https://www.facebook.com/photo.php?fbid=2656441617787435&set=oa.2343896115900781&type=3&theater
perjantai 14. helmikuuta 2020
perjantai 5. tammikuuta 2018
Vapaussodan aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen Vapaussotaan
Vuonna
1917 kesällä ja varsinkin syyskesällä pidettiin Raution
Työväentalolla, joka oli Alapäässä nykyisen Aimo Räihän talon
läheisyydessä, monenlaisia punaisten kokouksia niin kuin niitä
täällä nimitettiin. Rautiolaiset työväenyhdistyksen jäsenet
eivät itse niinkään olleet innokkaita, mutta varsinaiset
akitaattorit ja kokoonkutsujat tulivat lähes aina muualta.
Yleistä
levottomuutta lietsottiin jopa valtakunnan ylimpien miesten taholta.
Tästä isä ja äiti kertoivat seuraavaa: Koko Vapaussota on Oskari
Tokoin syytä. Tokoi oli senaattorina ja valtion rahavarojen
hoitajana. Kun hän oli kunnianhimoinen mies ja erinomainen puhuja,
niin hän puheissaan yllytti työväestöä levottomuuksiin, jopa
aivan aseellisen kapinan tielle. Ehkä oli niin, että Tokoikaan ei
itse halunnut sotaa, mutta hän meni tässä yllytyksessään niin
pitkälle, että ei enää hallinnut tilannetta. Vapaussodan aikana
Tokoi pakeni Venäjälle vieden mukanaan valtion kassan noin
seitsemän miljoonaa Suomen markkaa. (Tokoin vaiheet Venäjällä ja
sen jälkeen on kirjoissa esitetty, mutta tämä toiminta, jonka
tässä kerron, on jäänyt kertomatta. Tämän isän ja äidin
kertomuksen todisti yhtäpitäväksi myös Rautiossa elänyt ja
Vapaussotaan osallistunut maanviljelijä Matti Sorvari, jonka kanssa
Vapaussodan aikaisista tapahtumista paljon puhelimme. Matti Sorvari
oli suomalaisen talonpojan ihannekuva.)
Punaisten
kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin
jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin.
Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa
ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.
Kun
etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin
yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien
tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä
olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö,
Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi
alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti.
Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten
tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana
tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja
tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia.
Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.
Sinä
iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu
aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma
murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt
vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili
tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina
Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka
taloon.
Niemelässä
toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui
työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen.
Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta.
Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että
suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat
tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet
olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei
mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten
asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen
tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan
kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani
Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.
Huhuttiin,
että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä
ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu
toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin.
Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina
tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin
asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja
Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella
1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä
kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.
Niinpä
Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että
lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa
lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti
Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös
aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan
lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä
hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa
rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että
nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka
pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.
Tulkoon
tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät
Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna
lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet
punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla.
Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas
Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän
menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja
hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet
olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten
marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään
valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä
moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää.
Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin.
Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja
läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain
vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee
kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.
Tapaus
Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle
oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat
alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä
oli kehoittanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan.
Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun,
mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat
vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan,
ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että
joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman
ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman
sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti
meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta
tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen
peloittamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen
oman tarinansa Niko Hihnalalle.
Juna
jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä
sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin
sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut
tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli
ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin
kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui
tarkka-ampuja.
Tulkoon
vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti
Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat
odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan
tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku
upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet,
että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut:
”Minä takaan nämä miehet.”
Tällöin
junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset
nimet pois.
Tässä
mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut
jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä
tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen
jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.
Osmo
Tokola (kirjoitettu 1970-luvulla)
torstai 4. tammikuuta 2018
Muistelmia Kalajoen liikeolooista
Kalajoen
400-vuotisjuhlanumero, Kokkola- lehti no 71C 4.7.1925
Muistelmia Kalajoen
liikeoloista
Kalajoki on
ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä
joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat
Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä
tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja
savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan
oi Kalajoella niinin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä
kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat,
sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin
kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.
Kaupanteko vanhaan aikaan
oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli
vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen
”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl.
kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat
talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin
1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä
oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se
sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim
Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi
tukkukauppiaaksi.”
Sisämaan vientitavara,
niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään
merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai
harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä
tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi
harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf
kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten
sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta,
säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen
hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620
kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille
kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja
ja Kokkolan maaseurakunta sekö kalastusoikeus Kallan karissa. Kun
tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan
kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km2. Kaikki
talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle
ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet
tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien
elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin
sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät
lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä
matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista
oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen
kansan kauppatiet. Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen
kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta
markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara,
mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä
määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin
kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja
tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli.
Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka
1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien
loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden
noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan
porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen
että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden
loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen
markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik.
pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman
vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat
markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli
sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän
etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta
tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee
seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti
laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli
kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista:
”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme
saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä
auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”
Tässä ei ole tilaisuus
seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille
olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se
pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma
porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat,
voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan
avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati,
myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja.
Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden
1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti
kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.
Muistan tuon murroskauden
Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin
käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859
asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät
Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa,
ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittan rukiita ja jauhoja myös
Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja
rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin)
valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita.
Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä
Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari
G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A.
Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori
G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat
kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja
myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias
U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden
Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff
Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa. Nykyisen ei näitä
kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet
tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli
jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät
kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia
reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä
kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään
joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit
kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet,
neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym.
Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan
he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten
talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja
totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja
ne olivat ja sillä hyvä. Kansa kaipasi tietoja, aniharvalla oli
sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa.
Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia
heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja
suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa
kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan.
Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia
tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä
sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän
kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala,
Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä
oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun
kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin,
kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa
vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja
kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym
taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan
kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina
syrjäytetyt.
Ylämaan kauppa ja
markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli
maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym
roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää
tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset
siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia,
nyt se on pienin menoerä taloudessamme.
Maataloustuotteiden
silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta
vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk,
koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg.,
vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk
pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6
mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset
7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7
tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat
suolatu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä
Löytötavarat. Suola
karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta
2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää
puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva
osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk
leipälakit (nyk.poissa muodista) 3 mk kappalem nahkalakit (foljarit)
korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat
juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk,
varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista
vasianinahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin
alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat
huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita,
sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen
kanguspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen
takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti
kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän
mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan
niihin huikeita summia.
Velkakauppa oli aluksi
harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen
paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei
laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin
maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880
alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on
siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.
Pussikauppa ja
sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa
käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä
se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa
pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym
tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla
kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli
vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa
sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada
tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt
melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista
totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei
riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle
ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja
”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt
vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla
ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.
Yleinen vallalla oleva
tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan
läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta
laatikosta vapaata tupakkaa nk ”hakkuja”, miehet istuskeli
tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen
parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että
sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua
täynnä, että silmiö kirveli, mutta maakuntain kuulumiset,
kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym tapahtumat
arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena.
Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä
ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä
kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi
valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista
asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien
isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli
sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.
Huomattava on että
silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu
niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet
suorittaa.
Aikaisemin oli
pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”,
kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli
päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensinmainitun tuotanto oli
vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta
viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti
lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta
voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas
ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli
noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000
tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan
ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia.
Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan
noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.
Puutavaraliike, jolla
Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monioita
jähinlasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun
hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella
sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut
vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempia ostajia ilmaantui mm
G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Firiis ja A:. Santaholma. Aluksi
otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita,
mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi
vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä.
Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti
Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin
kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten
ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena
ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin
epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän
tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi
– mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät
graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat
louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen
paremmalla tuloksella.
Kalajoen kauppaliike on
sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen
muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan
omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista.
Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät
meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan.
Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan
pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä
niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet.
Manittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi,
sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät
ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt
kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja
maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko
kaikenlaista ylellisyystavaraa.
Näitten tavarain
kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia
kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa.
Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.
Yleensä on maakaupan
alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi
huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa.
Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten
yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja
kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi
kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy
tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen
liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat
kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.
Maalaistavarain vientiä
Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että
jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta
tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis
vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin
kattotuohia, puisiin fluwiin pakakattuna hinta 50 p leiviskä, josta
lukkari Friis laivallaan vei Köpenhaminaan, mistä ne edelleen
kuletettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä
vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta
tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli
tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.
Liike oli vilkkaimmillaan
v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet
kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin
talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).
T.B.
Kalajoen kirkko 50-vuotias
torstai 4. toukokuuta 2017
Raution kirjaston historia
Pääkirjaston
ja kirjastoauton ohella Kalajoella Raution kirjasto, jonka
toimitilat ovat kyläkunnan monitoimitalossa ja jota hoiti vuonna
2007 kirjastovirkailija Pirkko Rauma. Kirjaston juuret ulottuvat
1800-luvun lopulle. 1900-luvun alussa sitä hoitivat talollinen Otto
Petäistö, talollisen tytär Pauliina Räinä, konttoristi O. A.
Lindholm ja nahkuri Emil Räihä. Vuosina 1911–1915 Raution
kirjaston sijoituspaikkana oli Eino Sipilän talo isännän toimiessa
sen hoitajana.
Raution
kirjastossa suoritettiin toisen maailmansodan jälkeen perusteellinen
kirjavaraston perkaus. Kun huonokuntoisimmat kirjat oli poistettu,
hyllyihin jäi ainoastaan noin 150 teosta. Kirjaston innokkaana ja
pätevänä hoitajana työskenteli vuodesta 1947 Aino Räihä, jonka
kotona kirjasto sijaitsi. Paikalla 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa
vieraillut Oulun läänin kirjastotarkastaja Mirja Räsänen toivoi,
että Raution kirjaston kehittämisessä päästäisiin pian
eteenpäin, sillä hyvin hoidettu ja riittävästi kirjoja sisältävä
kirjasto hyödyttäisi Räsäsen mukaan suuresti ympäristöään.
Hän toivoi myös, että kirjastohuoneistokysymykset saataisiin
paremmalle tolalle koko Kalajokilaaksossa. Vuonna 1950 kirkonkylän
kirjasto oli Raution ainoa kirjasto. Sittemmin avattiin sivukirjastot
Typpöön, Pöllään ja Kärkisiin. Ne jakoivat palveluitaan
kirjastoauton tuloon eli kesään 1977 asti.
