torstai 28. lokakuuta 2010

Eino Rahja – Leninin henkivartija


















Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensa Aapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.
Aapo Mikonpoika Rahja avioitui Fanny Katarina Matintytär Sjöbergin (s. 23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan lasta:

Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia 20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885 Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia 9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa

Kahden ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi 1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.















Rahjan veljesten kototalo Tyngällä

Fanny ja Aapo Rahjan kaikki neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen haararadalla.

Kirvesmiehenä työskennellyt Aapo Rahja loukkaantui vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla 1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu leikkaus ei auttanut. aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja 14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois vanhempien luota.

Eino ja Jukka Rahja liittyivät Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905 kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.

Eino Rahja toimi 1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha Krupskajan apuna levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän välisellä rautatiellä Eino Rahja toimi usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena puoluetyöntekijänä. Eino Rahjalla oli ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917 levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin poliittiset kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.
Eino ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.

Heinäkuun epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6. edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.
Lenin asui Jalkalassa Eino Rahjan appivanhempien talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja ja hänen puolisonsa Lyydia (os. Parviainen) oleskelivat tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle kirjeitä mm. hänen puolisoltaan Nadesha Krupskajalta. Jalkalasta Lenin jatkoi Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä toimineen Kustaa Rovion asuntoon.

Lenin odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin. Sieltä Eino Rahja saapui noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja muitakin naamioimistarpeita. Lenin sai suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi Eino Rahjan oli määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka ”Juu”.

Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla Lenin ja Rahja siirtyivät ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin ja Rahja poistuivat junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41. Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita Fofanova, joka työskenteli Lenin vaimon kanssa.



















Tästä ovesta lähdettiin johtamaan vallankumousta.

Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.

Salaisessa asunnossaan – Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä Lenin sai lokakuun 24. päivänä tietää Eino Rahjalta, että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan kapinan.
Eino Rahja yritti vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia. Lenin ei kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muutti Eino Rahjan neuvosta mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin, sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla Lenin ja Rahja poistuivat salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää hänet.

Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä – Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä kiistelyä hyväksikäyttäen Lenin ja Rahja pääsivät vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle, joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati kulkulupia.

Eino Rahja kumartui Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja itse jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan Komendantinvirastoon. Rahja kyyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa. Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen. Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja suoristi jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.

Loppumatka Smolnaan sujui vaikeuksitta. Rahjalla oli hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla Eino Rahjan tehtävä Leninin henkivartijan ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää järisyttivät maailmaa.

Katso: Rahjan veljekset ja vallankumous
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/rahjan-veljekset-ja-vallankumous.html

Lähdeainesto:
Lauri Järvinen: Kalajoen työväenliikkeen historia ISBN 951-99799-7-2

maanantai 25. lokakuuta 2010

Juseliuksen saha














Juseliuksen reliefi

Sahateollisuuden läpimurtoaikaa oli Kalajoella 1870-luku. Koko maassa tapahtui suunnilleen samaan aikaan vastaavaa kehitystä, joka oli seuraus sahauskiintiöiden ja höyryvoiman käyttöä koskevien rajoitusten poistamisesta. Kuvernöörikertomuksen mukaan v. 1876 Kalajoen pitäjässä oli yksi sahalaitos, Hannilan raamisaha Pohjankylässä. Vuonna 1877 Kalajoella oli jo kolme sahaa ja neljäs perustettiin vuonna 1882. Höyrysahojen aikakausi alkoi paikkakunnalla hieman ennen vuosisadan vaihdetta. Ensimmäisen höyrysahan Kalajoki sai 1890-luvun alussa. Alb. Wulff rakennutti tuolloin Holman höyrysahan. Wulffin kokemat vastoinkäymiset johtivat pian konkurssiin ja vuosisadan vaihteessa Holman saha siirtyi maineikkaan puunviejän ja valtiopäivämiehen Fritz Arthur Juseliuksen omistukseen.

Holman ja Santaholman sahojen tulo Kalajoen suulle merkitsi todellista läpimurtoa jokilaakson sahateollisuudelle. Juseliuksen sahan aloittaessa toimintansa Suomessa elettiin vielä tsaarinvallan aikaa. Maan itsenäistyminen ja sitä seuranneet muutokset puunviennissä pystyneet lamauttamaan Holman sahaa. Vasta 1930-luvun taitteessa alkanut yleismaailmallinen pulakausi sen teki. Parhaimmillaan Juseliuksen saha työllisti yli sata henkilöä. Työpäivä oli pitkä ja rankka.

Vuorineuvos Fritz Arthur Juselius

Fritz Arthur Jusélius
(13. kesäkuuta 1855 Pori – 8. helmikuuta 1930) oli varakas liike- ja teollisuusmies, vuorineuvos sekä elinkeinoelämän vaikuttaja. Hän toimi aktiivisesti Porin kunnallispolitiikassa ja edusti useina vuosina porvarissäätyä valtiopäivillä. Hän keräsi valtavan omaisuuden puutavarakaupalla, jonka parissa hän työskenteli 50 vuotta. Omaisuutensa hän säätiöi tukemaan lääketieteellistä tutkimusta.
17. toukokuuta 1887 Juséliukselle ja hänen ensimmäiselle vaimolleen, Blenda Moliisille, syntyi tytär, Sigrid Jusélius. Tytär oli isälleen kaikki kaikessa, ja vaikka Sigrid kuusivuotiaana vanhempiensa erottua muutti äitinsä mukana Tukholmaan, ei yhteydenpito Juséliuksen ja hänen välillä vähentynyt ollenkaan. 19. kesäkuuta 1898 Sigrid kuitenkin kuoli 11-vuotiaana keuhkotautiin, jonka hän sai tuhkarokon jälkitautina. Tyttären kuolema oli Juséliukselle suuri järkytys, ja halusi muistaa tytärtään kaikin keinoin. Hän rakensikin Sigridin muistolle Juseliuksen mausoleumin - rakennuksen, josta hänet nykyään parhaiten tunnetaan.
Sigrid jäi Juséliuksen ainoaksi lapseksi, sillä hänen myöhemmät avioliitot Edith Petrellin ja Berta Karlssonin kanssa eivät tuottaneet Juséliuksen harmiksi yhtään lasta. Ainoan lapsensa muistoksi Jusélius mausoleumin lisäksi myös perusti 3. toukokuuta 1927 Sigrid Juséliuksen säätiön. Säätiö on vielä nykyäänkin yksi Suomen varakkaimpia säätiöitä, ja se jakaa apurahoja lääketieteen tutkimuksia varten. Sigrid Juséliuksen Säätiö perustettiin Fritz Arthur Juséliuksen (1855-1930) testamentilla, hänen 11-vuotiaana kuolleen Sigrid tyttärensä muistoksi. Säätiön tarkoituksena on tukea kansallista ja kansainvälistä lääketieteellistä huipputason tutkimusta. Se on maan suurin yksityinen lääketieteellisen tutkimuksen tukija. Tämän vuoden (2010) myöntösumma oli 15 M€.

