjalaismurteeseen pohjautuvalla kielellä.
Ericus Henrici Frosterus (kappalaisena 1573–1604): Kalajoen ensimmäinen nimeltä tunnettu kappalainen, josta sai alkunsa Pohjanmaalla laajalti vaikuttanut Frosterusten pappissuku.
7. Pitkä viha ja nuijasota (1570–1597)
1500-luvun loppu oli koko Pohjanmaalla raskasta aikaa sotien ja katovuosien vuoksi.
Pitkä viha (1570–1595) ja nuijasota (1596–1597). 25-vuotinen sota Venäjää vastaan toi tullessaan raskaat sotaverot, rajavartioinnin ja vihatun linnaleirirasituksen eli sotilaiden pakkomajoituksen taloihin. Tyytymättömyys purkautui talvella 1597, kun kymmenet pohjoispohjalaiset talonpojat – myös kalajokisia ja lohtajalais-himankalaisia – liittyivät Hannu Krankan johtamaan nuijamiesten sotajoukkoon. Moni heistä kaatui Ilmajoen Santavuoren verisessä taistelussa helmikuussa 1597.
Yhteenvetona: Kun 1500-luku vaihtui 1600-luvuksi, nykyisen Kalajoen alue (mukaan lukien Tynkä, Rautio ja Himanka) oli selvinnyt niin Kalmarin unionin ajan murroksista, sisäisistä riidoista kuin raskaista sotavuosistakin. Vakiintunut hallinto, oma merenkulkuperinne ja ympäröivät laajat mäntymetsät loivat täydellisen pohjan 1600-luvun tervakaupan sekä Plassin ja Raumankarin markkinoiden kukoistukselle.