Raution
kirjasto toimi vuosia säästöpankin yläkerrassa alun perin
asuinhuoneeksi suunnitellussa 38 neliömetrin huoneistossa, kunnes
vuonna 1979 tuolloin jo Kalajoen sivukirjastona toiminut Raution
kirjasto pääsi keväällä muuttamaan uuteen monitoimitaloon, mistä
se sai käyttöönsä 64 neliötä. Saman katon alle sijoittuivat
myös kunnanviraston sivutoimipiste, terveysasema ja paloasema. Uudet
tilat tulivat tarpeeseen, sillä Kalajoki-lehden mukaan
kirjastonhoitajan tärkein työväline oli ollut aiemmissa ahtaissa
tiloissa vasara. Kirjat piti näet tunkea voimakeinoin täpötäysiin
hyllyihin.
Oman
kirjaston merkitys rautiolaisten keskeisenä kulttuurilaitoksena kävi
ilmi Kalajoki-lehdessä vuonna 1984 julkaistusta artikkelista, jossa
todettiin:
”Raution kirjasto on kotoisa paikka kylän asukkaille. Siellä kaikenikäiset kyläläiset tapaavat toisiaan. Keskustelua syntyy milloin mistäkin, tuntevathan kaikki toisensa. Kirjastonhoitaja Aino Räihä antaa luvan ja osallistuu mielellään keskusteluihin, sillä monelle ihmiselle kirjasto on paitsi kirjojen lainauspaikka myös ihmisten kohtauspaikka.”
Vuonna
1983 Raution kirjaston hyllyissä oli noin 7 100 teosta, joita
lainattiin runsaat 11 000 kertaa. Aino Räihä kertoi kävijöiden
lukutottumuksista:
”Päätaloahan ne vanhemmat miehet mieluiten lukevat. Naisia kiinnostaa se, mitä Lempi Pursiainen kertoo elämisestä. Historia on aina ollut se, jota luetaan. Viime vuosina myös kansanparannus ja kasveilla parantaminen on ollut kysyttyä. Nuoret lueskelevat iltaisin lehtiä. Tekniikka ja hevosasiat tuntuvat kiinnostavan.”
Vuonna
2002 Raution kirjasto sai vastaanottaa arvokkaan lahjoituksen, kun
85-vuotias Martta Hintsala luovutti kirjastolle 70 vuoden aikana
keräämänsä runsaan 3 600 sananparren kokoelman. Aino Räihän
työsarka Raution kirjastonhoitajana kesti kahdessa jaksossa yhteensä
kolmisenkymmentä vuotta, ensin vuodesta 1947 alkaen ja uudemman
kerran vuosina 1975–1990. Räihän seuraaja Elina Tuura aloitti
Raution sivukirjaston hoitajan tehtävissä vuoden 1991 alussa.
Raution
kirjastossa on ilmennyt vuonna 2007 pieniä määriä sädesientä.
Kalajoen kaupungin terveystarkastajan Riitta Forsin mukaan
kirjastossa tehdään suursiivous ja rakenteiden tarkempi tutkimus.
Sieni voi olla peräisin vaurioituneista kirjoista tai
ympäristöstäkin, sillä kirjasto sijaitsee maatalousalueella.
Siivouksen jälkeen ovat vuorossa uudet sisäilmamittaukset. Kirjasto
on nyt väliaikaisesti suljettuna, siis vuonna 2007.
Lautakunta
päättää 6.5. 2015 20 §, että Raution monitoimitalon
korjaustöistä luovutaan. Rakennus poistetaan käytöstä.
Monitoimitalon lämmitysjärjestelmä eriytetään samassa
pihapiirissä olevasta lämpökeskus-paloautotallista, joka edelleen
jää käyttöön. Päätös viedään tiedoksi Kalajoen
kaupunginhallitukselle ja hyvinvointipalveluiden lautakunnille.
Minä,
Erkki Aho, ryhdyin pelastamaan Raution kirjaston kirjoja yhdessä
Raution kylätoimikunnan puheenjohtajan kanssa kaupungin
vastuullisten virkamiesten luvalla Keräsin Kalajoen, Alavieskan ja
Raution kaupoista lähes 250 banaanilaatikkoa ja laitoin kirjat
järjestyksessä banaanilaatikoihin. Kun olin saanut työni valmiiksi niin menin yöksi kotiin. Kun tulin takaisin monitoimitalolle, niin
huomasin, että 63 banaanilaatikollista kirjoja oli hävinnyt ja
niiden mukana minun 63 banaanilaattikkoa. Kysymyksessä oli erittäin
hyvä lasten kirja kokoelma. Sitten sain selville, että ”talonmies”
Jukka Hakola oli vienyt kirjat Pöllän koulun varastoon, mutta en
vieläkään tiedä kenen käskystä.