Mausoleumin lisäksi Porin kaupungissa näkyy Juséliuksen kädenjälki massiivisen, Porin Pohjoisrantaa dominoivan Porin puuvillatehtaan muodossa. Sen hän perusti yhdessä muutaman muun liikemiehen kanssa vuonna 1898, ja toimi myös hallituksen puheenjohtajana elämänsä loppuun asti.

Aamusta iltaan

Ostaessaan vuosisadan vaihteessa Holman sahan vuorineuvos Juselius oli juuri kokenut traagisen tapahtuman, joka varjosti hänen koko myöhäisempää elämää. Juselius oli tuolloin ulkoisesti miehuutensa parhaissa voimissa, 45-vuotias, monien menestyvien sahojen omistaja – mm. Oulaisissa ja Pyhäjokilaaksossa – ja muiden tuotantolaitosten omistaja. Hänen toimestaan rakennettiin uusia sahoja, esimerkiksi Santaholman myöhemmin omistama Pirttiniemen saha Raahessa.
Kalajoella Juselius ehti käydä vain harvoin. Juseliuksen saha toimi Kalajoella kolmekymmentä vuotta, mutta sen maineikas omistaja näyttää jääneen paikkakuntalaisille melko vieraaksi. Pohjois-Suomessa toimivien sahojen ja muiden tuotantolaitosten ylijohtajana toimi Iivari Vuorinen, joka johti myös Holman sahaa. Sahanhoitajina ovat toimineet ainakin Emil Sundvall, Oskari Syrjä, Pedersen ja Cavander. Konemestareina lienevät tunnetuimmat Pihlaja ja Wahlbäck, sahanasentajista Laukka, Koskinen ja Parhiala.



















Heti Juseliuksen kauden alussa Holman yksikehäisen höyrysahan raamit alkoivat pyöriä entistä menestyksekkäämmin. Monen vuoden ajan sahattiin kolmessa vuorossa – jokaisessa 40-50 henkeä ja parhaina päivinä saha työllisti toistasataa ihmistä. Santaholman rakennuttama Jokisuun saha – vastapäätä Holman sahaa, joen toisella puolella – valmistui kivihiomoineen v. 1903. Työt Holman sahalla päättyivät Yhdysvalloista vuoden 1929 lopulla levinneen, yleismaailmallisen laman myötä. Lama pysäytti monta muutakin sahaa Suomessa lopullisesti 1930-luvun alussa. Hieman ennen sahauksen päättymistä vuorineuvos Juselius kävi viimeisen kerran Kalajoella. Hän liikkui arvonsa mukaisesti loistoautolla. Terveys oli jo heikentynyt ja matkoilla oli mukana sairaanhoitaja. F.A. Juselius kuoli helmikuussa 1930. Tuolloin Holman saha oli jo lopettanut toimintansa. Muutamaa vuotta myöhemmin Santaholma Oy osti koko sahalaitoksen ja siirsi sen koneiston muille tuotantolaitoksilleen.













Holman saha tarjosi vuosikymmenien kuluessa työtä kymmenille perheille. Etäämmältäkin tultiin, mm. Porista, Juseliuksen kotiseudulta saapui työväkeä. Usein Kalajoesta muodostui ”siirtolaisten” pysyvä asuinpaikka. Työpäivä oli 10 tuntia. Työpäivä alkoi sahalla aamulla kello kuusi. Monet joutuivat lähtemään kotoaan jo tuntia aikaisemmin, muutamat vieläkin aikaisemmin. Silloin kun kyseessä oli suuren lapsiperheen äiti, olosuhteet olivat piinallisen ankarat ja raskaa. Useiden kilometrien työmatka kuljettiin mennen tullen jalkaisin. Parhaina aikoina sahalla oli toistakymmentä hevosta, normaalisti 5-6. Talvisaikaan sahatavaraa ajettiin joen yli Ämmään, jossa Juseliuksella oli toinen lautatarha. Sahattu lautatavara kuljetettiin paattien vetämillä proomuilla Raaheen.













Santaholman sahan tavoin myös Holman saha joutui keskeyttämään toimintansa vuosina 1916-1917 työläisten lähtiessä paremman ansion toivossa halonhakkuuseen Pietarin lähistölle tai hevosineen Rovaniemen ja Kantalahden välille. Vuonna 1918 työt olivat Holman sahallakin jälleen käynnissä. Tammikuun lopulla alkanut Suomen kansalaissota aiheutti sahallakin jännitystiloja, jotka eivät kuitenkaan Onni Orasmaan ampumatapausta lukuun ottamatta johtaneet ihmishenkien menetyksiin. Sahan työt jatkuivat, mutta eräät miehet joutuivat kutsuntoihin ja rintamalle.

Holman sahan olemassaololla oli aikanaan suuri merkitys jokilaakson ihmisille. Elinkeinoelämä vilkastui ja vanha emäpitäjä Kalajoki saattoi tarjota runsaasti pysyviä työpaikkoja. Juseliuksen aikakauden päättyminen merkitsi tietyllä tavalla paikallisen sahateollisuuden pioneerivaiheen päätepistettä.

Lähdeaineisto:
Lauri Järvisen artikkeli Kalajoki-lehti 38 /1981
Lauri Järvinen Kalajoen työväenliikkeen historia ISBN 951-99799-7-2
Matti Kyllönen Kalajoen ja Raution historiaa 1865 -1975 ISBN 951-99292-0-7
Wikipedia

tiistai 19. lokakuuta 2010

Hiliman hotelli – keidas Suomen Saharassa













”Suomella on Port Arthurinsa, Arabiansa ja Egyptin korpensa, mutta myös oma Saharansa, vaikka tätä viimemainittua ei taideta vielä tuntea kuuluisan kaimansa nimellä. Kuitenkin jokainen keski-pohjalainen tietää sen paikan, hyvin lukuisat ovat tehneet pyhiinvaellusmatkoja sinne, ja moni sydänyön aurinkoa tavoittamaan matkaava automies on poikennut Suomen Saharan hietikoita ihmettelemään. Kalajoen hietikot ”tuomipakat”, lienevätkö nämä nimitykset tutumpia?” Suomen Saharaa esittelevä teksti on Kansan Kuvalehdestä kesältä 1931.