Keväällä
2017 lasten kirjat olivat kastuneet ja homehtuneet Pöllän koulun
kosteaan varastoon. Muut kirjat n. 150 laatikollista oli viety jo
aikaisemmin Raution koulun vintille. Paikka ei ollut varmastikaan
mikään paras paikka, mutta näin haluttiin varmistaa ettei Erkki
Aho kirjaston pelastamisyritys onnistu. Jos olisi haluttu pelastaa
kirjasto, niin se olisi voitu sijoittaa vaikka Uutelaan, mutta
rautiolaisia ei kirjaston pelastaminen kiinnostanut. Tärkeämpää
oli saada kirjaston kirjat tuhottua ja kirjaston toiminnan jatkuminen
estettyä.
tiistai 2. toukokuuta 2017
Kalajoen kirjaston historia
Kalajoki
voi ylpeillä yhdessä Pyhäjoen kanssa Oulun läänin vanhimmalla
kirjastolla. Kumpaankin pitäjään perustettiin pieni kirjasto jo
vuonna 1849. Hankkeiden taustavoimina olivat Pohjalaisen Osakunnan
ylioppilaat, jota toimittivat Kalajoelle 25 ja Pyhäjoelle 23
nidettä. Molempien lahjoitusten raha-arvo oli runsaat 54 ruplaa.
Ylioppilas O.E. Pettersonin tietojen mukaan Kalajoella toimi
1850-luvun alussa myös toinen, nimeltä mainitsemattoman talonpojan
ylläpitämä kirjasto, joka lainasi teoksia ilmaiseksi
lukuhaluisille. Osakuntien kirjastojen toimintaikä jäi lyhyeksi,
sillä niin Kalajoella kuin Pyhäjoellakin viriteltiin vuonna 1861
kirjaston perustamista. Tämäkään kerta ei sanonut totta
Kalajoella, vaikka lehtitietojen mukaan kirjaston laajentamiseksi
kerättiin vuonna 1862 yhtenä iltana 40 ruplaa. Toisaalta jutun
kirjoittaja totesi, että ”on niitä vielä nahkasiipisiäkin eli
yölipukoita, jotka yön ja päivän vaiheessa lentää
suhahtelevat”. Tämä oli viittaus vastustajiin.
Vuonna
1865 Kalajoella oltiin taas kirjaston perustamispuuhissa, tällä
kertaa pastori K.Blåfeldin johdolla. Kirjasto perustettiin
seurakunnan varoilla. Nimismiehen kertomusten mukaan kirjastoa
käytettiin vähän. Toisaalla on säilynyt tietoja innostuneesta
vastaanotosta, jonka yhdeksi osatekijäksi nähtiin kirjalainojen
maksuttomuus. Kalajoen kirkon tulipalo heinäkuussa 1869 ei tuhonnut
kirjastoa, joka sijoitettiin palon jälkeen kirkon lähellä
sijainneeseen Junnikkalan taloon. Kirjat mahtuivat pieneen kaappiin.
Lainakirjaston hoitajana toimi ensin kirkkoväärti Mikko Junnikkala
ja myöhemmin 1870-luvulla lukkari Juho Friis, joka suostui tehtävään
ilman palkkiota.
1870-luvun
puolivälissä valiteltiin, että kaikki kirjat olivat kuluneet ja
koko kirjasto rappiotilassa. Kuntakokous ryhtyikin vuonna 1875
toimiin kirjasto-olojen järjestämiseksi. Kirjastolle laadittiin
säännöt. Niiden perusteella kirjasto sai vuonna 1877 oman toimi-
eli johtokunnan, johon valittiin pastori Juho Gustaf Snellman,
värjäri Juho Pahikainen sekä talonisännät Jaakko Merenoja,
Anton Langila ja Kustaa Himanko. Kirjastonhoitajaksi valittiin
talonisäntä Simo Saari Etelänkylästä. Saman vuoden syksyllä
Snellmanin johdolla pidetyt kirjastoarpajaiset tuottivat 182,50
markkaa. Lisäksi kirjasto sai keruulistojen kautta 45,80 markkaa.
Nämä tulolähteet mahdollistivat uusien kirjojen hankinnan. Tuloja
kertyi myös lainausmaksuista sekä vuonna 1879 viinaverorahoista.
Kunta osoitti säännöllistä taloudellista tukea kirjastolle
vuosina 1889–1901 koiraverorahoista.
Kun
Simo Saari kieltäytyi vuoden 1884 alussa jatkamasta
kirjastonhoitajana, uudeksi hoitajaksi valittiin kiertokoulunopettaja
Antti Myllylä. Kaksi vuotta myöhemmin hoitajaksi tuli lautamies
Juho Siipola. Samalla kirjasto sijoitettiin Etelänkylään Siipolan
taloon, missä se toimi sittemmin noin 40 vuotta. Kirjastonhoitajina
toimivat Siipolan perheen jäsenet, milloin isäntä, milloin joku
pojista tai tyttäristä.
Vuonna
1893 osaa kirjaston kirjakokoelmasta esitettiin siirrettäväksi
Tyngän kylälle. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu, koska ”pyyssä
ei ole kahden jakoa”.