”Kaunista hiekkaa, ihanaa ruokaa”

”Noin 8 kilometriä Kalajoen kirkolta etelään poikkeaa valtamaantieltä tienviitan osoittama autokelpoinen polku merenrantamännikköön. Tulipa matkamies etelästä tai pohjoisesta, kilometreittäin on hänen tiensä jo kulkenut metsittyneitä lentohietikoita pitkin. Mahtavia hiekka-aaltoja, joiden vaelluksen kasvipeite on muutamia tuhansia vuosia sitten pysäyttänyt. Maantieltä käsin ei saattaisi aavistaa, että hiekka vielä nytkin tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on elossa, tuulen uurtamina kinoksina. Vain silmänräpäys tien sivuun autolla ja muutamia kymmeniä askelia kävellen, niin ovat ensimmäiset vaaleanruskeat hiekkavallit. Hän näkee, että ne ovat elossa. Ei vain jäkälikkö ja varvukko, vaan itse mäntymetsäkin on hautaantumassa hiekka-aaltoihin. Aaltojen laita on paikoin niin jyrkkä, että vaivoin pääset ylös niiden harjalle. Äkkiä metsästä tulleena ei olla hämmästelemättä maiseman muutosta: edessä lännessä aava, saareton meri ja ympärilläsi suunnattomasti hiekkaa. Niin hienoa, tasarakeista hiekkaa! Ainakin Suomi-Filmin tarkoituksiin pitäisi tämän riittää, vaikka olisikin kysymyksessä Sahara-filmin aikaansaaminen. Lähemmäs peninkulma pituutta, kilometri leveyttä ja varmaan 10-20 metriä paksuutta monin paikoin.”
Kylpijöitä ja katselijoita alkoi Kuvalehden kirjoituksen – kesä 1931 – jälkeen kokoontua kosolti vaikka Sahara-filmiä ei tehty, mutta Suomi-Filmin näyttelijöitä rannalle nähtiin usein.

Pahikkaloiden täysihoitola oli kauan merkittävin palvelupiste Hiekkasärkillä. Aivan ensimmäinen sellainen se ei kuitenkaan ollut, sillä jo 1920-luvulla alueella oli Oskari Kärjän perikunnan omistama myyntikioski. Tämä perikunta omisti aikanaan valtaosan Tuomipakoista. Vastaavanlaista kioskia piti hieman myöhemmin emäntä Maria Saari ja myöhemmin lähellä rantaa toimi suurempikin lottakioski.
Alkuvuosinaan kioskit myivät pääasiassa virvoitusjuomia: Maria Rappin runsashappoinen ja sokeriin tehty limonadi – valkoinen, keltainen tai punainen – oli monien mielestä maailman parasta. Makuelämystä täydensi leipuriliike K. Wilhelm Orellin nisu.
Hilma Pahikkala oli varsin puuhakas nainen. Hän saattoi sananmukaisesti nukkuakin istuallaan. Seurusteluun oltiin aina valmiita, kaikenikäiset viihtyivät. Hilima oli todella Pohjolan ponteva Nainen. Jos räyhääjä ilmaantui, emäntä sieppasi heidät korkeimman omakätisesti kainaloonsa ja tömäytti hietikoille, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomipuiden kiehtovan väriloiston ja lumoavan näkymän Lemmenlaaksoon.

Nykyaikainen massaturismi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla kunnan aktivoituessa Hiekkasärkkien kehittämiseen. Hiliman hotelli oli tuolloin toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta ja sen viehättävyys tunnettiin laajalti maakunnan ja läänin rajojen ulkopuolellakin. Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola tunnettiin kotoisana ja kiireettömänä, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilima-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänet tunnettiin supliikista – kuten mm. Kianto totesi – ja elämänmyönteisyydestä. Tarvittaessa emäntä soitti taitavasti harmonia, joskus muitakin soittimia. Hän teki itse laulujakin, toisinaan vieraat saivat kuulla niitä harmonin tai kitaran säestyksellä.

Tulijoiden vastaanotto oli toisinaan niin lämmin, että sellaiseen on tavallisesti totuttu vain eteläisemmissä maissa. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui vieraaksi, emäntä oli parhaillaan leipomassa – Hiliman hotelli oli pitkälle omavarainen ja omatoiminen – mutta vieraan havaittuaan ponnahti välittömästi kaulaan ja molemminpuolinen rutistelu kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan olleet tuttuja. Myöhemmin Anna Mutanen lauloi parvekkeelta Emännälle, tilaisuus on jäänyt unohtumattomana kaikkien läsnäolijoiden mieliin.



















Anna Mutanen lauloi heleällä sopraanollaan ja esiintyi Hilimanhotellin parvekkeellakin.

Katso: Anna Mutanen wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anna_Mutanen

Katso Youtube Anna Mutanen Karjalan kunnailla
http://www.youtube.com/watch?v=2PNp2P5tnLM

Hilma Pahikkala lauloi itsekin, sävelsi ja sanoitti. Kerran hän esitti omaa tuotantoaan Marjatta ja Martti Pokelalle ja pyysi näitä sitten esittämään omia laulujaan. Nämä erehtyivät valitsemaan kappaleekseen jonkin kupparilaulun. Tämä oli paha arviointivirhe ja temperamenttinen Emäntä ei säästellyt sanojaan tuodessaan ilmi miten sopimatonta oli esittää jotain kupparilaulua hänen arvokkaan tuotantonsa jälkeen.

Katso Yle Elävä arkisto Martti ja Marjatta Pokela
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=93&t=581&a=4026

Katso Martti Pokela Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Pokela

Katso Marjatta Pokela Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marjatta_Pokela

Juhannuksen aikaan Tuomipakkojen seudulle saapui väkeä kautta maakunnan. Linja-autoja oli aluksi vähän, tultiin kuorma-autoilla. Lemmenlaaksossa kävivät, useimmat taittoivat oksan tai pari muistoksi, olipa kokonaisia kuorma-auton lavoja peitetty kukkivilla tuomenoksilla. Tuomille ja lemmenlaaksolle tämä kävi ajan oloon kohtalokkaaksi. Tuo ainutlaatuinen laakso menetti vähitellen romantiikan sävyttämän hohtonsa.

Suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander, kosmopoliitti, humanisti ja kristitty on spontaanisti toteuttanut kirjailijaviettinsä toteutusta. Sattuvin luonnehdinnoin hän saa elämään erilaiset ihmiset ja miljööt: lapsuutensa huvilat Oulun kylässä, vallattoman Viipurin, Terijoen kansainvälisen huvilayhdyskunnan, sotavuosien ja vallankumouksen Pietarin, ikuisen Rooman, valloittavan Pariisin… On sanottu, että Collianderin kotia ovat maailman kaikki kaupungit.

Vuoden ajan Colliander perheineen on asunut Kalajoellakin, Hilimanhotelissa. Collianderit saapuivat keväällä 1944 – sodan vielä jatkuessa – ja lähtivät maaliskuun lopulla 1945. Myöhemminkin he ovat muistaneet kalajokisia tuttaviaan käynneillään. Asettuessaan asumaan Hilimanhotelliin Tito Colliander oli jo varsin tunnettu kirjailija. ”Ristisaatto” oli Collianderin 1930-luvun läpimurtoteos, se nosti hänet suomenruotsalaisten prosaistien kärkijoukkoon. Se oli ensimmäinen romaani, jossa Collianderin kristillinen vakaumus tuli selkeästi esille.

Kalajoellakin Colliander keskittyi kirjalliseen työhönsä. Vähää aikaisemmin oli valmistunut elämäkerta Ilja Repinistä, venäläisestä taitelijasta, johon hän oli tutustunut Terijoella. Kirjalijan puoliso Ina Colliander oli taitava taidemaalari ja ikuisti mm. kaikki Leander Rahjan lapset. Perheen tytär Maria kävi Rahjassa kansakoulua.
Tito Collianderin kaunokirjallisiin teoksiin ovat hyvin voimakkaasti vaikuttaneet ahdistavat ja väkivaltaisuuksiin huipentuvat kokemukset 1917-1918 Pietarissa ja Oranienbaumissa. Nuoren Titon isä oli Venäjän keisarillisen armeijan upseerina Pietarissa. Seikkailuna alkanut vallankumous muuttui pian painajaiseksi. Muistelmateoksessaan ”Aarnikotka” Tito Colliander kuvaa omia ja perheensä vaiheita vuodesta 1913 Lokakuun vallankumouksen jälkeiseen kesään.










Tito Colliander

Katso Tito Colliander Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tito_Colliander



















Maria Colliander kävi Rahjankylässä kansakoulua ja on myöhemmin usein vieraillut Kalajoella.

Vaikka vanhojen Tuomipakkojen, Lemmenlaakson ja Hilimanhotellin tunnelmaa ei enää voi aidosti tavoittaa, muistot eläkööt.

Katso Hilima ja Hiliman hotelli
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2010/07/hilma-ja-hiliman-hotelli.html

Katso Ilmari Kianto vieraili Kalajoella
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/11/ilmari-kianto-vieraili-kalajoella.html

Lähdeaineisto: Lauri Järvisen kirjoitukset

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Hilma ja Hiliman hotelli

















Hilma Sofia Pahikkala (s. Rahja) s. 2.12.1891 – k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931. Kansakoulusta päästyään Hilman suurin haave oli päästä vielä opiskelemaan. Hän pääsi Kuortaneelle kesällä 1911 kuuden viikon kursseille, jossa koulutettiin kiertokoulunopettajia. Hilma toimi kiertävänä kansakoulunopettajana Kolarissa, Kemissa ja Rahjan koululla Kalajoella. Myöhemmin hänellä oli Kalajoen Tyngänkylässä kyläkauppa, jossa hän hoiti myös puhelinkeskusta.

Kauppiaana ollessaan Hilma oli kihloissa kalajokisen miehen kanssa, mutta kihlaus purkautui sulhasen epäröintiin. Myöhemmin Hilma tapasi Jalmari Pahikkalan ja avioitui hänen kanssaan. Jalmari oli leski ja hänellä oli Paavo-niminen poika.

Hilma osti rahjankyläläisen Jaakko Jyringin kanssa Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin Kalajoen Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja matkustajakoti Hilman hotelli vuonna 1931. Jyringin luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi yritystoimintaa yli 30 vuotta.

Täysihoitolassa vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan, kirjallisuuden ja monen muun alan edustajia. Kirjailija Ilmari Kianto vieraili Hilma Pahikkalan täysihoitolassa 1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander. Tito asui vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä.

Saapumisestaan Kalajoelle Ilmari Kianto kertoo: ”Meidät pujotettiin autosta hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Nyt lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päässä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Täysihoitola.” Sillä kertaa kirjailija ja hänen sihteerinsä olivat Täysihoitolan ensimmäiset kesävieraat. He viipyivät Kalajoella kolmisen viikkoa ja viihtyivät hyvin.

”Emäntä Hilma oli vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri ja rakennusmestari, joka nyt kohtelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii.”

Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola koettiin kotoisena ja kiireettömänä paikkana, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hiliman-hotellissa oli alakerrassa ravintola ja yläkerrassa seitsemän huonetta. Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tarvittaessa hän soitti taitavasti harmonia ja joskus muitakin soittimia. Itse hän sepitti toisinaan laulujakin esittäen niitä harmonin, sitran tai kitaran säestyksellä.

Jos räyhääjiä ilmaantui, ponteva emäntä sieppasi heidät kainaloonsa ja tömäytti hietikolle, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomien kiehtovan väriloiston ja Pahikkalan lehmät Rusko ja Krynsylä säntäsivät kauhuissaan karkuun.

Useimmiten emännän rutistelu oli ystävällistä. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui yllättäen vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi sikseen ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan.
Hilman sisko Hanna ja sisarusten lapsia oli usein kesäapulaisena Hiliman hotellissa. Työtä riitti keittiötöissä ja eläinten hoidossa. Hotelli oli muun ohella kuuluisa tuoreista munkeistaan.

Hotelli hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35

Lähdeaineisto:
Rahjan suku 1831-2005 ISBN 952-91-8818-8

torstai 20. toukokuuta 2010

Kalajoen puukot














Pohjanmaalla puukkoteollisuus on ollut korkealla tasolla. Pohjanmaalla kansalla oli luontainen taipumus kätevyyteen. Puukkoja on tehty maasepän pajoissa sivutöinä. Kalajoella puukkojen valmistus kehittyi kotiteollisuudeksi. Keskeisiä puukon valmistuspaikkakuntia olivat Kalajoki, Kauhava ja Pyhäjärvi. Kotitekoiset puukot levisivät kautta maan jopa ulkomaille saakka. Puukoilla oli hyvät ominaisuutensa ja omituinen kiehtova ulkonäkö sekä kauniit heloitukset. Puukkoja valmistettiin myös Haapavedellä, Alavieskassa ja Nivalassa.

Kalajoella ja myöhemmin Kauhavalla on kehittynyt niin kutsutut tuohipääpuukot ja ne ovat kirjailtuine päineen ja messinkiheloituksineen, somakoristeisine nahkatuppineen erittäin komean näköisiä. Kalajoella alettiin valmistaa tuohipääpuukkoja tuppineen ja vöineen jo 1860-luvulla. Sellainen niin sanottu keisarinpuukko valmistettiin keisari Aleksanteri II:lle. Tämän harvinaisen tilauksen toimittivat yksissä neuvoin valtiopäivämies Jaakko Merenoja, joka suurella taitavuudella takoi puukonterän. Tupen valmistus uskottiin eräälle taitavalle haapavetiselle, jonka nimi ei ole jäänyt tietoon. Tuohipään, heloitukset ja vyön koristelut heloineen ja solituksen kultauksineen toimitti suurella tarkkuudella Olof Helander. Hänen suureksi ansioksi on luettava Pohjanmaan ja ennen kaikkea Kalajoen kaikenpuolinen metalliteollisuuden kehitys. Helanderin teokset tulivat tunnetuksi myös maamme rajojen ulkopuolella. Puukkojen valmistus Kalajoella siirtyi vähitellen Helander-suvun haltuun. Helandereiden työpajassa toimi itsellinen puukontekijä Fredrik Haapasaari. Myöhemmin Haapasaari ryhtyi tekemään yksinomaan puukkoja kehittyen puukontekijänä erittäin pitkälle ja oli puukontekijänä tunnettu kautta maan.