Sivukirjastotoiminta
pääsi kuitenkin alkamaan jo seuraavana vuonna, ei kuitenkaan Tyngän
kylällä vaan Markkinapaikalla, jonka kirjaston perustaksi saatiin
Antti Santaholmalta74 niteen kokoelma. Santaholman laatimien
sääntöjen mukaan lainausmaksu oli ”5 penniä viikolta, 20
penniä kuukaudelta ja 2 m. vuodelta”. Jos kirjassa oli alle 200
sivua, laina-aika oli kaksi viikkoa; suurempia sai pitää lainassa
kolme viikkoa. Kirjastoa hoiti pitkään värjäri Saarikoski, joka
osasi suositella jokaiselle asiakkaalle omasta mielestään sopivan
kirjan. Hän vielä tehosti suositustaan voimasanan värittämällä
vakuutuksella kyseisen kirjan hyvyydestä.
Markkinapaikan
kirjasto lakkautettiin 1920-luvun alkupuolella. Sen kirjavarat
varastoitiin Pohjankylän Rukoushuoneen vintille, missä ne olivat
yhä vuonna 1950.
Vuonna
1899 kuntakokoukselle saapui anomus Metsäkylään perustettavan
lainakirjaston avustamisesta. Ilmeisesti kyläläisten omatoimisuuden
pohjalta perustetulle kirjastolle päätettiin myöntää
yksimielisesti 50 markkaa. Kyseinen anomus käynnisti toimet
sivukirjastoverkoston rakentamiseksi. Vuoden 1899 viimeisinä päivinä
päätettiinkin, että pääkirjasto sijaitsisi jatkossakin
Etelänkylässä. Sen kokoelmista jaettaisiin kirjoja myös Tyngän
kylän, Metsäkylän, Rahjan ja Vasankarin sivukirjastoihin.
Pohjankylän asukkaita palvelisi em. Markkinapaikan kirjasto.
Kirjaston kirja- ja rahavaroja koskeva jakoesitys sai lopullisen
muotonsa syksyllä 1902. Aluksi ajatuksena oli, että kirjastoilla
olisi Markkinapaikkaa lukuun ottamatta yhteinen johtokunta.
Järjestely osoittautui kuitenkin hankalaksi, ja niinpä jokainen
sivukirjasto saikin jo vuonna 1903 oman johtokuntansa.
Ennen
jakoa Etelänkylän kirjaston kokoelmat käsittivät ainakin 500
nidettä. Alma Siipolan (myöh. Silvastin) mukaan Siipolan tuvassa
oli väkeä pyhäaamuisin kuin markkinoilla. Kansankirjailija Pietari
Päivärinnan kirjat olivat niin ahkerassa käytössä, että ne
kuluivat loppuun. Jaon ja rikkinäisten kirjojen poistamisen jälkeen
Etelänkylän kirjaston kirjatarjonta supistui huomattavasti. Vuonna
1904 uudistettujen sääntöjen mukaan Etelänkylän kirjaston
tarkoitukseksi määriteltiin ”levittää piirissään (=
Etelänkylän-Pitkäsen alueella) hyödyllistä, huvittavaa ja
opettavaa kirjallisuutta, niinhyvin uskonnollisen kuin muunkin
kirjallisuuden alalla ja siten herättää ja vireillä pitää
kyläläisten ja etenkin sen nuorison halua jalostavien tietojen
hankkimiseen ja kartuttamiseen”. Talous rakentui koiraverorahoille
ja lahjoituksille. Lainaajan vuosimaksu oli ( ?) markkaa. Mikäli
lainaaja käytti kirjastoa vain silloin tällöin, perittiin 10
penniä kuukaudelta. Lainaksi sai kerrallaan vain yhden kirjan, ja
maksimilaina-aika oli kaksi viikkoa. Myöhästymisestä piti maksaa
sakko.
Kirjasto-oloja
ryhdyttiin järjestämään uudelleen vuonna 1913. Nyt kuntaan
perustettiin yhteinen kantakirjasto, joka sijaitsi Pohjankylässä.
Sen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi Oskari Santaholma ja
jäseniksi Tuomas Rahko, Kalle Haavisto ja Juho Pahikainen.
Joulukuussa 1913 kantakirjasto sai säännöt. Samalla johtokuntaa
täydennettiin kantelemestar Efraim Kilpisellä ja talollisenpoika
Janne Änkilällä, josta kirjasto sai sittemmin pitkäaikaisen
hoitajansa. Kantakirjasto sai käyttöönsä 200 markkaa kunnan
koiraverorahoista. Loppu jaettiin tasan piirikirjastojen kesken.
Vähäisten talousresurssien vuoksi kantakirjaston kehittäminen oli
vaikeaa. Vuonna 1923 sen kirjavarat olivat vain 269 nidettä,
lainaajaluku 96 henkilöä ja lainaluku 281 kappaletta. Samoihin
aikoihin kunta ryhtyi varaamaan talousarviossaan kirjastoille oman
määrärahan, joka oli edelleen varsin vaatimaton. Esimerkiksi
vuonna 1927 määräraha oli 3 600 markkaa, josta kantakirjasto
sai 600 markkaa. Lievää helpotusta tilanteeseen toi valtionapu.
Myös kunnan määrärahat kasvoivat nopeasti. Vuonna 1929 kirjastot
saivat käyttöönsä jo 18 600 markkaa. 1930-luvun alun
pulavuodet pudottivat summan noin puoleen. Uuteen nousuun lähdettiin
sotavuosien jälkeen, jolloin markan ostovoiman jyrkkä heikkeneminen
tosin nakersi nopeasti määrärahojen korotuksiin ladatut toiveet.