Puukkojen valmistus Kauhavalla on alkanut kehittymään suuressa määrin, erittäinkin sen jälkeen, kun puukkoja on ryhdytty valmistamaan konevoimin. Puukkojen valmistustaito siirtyi henkilöiden mukana Kalajoelta Kauhavalle, jossa se koneellisen valmistuksen myötä kasvoi varsinaiseksi puukkoteollisuudeksi.

Kalajoella Veljekset Friisien metalliteollisuuskoulu alkoi vuonna 1893 muitten töitten ohella opettaa puukonvalmistusta, ensin Haapasaaren johdolla. Teokset saivat heti suuren kysynnän ja mainitun puusepänkoulun ansio on, että kalajokiset puukot, eteenkin Ruotsissa tuli tunnetuksi. Suoran tupen sijasta alettiin käyttää vinoa tuppea. Tupen alapään muodosti messinkilevystä tehty nuppiin päättyvä suojus. Tuohipään kirjaileminen on ollut luonnollisesti hidasta eikä siinä ole voinut käyttää minkäänlaisia koneita avuksi. Sirous on riippunut tekijän tottumuksesta ja kätevyydestä.

Jos puukon terää haluttiin koristaa nimillä ynnä muilla asioilla, niin terä pistettiin sulaan vahaan, joten se peittyi vahakerroksella, johon nyt terävällä teräspuikolla kirjoitettiin nimet tai piirrettiin kuviot. Sen jälkeen terä kastetaan lusikkaveteen, mihin osaksi on sekoitettu keittosuolaa ja syövytys tapahtuu hyvin pian. Syövyttävä osa pääsee vaikuttamaan piirrosten kautta paljastuneisiin teräosiin.

Itse terän hyvät ominaisuudet riippuvat taitavasta karaisemisesta, hyvästä raaka-aineesta ja märästä takomisesta, sillä huonoihin teriin on useimmiten syynä kuiva takominen. Terä kiillotetaan tavallisessa kiillotuspyörässä.

Tuppinahkasi sopii parhaiten raaka naudannahka ja koipiosat. Lampaan ja vasikannahka ovat vähemmän sopivia. Jotta tupen alaosaan saisi tarpeellisen vantteruuden ja jottei puukon terä sisäpuolisesti sivulta viiltäisi, jätetään kunkin tupen sisään puinen osa, joka tekee tupen tanakaksi ja suojaa terää. Tupen taka- ja saumapuolelle ei tarvita mitään vahvistetta. Sauma kuivattuaan antaa tupelle tarpeellisen lujuuden.
Tuohipääpuukoissa taotaan terä aivan tavalliseen tapaan. Terän ruoto tehdään niin pitkäksi, että se ulottuu juoksemaan läpi koko tuohesta tehdyn pään. Ruoto on pitkältä matkalta neliskulmainen ja muuttuu vähitellen pyöreäksi, samalla oheten paksuudelleen. Tämän jälkeen tehdään messinkipeltistä, päistä yhteenjuottamalla, soikeahko hela, joka sovitetaan terän olkapäätä vasten. Tämän messinkihelan sisään tehdään helanmuotoa vastaava puuosa, jonka avulla hela ruodon juuressa rupeaa tanakasti istumaan.

Sen jälkeen kiinnitetään terä pihteihin, ruoto ylöspäin ja nyt alkaa itse tuohipään valmistus. Tuohesta leikataan neliskulmaisia, tarpeeksi suuria palasia, joitten keskeen tehdään ruodon vahvuutta vastaava reikä. Nämä tuohipalaset poistetaan ja raavitaan veitsellä kahden puolen aivan puhtaaksi. Tuohipalasia pudotellaan keskessä olevasta reiästä teränruotoon kerrallaan aina noin 15 mm paksuisissa erissä, jonka jälkeen ne lyödään tiiviisti kantahelaa vasten. Täten jatketaan, kunnes tuohipää saa tarpeellisen pituutensa ja viimeiseksi asetetaan messingistä valettu kantaholkki, jonka yläpuolella ruodon pää katkaistaan ja niitataan kiinni mainittuun holkkiin. Sitten vuollaan tuohet mielenmukaiseksi pääksi ja lopuksi silitetään viilalla ja hiekkapaperilla, joten saatu pinta sivellään useampaan kertaan hienolla lakka- ja väriseoksella, jolloin tuohivarsi saa hienon kiiltoisen pinnan, jolle mielen mukaan voidaan antaa eri värityksiä.

Myöhemmin puukkojen teko levisi pikkuhiljaa Alavieskan Taluskylälle, Someronkylälle sekä Merijärvelle. Merijärvellä on ollut puukkoseppä Antti Kääntä, Taluskylällä Juho Rautio, Someronkylällä Niilo Rautio. Myös Antti Isokääntä ja Aarno Rautio valmistivat puukkoja. Helapääpuukkoja teki Tuomas Nisula Taluskylällä. Junki-puukkoja Alavieskassa on tehnyt Taneli Lähdekangas sekä Helge ja Pentti Krapu. Antti Nisula on tehnyt timperipuukkoja, joihin tuli kynä.
Kalajoella puukontekotaito on säilynyt aivan näihin päiviin saakka. Tämän hetken menestynein puukontekijä on Esko Heikkinen, joka tekemät puukot on arvostettu Suomen kauneimmiksi. Kalajoella valmistetaan nykyisin myös Peura-puukot Jari Kamusen yrityksessä.

Lähdeaineisto:
Suomen Teollisuuslehti 1.5.1901 sekä Esko Heikkisen muistiinpanot

tiistai 18. toukokuuta 2010

Historiallisia kuvia

Kiitän Veikko Leselliä näistä merkittävistä Kalajoen historiaa valaisevista valokuvista.














Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana.













Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Kuvassa V. H. Kivioja juhlatilaisuudessa ensimmäisen kirkon raunioilla
















Sataman rakennustyöt aloitettiin tammikuussa 1962 ja ne valmistuivat kesällä 1963. Laituria rakennettiin kahden puolen satama-allasta yhteensä 210 metriä. Satama-altaan leveys oli 105 metriä ja syvyys 6,1 metriä. Rakennusmestari Olavi Nikkarikoski uskoi asian onnistumiseen kuivatyönä, valvoi kahta työvuoroa, kesti kuntalaisten jokapäiväiset epäluulon ilmaukset, torjui syysmyrskyn hyökkäyksen työpatoa vastaan ja voitti. Paras palkinto oli varmaan ensimmäisen laivan rantautuminen uuteen laituriin 8.8.1963.

Näihin allaoleviin kuviin tarvitaan vielä lisätietoja kuvatekstien tekemiseksi.





lauantai 17. huhtikuuta 2010

LAITALA ELI JUSSILA - rakennushistoriaa














Valtatielle hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku Juhonpojan mukaan.

Talon varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöita harjoittaneita isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti kokkolalainen Pietari Karling, joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho Yrjönpoika. Myöhemmin Juho Juhonpoika jatkoi isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakenettiin tilat salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi lohkomaalla.

Vuonna 1871 talon osti Jaakko Friis. Jussilan naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan Friis joka poikineen jatkoi Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis. Jaakko Friis harjoitti Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas, pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko Friis järjesti Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna 1880.











Eräs lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko Friisin sinne tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat punamullatut hirsiseinät.
Todennäköisesti 1800-luvun lopulla, ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on rakennus varustettu kahdella kuistilla ja laudoitettu.

Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla työskennellyt Jaakko Laitala osti Jussilan Jaakko Friisin leskeltä vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko Laitalan aikana.

Jaakko Laitala on rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.

Rakennuksessa on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla. Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon käytössä.














1900-luvun alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate 1900-luvun alussa.
Sisällä olleet tulisijat (mm. keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista talossa on vain juokseva kylmä vesi.

Laitalan suku omistaa talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä. Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto. Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.

Pohjankylä jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli. Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on myös suojeltu kaavamerkinnällä.

Käytetyt lähteet:

Alajoki, Sari, Kirkoilta kareille. Ylivieskan seutukunnan kulttuuriympäristöstä. Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksen julkaisuja 22. Iisalmi 2005.

Karta öfver POHJANKYLÄ skifteslags egor Kalajoki socken, Salo Härad och Uleoborgs län 1869, C. G. W. Claudelin, Maanmittaushallituksen arkisto (kopio Kalajoen kaupunki)

Haarala, Seija, Rakennuskulttuuriselvitys. Kalajoki Pohjankylä. Kaavoitustoimi. Kalajoen kunta 1996.

Kyllönen, Matti, Kalajoen ja Raution historia 1865-1975, Vaasa 1980.

Pohjanpalo, Jorma, Friis-Pohjanpalojen vaiheita. Eripainos Keskipohjanmaassa 17.11., 24.11, ja 1.12. 1974 julkaistuista artikkeleista.

Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet 3. Pohjois-Pohjnanmaan seutukaavaliitto. Oulu 1993.

Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Helsinki 1993.

Suur-Kalajoen historia I. 2. painos, Kokkola 1988.

Vanhat valokuvat, Kalajoen Kotiseutuyhdistyksen kokoelmat
Värikuvat Sari Alajoki

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

SUOMEN SOTA KALAJOELLA


















FM Sari Alajoki ja hänen kirjoituksensa Suomen sodasta Kalajoella

Suomen sota oli pääosin vaatimatonta kahakointia, joka muuttui sankaritarinoiksi vasta runoilija Runebergin käsissä. Tätä mieltä on mm. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen. Sotamiehiä kuolikin enemmän sairauksiin ja kulkutauteihin kuin taistelukentillä. Siviiliväestö taas kärsi eniten pakko-otoista.

Kalajoen läpi sodan osapuolet marssivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran perääntyvä Suomen armeija saapui Kalajoelle huhtikuussa 1808. Omia joukkoja seurasivat venäläisten etujoukot Jakov Kulnevin johdolla. Kulnevin kerrotaan majoittuneen yhdeksi yöksi Kalajoen pappilan piispankamariin - hevosensa hän majoitti viereiseen saliin. Kulnev on ainoa venäläinen, jolle Runeberg omisti runon Vänrikki Stoolin tarinoissa. Kulnevia pidettiin aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukkojen päällikkönä, mutta hänen tiedetään olleen myös juoppo. Hän kaatui taistelussa ranskalaisia vastaan vuonna 1812 - yhden tarinan mukaan umpihumalassa.

Siviilien osa

Suomen sota merkitsi talonpojille raskaita pakko-ottoja, joita toimeenpantiin tarvittaessa väkivalloin ja uhkasakoin. Seurauksena oli passiivinen vastarinta, joka ilmeni kuljetusten välttelynä ja muona- ja rehuvarojen kätkemisenä. Pyhäjoen nimismies kertoi, että ”hänen tehtävänä on kuunnella epäkohteliaitten ja osittain nälkiintyneiden talonpoikaisvaimojen vastalauseita, kun he käyttävät verukkeenaan köyhyyttään - etteivät he omista muuta ruokaa kuin puiden pettua ja karjansa maitoa.” Talonpojat joutuivat huolehtimaan myös armeijan kuljetuksista. Kalajoen alapiirin nimismies Jaakko Stårck siteeraa kirjoituksessaan 1809 kalajokista todistajaa, joka kertoi kuljetusten seurauksista omassa pitäjässä: ”Kaksi kolmasosaa talonpojista oli ilman hevosia ja jäljellä olevista hevosista vain puolet oli yhä kunnossa. Nimismiespiirin kestikievarissa ei ollut näkynyt hevosia viikkokausiin. Pelloilla hän näki vaimojen ja lasten vetävän auroja.”

Myös Venäjän armeija otti osan elintarvikkeista ja rehuista paikallisilta. Venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden kertoo raportissaan syyskuussa 1808…”myönnän, että meidän on ollut pakko ravita joukkoja maan kustannuksella…olisin toivonut pystyväni jotenkin korvaamaan asukkaille kaiken sen, minkä he ovat kärsineet, sillä riiston seuraukset ovat olleet väistämättömät…”

Todennäköisesti ruotsalaisille voitokkaan Siikajoen taistelun rohkaisemina kokoontui toukokuun vaihteessa Kalajoen, Himangan ja Lohtajan alueilta 200-300 miestä seipäin, puukoin, viikattein ja hyljepyssyin aseistettuna tarjoten apua ylipäällikkö Klingsporille. Sodan johto ei kuitenkaan ymmärtänyt sissisodan mahdollisuuksia. Päinvastoin, rahvaan sekaantuminen sotaan nähtiin pelkkänä häiriötekijänä.

Syyskuussa 27. päivä Kalajoella haudattiin Runebergin runon viisitoistavuotias sotasankari, Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta haavoittunut Svean tykistörykmenttiä edustanut komentaja, aliluutnantti ja kreivi Wilhelm von Schwerin. Kaarlelan pappilan kautta Kalajoelle Matturaisen taloon kuljetettu von Schwerin kuoli ”kenttätautiin” ja taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäinen hautapaikka on jäänyt nykyisen kirkon alle. Hautamuistomerkki kirkon viereen pystytettiin vasta sortovuosien aikaan 1903.

Syyskuun 29. päivänä solmitun Lohtajan aselevon jälkeen ruotsalaisten päämaja sijoittui Kalajoelle. Samana päivänä ylisotakomissaari Fredrik Nyberg, jonka tehtävänä oli huolehtia armeijan hyvinvoinnista, kirjoitti eversti Sandelsille Roukalan kestikievarista ja raportoi armeijan tilasta: ”Armeijan tila on monessa suhteessa valitettava ja sitä surullisempi, mitä ylemmäksi sen asemat siirtyvät näissä erämaissa.”

Aselevon päätyttyä lokakuun lopussa kenraali af Klerckerin johtama armeija peräytyi Kalajoelle jättäen etuvartion Siiponjoelle. Armeija oli tässä vaiheessa hajoamistilassa, Hårdstedt puhuu huoltokatastrofista, kolmasosa miehistä oli sairaana ja muonavarat, vaatetus ja lääkintäolot olivat järkyttävällä tolalla.