Joka
tapauksessa kantakirjaston toiminta virkistyi vuosien mittaan. Vuonna
1930 kirjoja oli 930 ja lainoja tehtiin 1 600 kappaletta.
1940-luvun lopulla tunnusluvut olivat 1 544 kirjaa ja 2 620
lainaa. Kantakirjasto toimi pitkään vuokralla rukoushuoneella ja
Kalle Niemelän talossa, kunnes se pääsi vuoden 1949 lopussa omaan
taloon, jossa oli kirjastosalin ohella kirjastonhoitajan
asuinhuoneet. Janne Änkilä hoiti kantakirjastoa kuolemaansa asti
”suurella harrastuksella, huolellisuudella ja taidolla”. Elsa
Änkilä (myöh. Haikola) jatkoi työtä isänsä avaamalla ladulla
vuoteen 1938, jolloin uudeksi hoitajaksi valittiin aiemmin Metsäkylän
piirikirjastoa hoitanut neiti Laina Ylikangas. Kantakirjaston
johtokuntaa johti vuodesta 1921 alkaen 24 vuoden ajan kanttori Oskari
Metsola.
Varsinaisten
piirikirjastojen perustaminen pääsi vauhtiin Kalajoella vuonna
1922. Tuolloin aiempi Etelänkylän-Pitkäsen kirjasto jakaantui
kahdeksi yksiköksi. Tyngän kirjasto, johon oli aiemmin kuulunut
myös Käännänkylä, jaettiin nyt Tyngän ja Käännänkylän
piirikirjastoiksi. Ainakin Etelänkylä-Pitkäsen alueella jako
pyrittiin tekemään mahdollisimman tasapuolisesti ja
oikeudenmukaisesti. Kirjat jaettiin kahteen samanarvoiseen osaan,
jotka saivat arpomalla uuden omistajansa. Etelänkylän piirikirjasto
sai jaossa 230 ja Pitkäsen piirikirjasto 227 nidettä. Kaappi
huutokaupattiin 25 markalla Etelänkylälle. Rahavarojen jaossa
Pitkäsen ”potti” oli 44 ja Etelänkylän 31,43 markkaa.
Etelänkylän piirikirjaston hoitajana jatkoi emäntä Selma
Ojala-Siipola. Vuoden 1928 alussa Etelänkylän piirikirjasto yhdisti
voimansa nuorisoseuran kanssa. Samalla se siirtyi nuorisoseuran
toimitalon suojiin. Hoitajan posti pysyi edelleen Siipolan perheellä,
sillä Selma Ojala-Siipolan luopuessa tehtävästä uudeksi
hoitajaksi valittiin talollisenpoika Jaakko Siipola.
Kantakirjaston
läheisyyden vuoksi Etelänkylän piirikirjasto siirrettiin sittemmin
Himangan taloon kylän yläpäähän ja hoitajaksi valittiin emäntä
Anni Himanka. Käyttövarojen niukkuuden vuoksi kirjatarjonta väheni,
mikä heijastui luonnollisesti kirjaston lainalukuihin. Vuonna 1937
kirjaston 706:ta kirjaa lainattiin 694 kertaa. Vuonna 1949 luvut
olivat 585 kirjaa ja 157 lainaa. Määrärahojen niukkuus vaikeutti
myös muiden piirikirjastojen toimintaa. Vuonna 1950
piirikirjastoverkosto käsitti seuraavat kahdeksan toimipistettä:
Etelänkylä, Pitkänen, Tyngän alapiiri, Tyngän yläpiiri,
Käännänkylä, Metsäkylä, Rahja ja Vasankari. Kirjamäärät
vaihtelivat Käännänkylän 662:sta Rahjan 190 kirjaan ja lainaluvut
Tyngän alapiirin 941:stä Rahjan 47 lainaan. Hoitajina toimivat Anni
Himanka (Etelänkylä), Olga Alasuvanto (Tyngän alapiiri), Heino
Rauha (Tyngän yläpiiri), Anja Mäkelä (Käännänkylä), Liisa
Sorvari (Metsäkylä), Reino Hukka (Rahja) sekä Anni Juola
(Vasankari).
Vuonna
1939 kantakirjaston vt. hoitajaksi valittiin Laina
Ylikangas. Hänen suoritettuaan kirjastonhoitajan pätevyyteen
vaadittavan tutkinnon virka vakinaistettiin vuotta myöhemmin. Jo
ennen muuttoaan kirkonkylälle Ylikangas oli hankkinut oppia
kirjaston hoitamiseen Metsäkylän sivukirjastossa.
Pääkirjaston
tilat olivat vaatimattomat. Ylikankaan aloittaessa se sijaitsi
Kalajoen rukoushuoneella. Kalustuksen muodostivat lavitsa ja
korttilaatikot. Lainaajat joutuivat odottelemaan vuoroaan eteisessä.
Rukoushuoneelta muutettiin muutamaksi vuodeksi Kalle Niemelän taloon
ja sieltä Törnvallin taloon, jossa toimittiin 11 vuotta. Pahikkalan
talo tarjosi toimitilat pääkirjastolle runsaaksi vuodeksi ja Untamo
Soraston omistama Poukkula Pohjankylässä vuosiksi 1962–1967.