Kalajoen taistelu

Kalajoen tapahtumista on säilynyt päiväkirjamuotoinen aikalaiskuvaus. Nuori Västmanlannin rykmentin vänrikki Carl Johan Ljungren kuvaa saapumista Kalajoelle 27. lokakuuta: ”Rykmenttimme majoitettiin Pohjankylään, erityisesti minua onnisti majapaikan suhteen, joka oli jonkinlainen herraskartano. Minulle osoitettiin iso valoisa kalustettu kulmahuone, sain hyvän sängyn ja muut kauan kaivatut mukavuudet. Nuori ja vieraanvarainen emäntä puhui ruotsia ja toivotti meidät sydämellisesti tervetulleeksi. Täällä elämä oli ihanaa! Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsi joen molemmin puolin, jonka rantoja yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla oli ihmisiä, elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Valmistautuminen tulevaan taisteluun kiihotti maagisella voimallaan kaikkia.”

Kalajoelle saapunut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa ja 4500 miestä. Ruotsalaisia komensi Wilhelm von Schwerinin setä, eversti, kreivi Adolf Ludvig von Schwerin. Sunnuntaina 6. marraskuuta armeijan etuasema joutui peräytymään Siiponjoelta Kulnevin johtamien venäläisten tieltä. Osa joukoista jäi Kalajoen eteläpuolelle, osa peräytyi pohjoisrannalle sillan ja pappilan välille. Ljungrenin prikaati asettui Tyngälle ja yksi prikaati sijoitettiin Vasankariin.

Sunnuntaina taistelut jatkuivat lähes tauotta. Alakynteen joutunut Suomen armeijan komentaja von Schwerin antoi epätoivoisen käskyn sytyttää Etelänkylä palamaan, samoin silta. Ljungren kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Minkälaiseen kauheaan tilanteeseen tällainen harkitsematon päätös johti kyläläiset, ei tullut hyvinvoivan herra komentajan mieleen. Eihän hänellä ollut keittiötä sillä puolen kylää! Päätös lykkäisi vain muutamalla päivällä väistämätöntä. Että monen perheen elämä tuhoutuisi, oli sivuseikka, ei pohtimisen arvoista. Talonpojille ei annettu aikaa pelastaa omaisuuttaan, vaan heidän täytyi suinpäin paeta kodeistaan, jotka sytytettiin välittömästi. Ihmisparat kompuroivat metsään, miehet kantaen vuodevaatenyyttejä, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. … Puinen kirkko, joka oli eteläpuolella kylää syttyi myös tuleen, joka levisi nopeasti ylöspäin heittäen lieskoja korkeista ikkunoista sytyttäen myös tornin.”

Taistelut päättyivät 9. marraskuuta venäläisten ylitettyä Kalajoen 3000 miehen voimalla Myllylän talon luona Pitkäsenkylällä. Samana iltapäivänä ruotsalaiset aloittivat peräytymisen Pyhäjoelle venäläiset kannoillaan. Omien joukkojen menetykset Kalajoen taistelussa oli 7 kaatunutta, 9 vaikeasti ja 2 lievästi haavoittunutta. Etelänkylässä oli kirkon ja sillan lisäksi tuhoutunut 8 taloa ulkorakennuksineen: Samuli, Niilo, Luukas ja Jaakko Junnikkalan, Erkki Heusalan kestikievari, Simo ja Pekka Heusalan ja Lauri Saaren talot. Taiteluista muistuttaa edelleen pappilan ullakolla olevat kuulan jäljet.

Palanut kirkkorakennus

Suomen sodassa poltettu kirkkorakennus oli valmistunut vuonna 1781. Piirustukset oli laatinut Tukholman yli-intendentinviraston johtaja Carl Fredrik Adelcrantz (1716-1796), varhaiskustavilaisen tyylikauden keskeinen arkkitehtuurivaikuttaja. Kirkon palossa menetetty omaisuus käy ilmi 9. tammikuuta 1809 laaditusta pöytäkirjasta. Kirkosta oli jäljellä ainoastaan kivijalka ja sakariston alla ollut holvattu kellari. Tuhoutuneeseen irtaimistoon kuului mm. Tukholmassa valmistettu tamminen saarnastuoli, viisi messinkistä kattokruunua, punainen, hopeabrodeerauksin koristeltu samettinen messukasukka, 30 kannun vetoinen, raudoitettu tamminen viiniastia, suomenkielinen raamattu, kaksi taulua, toinen pääovien yläpuolella ollut kultakehyksinen Kustaa III:n nimitaulu ja toinen, joka esitti kuningasta puhumassa säädyille. Palossa tuhoutui myös kirkkoa vanhempi kellotapuli kaksine kelloineen, vuonna 1801 rakennettu ruumishuone ja kirkkotarhan ympärillä ollut katoksellinen hirsiaita. Tapulin mukana tuhoutui myös suuri määrä lähiseudun asukkaiden sinne varastoimaa viljaa ja muuta irtainta omaisuutta.
Suomen sodan jälkeen Ruotsin yli-intendentinviraston korvasi suomalainen intendentinkonttori. Viraston tuli korvauksetta laatia kirkkojen ja tapulien piirustuksia, jos seurakunta ei niitä pystynyt hankkimaan. Ensimmäiseksi intendentiksi nimitettiin italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi (1772-1840). Toiseksi arkkitehdiksi, konduktööriksi, tuli suomalaissyntyinen Anton Wilhelm Arppe. Bassin ja Arppen tehtäväksi tuli sodan tuhojen korjaaminen ja uusien julkisten rakennusten suunnitteleminen. Kirkon ja tapulin lisäksi myös Kalajoen uuden sillan suunnitelmat olivat Arppen ja Bassin käsialaa.

Sari Alajoki
Kirjoittaja on kalajokinen taidehistorioitsija

Ruotsin valtionarkistossa on toistasataa Suomen seurakunnista noin 1765-1807 lähetettyä kirkon ja tapulin piirustusta. Piirustukset lähetettiin liitteineen ensin yli-intendentinvirastoon lausunnolle. Pyydetty lausunto ja useimmiten vastaehdotus toimitettiin kuninkaalle vahvistettavaksi. Hyväksytty vastaehdotus lähetettiin virkateitse seurakunnalle ja paikkakunnalta lähetetty, usein melko alkeellinen ja tyylillisesti vanhoillinen piirustus kustannusarvioineen jäi valtionarkistoon todisteena ”itseoppineen kansanmiehen” suunnittelu ja piirustustaidoista. Menettely perustui vuosien 1759 ja 1776 rakennusasetuksiin, joista jälkimmäinen tarkoitti kaikkien julkisten rakennusten ennakkokontrollia piirustusten muodossa.