Syyskuussa
1967 pääkirjasto avasi ovensa hiljattain valmistuneen kunnan uuden
virastotalon alakerrassa. Palvelutarjonta laajeni kevättalvella
1974, kun kirjastolle hankittiin stereolevysoitin. Musiikinkuuntelu
kiinnosti, ja levysoitin pyöri alkuaikoina jokseenkin läpi koko
kirjaston aukioloajan, vaikka levyjä oli aluksi vain 24 kappaletta.
Käyttäjien kirjatoiveisiin pyrittiin vastaamaan erityisellä
toivevihkolla, jota käyttivät kuitenkin lähinnä vain
lapsilainaajat. 1970-luvun puolivälissä käynnistettiin myös
ensimmäistä kertaa pienimmille asiakkaille tarkoitetut satutunnit.
1970-luvulle
tultaessa kuntalaisia palveli pääkirjaston ohella yhä kahdeksan
sivukirjastoa. Syksyllä 1977 kirjastolle valmistuivat ajanmukaiset
toimitilat uuden yläasteen rakennuskompleksin yhteyteen. Kirjasto
sai käyttöönsä arkkitehti Touko Saaren suunnittelemasta
rakennuksesta 644 neliötä. Kirjastohalliin ryhmiteltiin lasten- ja
nuortenosasto, aikuisten lainausosasto ja lehtilukusali.
12-paikkainen käsikirjasto ja musiikinkuuntelupaikat (yht. 12)
sijaitsivat erillisissä huoneissa. Muita tiloja olivat matineahuone,
työtilat, keittiö, kirjavarasto, tutkijanhuoneet ja kirjastoauton
talli, sillä samoihin aikoihin Kalajoelle hankittiin kirjastoauto,
joka teki sivukirjastot tarpeettomiksi. Kirjastoauto, johon mahtui
noin 3 800 teosta, palveli asiakkaitaan viidellä reitillä ja
60 pysäkillä. Kirjastoauton käyttö ylittikin jo ensi vuonna
kaikki ennakko-odotukset. Vuoden 1978 aikana kirjastoautosta tehtiin
noin 53 700 lainaa, mikä oli 40 prosenttia kirjastolaitoksen
kaikista lainoista. Tämä auto palveli 14 vuotta. Vuoden 1991
lopulla hankittu uusi auto sai nimekseen ”Kultaverkko”. Vuoden
1992 alussa auto alkoi liikennöidä myös läänin rajan yli
Kannuksen Mutkalammin alueelle.
Uusi
yläaste-kirjastotalo vihittiin käyttöön 14. lokakuuta 1978. Jo
Aleksis Kiven päivänä 12:ta pitkäaikaista kirjastonhoitajaa
muistettiin Suomen kirjastoseuran ansiomerkeillä. Pääkirjastoa 34
vuotta hoitaneen Laina Ylikankaan ohella kultaisen tai hopeisen
ansiomerkin saivat seuraavat sivukirjastonhoitajat: Kerttu Pekkanen
(Pitkäsenkylä), Veikko Peltola (Rahja) ja Toivo Aksila
(Käännänkylä), kaikki 22 vuotta, Eila Rauha (Yli-Tynkä) 20
vuotta, Kerttu Ylitalo (Kärkinen) 17 vuotta, Aate Hillukkala
(Raution Ylipää) 17 vuotta, Mauno Typpö (Typpö) 14 vuotta, Anni
Järvinen (Vasankari) 13 vuotta sekä kymmenen vuotta palvelleet
Rauni Ojala (Yli-Tynkä), Hilkka Pirttinen (Metsäkylä) ja Kerttu
Sorvari (Metsäkylä). Laina Ylikangasta ovat seuranneet Kalajoen
kirjastonhoitajina Auli Kukkola, Aune Ainali, Anja Arola-Kokko ja
parin viimeisen vuosikymmenen aikana Eila Ainali.
Uusien
tilojen myötä mahdollistui palvelujen laajentaminen. Äänitteiden
lainaus aloitettiin vuonna 1981 ja videolainaus kesällä 1988.
Taidenäyttelyt kuuluivat myös 1990-luvun alkuun asti kiinteästi
kirjaston arkeen. Vuosien varrella nähtiin useita Oulun taidemuseon
kiertonäyttelyitä ja paikallisten harrastajien näyttelyitä.
Muista nimistä mainittakoon Antero Forss, Eugen Forss, Lena Koski,
Herman Wiirretjärvi, Vuokko ja Väinö Mäkivierikko, Samuli
Siponmaa, Artturi Puusti, Lexa Ikonen, Nina Vanas ja Veijo Juola,
keramiikkataiteilija Irma Isopahkala sekä valokuvaajat Pentti
Paschinsky, Reijo Porkka, Ahti Rytkönen, Unio Hiitonen, Mikko
Julkunen ja Jorma Mylly. Esillä oli myös Reidar Säreistöniemen
grafiikkaa Säreistöniemen museosäätiön kokoelmista, Elävä
maaseutu -kampanjan keskipohjalaisen kuvataidekilpailun töitä,
erilaisia käsitöitä ja tekstiilejä sekä virolaisesta
kirjailijasta ja tutkijasta kertova ”Friedebert Tuglas 100 vuotta”
-näyttely vuonna 1987.
Kirjailijavieraita
kävi Kalajoella kirjaston ja kansalaisopiston yhteisissä
tilaisuuksissa jo 1970-luvulta alkaen, mm. Eila Kostamo, Kaisu
Puuska-Joki, Kaija Pakkanen, Mirjami Hietala, Jouko Tyyri, Lauri
Kokkonen, Asko Martinheimo, nuorten ystävä Ulla-Maija ”Uma”
Aaltonen, Anna-Liisa Haakana, Kai Nieminen, Oiva Arvola, Eino Pietola
sekä virolainen runoilija Doris Kareva.
Lähde:
Kirjasto-Wirma
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Kalajoen historiaa vuodesta 1808 vuoteen 1917
Suomen
sota Kalajoella
Suomen
sota Kalajoella
Wilhelm
von Schwerin kuoli Kalajoella
Kalajoen
käräjät
Paavo
Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät
Niilo
Kustaa Malmberg ja Kalajoen käräjät
Kalajoen
historiaa
Pohjankylän
historiaa
Seppä-Tomme
Piekkon-Aukko
– merkillinen erakko
Kalajoen
markkinat
Terveyden
ja sairaanhoidon kehitys Kalajoella
Kalajoen
apteekin historiaa
Kalajoen
emäseurakunnan pappila ja Malmbergin tupa
Kalajoen
kirkkojen vaiheet ja aarteet
Kalajoen
kirkon historiaa
Kalajoen
kirkot
Kalajoen
kirkkoherroista
Himangan
kirkko
Raution
pappilan (Granholman) historiaa
Antti
Santholma oli merkittävä mies
Oskari
Santaholma ja Havula
Laivanrakennus
Kalajoella
Viljaa
Pietarista
Kalaja-laiva
ja sen historia
A.
G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja
Kalajoen
Helanderit – messinkivalun mestarit
Kalajoen
metalliteollisuuden alkujuurilla
Jaakko
Merenoja – valtiopäivämies
Friisin
Konepaja
Friisien
konepaja
Kalajoen
puukot
Juhani
Antero Pohjanpalo – tehtailija
Ida
Basilier -Mangelssen- oopperalaulaja
Efraim
Kilpinen- kalajokinen kanteleentekijä
Laitala
eli Jussila
Kalajoen
graniitin louhinta
Sahateollisuuden
historiaa Kalajoelta
Juseliuksen
saha
Kalajoella
Suomen vanhin maaseutuapteekki
Kalajoen
kauppiaat – kauppias Johannes Poukkula
Kalajoen
Säästöpankin historiaa
KALAJOEN
GRANIITTI
Kalajoella
oli vahva nuorisoseura
Vakuutustoiminnan
käynnistyminen Himangalla
Kansakoulun
perustaminen
Kalajoelle
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2009/01/kansakoulun-perustaminen-kalajoelle.html
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2009/01/kansakoulun-perustaminen-kalajoelle.html
Mehtäkylän
koulun historiaa
Himangan
kouluhistoriaa
Pitkäsen
koulun historiaa
Raution
koulun
historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/raution-koulun-historia.html
Rahjankylän koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/rahjankylan-koulun-historia.html
Vasankarin koulun perustaminen
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/vasankarin-koulun-perustaminen.html
Kärkisen koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/karkisen-koulun-historia.html
Pöllän koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/pollan-koulun-historia.html
Typpön koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/typpon-koulun-historiaa.html
Tavastin koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/tavastin-koulun-historiaa.html
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/raution-koulun-historia.html
Rahjankylän koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/rahjankylan-koulun-historia.html
Vasankarin koulun perustaminen
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/vasankarin-koulun-perustaminen.html
Kärkisen koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/karkisen-koulun-historia.html
Pöllän koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/pollan-koulun-historia.html
Typpön koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/typpon-koulun-historiaa.html
Tavastin koulun historiaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2012/02/tavastin-koulun-historiaa.html
Kalajoen
Plassi – miljöö ja ”musiikkikultturi!
Välähdyksiä
seurakunnasta, joka sai opiston
Eino
Rahja – Leninin henkivartija
Raution
suojeluskunnan historia
Vapaussodan
aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen
Vapaussotaan
Venäläinen
sotaväki Kalajoella
Venäläiset
sotilaat Kalajoella
RAUTION
SÄÄSTÖPANKKI 1905-1965
Vakuutustoiminnan
historiaa Kalajoelta
Vakuutustoiminan
käynnistyminen Rautiossa
Vakuutustoiminnan
käynnistyminen Himangalla
V.H.
Kiviojan muisteluksia
Meijeritoiminta
Kalajoella
Ulkomeren
kalastus
Hylkijäällä
Kalajoen
suojeluskunta ja Lotta Svärd-järjestö
Johan
Aleksandr Lankila – kansanedustaja
Tyngän
Myllyn historiaa
Tukkijoella
– Siiponjoella
Kalle
Myllylä – Valtiopäivämies
Sakari
Ainali – kansanedustaja
Liisi
Kivioja – Suomen ensimmäinen naiskansanedustaja
Leonard
Typpö – Raution viimeine kansanedustaja
V.H.
Kivioja – kansanedustaja, rovasti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)