Adelcrantzin suunnitteleman yksinkertaisen aumakattoisen ristikirkon hillittyä julkisivua koristavat ainoastaan ovi- ja ikkuna-aukotukset, profiloitu räystäslinja ja nurkkaliseenit. Ristikeskusta on korostettu nelikulmaisella lanterniinillä varustetulla kupolilla. Ylimpänä on kullattua kuparia oleva risti. Kuva ÖIÄ KK1 Kalajoki kyrka 1778, Riksarkivet.

A.W. Arppen Kalajoelle tekemät kirkon ja tapulin piirustukset on päivätty 19.3.1811. Mitään alkumallia ei seurakunnasta ollut lähetetty. Oulun maakunta-arkistosta löytyy myös Arppen suunnitelmat sisustusta, kuten saarnastuolia, alttaritaulua ja -kehää varten. Yksinkertainen ristikirkko muistutti aikaisempaa monessa suhteessa. Itä-länsiristin pituus oli eteinen ja sakaristo mukaan lukien 82,5 kyynärää (noin 50 m). Kirkossa oli matala aumakatto ja päätykolmioon päättyvät pohjois-eteläsuuntaiset, hieman lyhyemmät ristivarret. Keskineliötä ei sen sijaan ollut korostettu mitenkään eikä sisäpuolella ole välikattokupolia. Ulkoseiniä elävöittivät vain ikkuna-aukot ja sisä- ja ulkonurkkien toscanalaiset pilasterit, samanlaiset kuin tapulissa on edelleen nähtävissä. Kirkon rakennusmestariksi valittiin Heikki Kuorikoski, joka otti tehtäväkseen myös saarnastuolin, alttaritaulun ja -aitauksen koristeluineen. Kustannusarviossa kirkon ja tapulin rakennustöihin varattiin yhteensä 9500 kirvesmiehen työpäivää. Kirkko valmistui 1915. Siihen lisättiin 1800-luvun puolivälissä keskustorni ja samalla korotettiin myös tapulia. Tämäkin kirkko paloi salaman iskusta 1869. Kuva Kansallisarkisto. Rak HII Iaa76.1.

Lähteinä käytetty mm.
Hårdstedt, Martin, Suomen sota 1808-1809. Juva 2007.
Lappalainen Jussi T. ym., Sota Suomesta - Suomen sota 1909-1809. SKS 2007.
Ljungren, Carl Johan, Skildring af krigshändelserna i Öster- och Västerbotten 1808-1809. Helsinki 1903.
Bref och upptecningar från kriget i Finland 1808-1809. Julk. Reinh. Hausen. Helsinki 1916.
Käsiteltyjä kirkkoja koskevat arkistot Ruotsin Riksarkivetissä, Kansallisarkistossa ja Oulun maakunta-arkistossa.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Kalaja-laiva ja sen tuhoutuminen













Eugen Forsin maalaus Kalaja-laivasta. Maalaus Kalajoen kaupungitalolla.

Kalaja oli kauppias Antti Santaholman vuosina 1873–1874 rakennuttama Kalajoen kuuluisin parkkilaiva, joka purjehti maailman merillä vuosina 1874–1885. Kauppamatkoillaan alus päätyi aina Etelä-Amerikkaan, Kiinaan ja Australiaan asti, ja upposi Newfoundlandin edustalla vuonna 1885.

Kalajan rakentaminen

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi. Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Laivan rakennutti osakeyhtiö, johon kuuluivat Kalajoelta A. Santaholma, I.Merenoja, O. Pahikkala, J. Myllylä, Oulusta L. Helander sekä Pyhäjoelta A. Annala. Rakennuspuuksi käytettiin aina Pihtiputaalta ja Reisjärveltä asti haettuja komeita jättiläishonkia, jotka siihen aikaan ylimaissa eivät kovin paljon maksaneet. Rakennusmestarina oli laivojen rakentaja Anders Gustaf Östman Kalajoelta. Työmiehet olivat pääasiassa kalajokisia isäntämiehiä, joilla useimmilla oli ammattituntemusta laivanrakennusalalla.

Miehistön värvääminen

Miehistön värvääminen tapahtui Kalajoella 17.9.1874. Laivan miehistöön kuului 16 miestä, 1 stuuvertti eli ylikokki, 2 perämiestä ja kapteeni. Laivan kapteeniksi tuli yksi yhtiön osakkaista, pietarsaarelaissyntyinen Jakob Roos, jolle luvattiin palkkioksi 60 markkaa kuukaudessa, 5 prosenttia bruttorahdista ja 3 markkaa maissaolorahaa. Perämieheksi nimitettiin D. Roos, joka vaihdettiin Skotlannissa vuonna 1867 oululaiseen J. Stenmaniin. Muut miehistön jäsenet olivat:

Konstaapeli Juho Östman
Puuseppä Kalle Haavisto
Matruusit M. Märsell ja E. Rahja
Puolimatruusit Niku Lohva, Juho Heusala, Antti Östman
Kokki Antti Sievilä
"Jungmannit" Heikki Simi, Antti Rönnqvist, August Pitkänen, Erik Anttila, F. Haapakangas, Matti Junnikkala, Sivert Hendelin
Kajuuttavahti Herman Östman
Aluksen tulliselvittely tehtiin Raahessa syyskuussa 1874, minkä jälkeen Kalaja lähetettiin ansaitsemaan maailman merille, tarkoituksena palata kahden vuoden kuluttua takaisin. Kalajoen "Lentävän hollantilaisen" matka venähti kuitenkin viiden vuoden mittaiseksi kapteeni Roosin kaapattua laivan.

Kalajan seikkailut maailman merillä 1874–1880

Kalaja purjehti aluksi Raahesta painolastissa Pietarsaareen, jossa laivaan lastattiin lankkuja Englannin Hulliin vietäväksi. Hullin satamassa Kalajaan laitettiin kuparipohja, ja tammikuussa 1875 alus jatkoi matkaansa Hullista Shieldsiin, josta se otti hiililastin vietäväksi Jaavan saarelle Indonesiaan.

Tammikuussa 1876 Kalaja jatkoi matkaansa Queenstownista Glasgow'hun ja otti huhtikuussa rahdin Buenos Airesiin, Argentiinan pääkaupunkiin, jonne saavuttiin saman vuoden kesäkuussa. Jaavan sokerirahdista kirjattiin samaan aikaan Kalajoella tuloja 16 430 mk. Argentiinasta kapteeni Roos jatkoi maissi- ja heinälastissa Brasilian Rio de Janeiroon, jonne alus saapui syyskuussa. Lokakuussa kapteeni Roos päätti lähteä pelkällä painolastilla, onneensa luottaen, purjehtimaan takaisin Jaavalle Batavian satamaan, josta otti kurssin kohti Indo-Kiinaa. Alkuvuodesta 1877 Kalaja saapui Saigonin satamaan, jossa laivan pohjakuparit vaihdettiin uusiin. Saigonista Roos lähetti edellisen vuoden rahtituloja Kalajoelle 9 502,50 mk.

Kapteeni Roosin onni kääntyi, kun puolimatruusi Heusala sairastui Saigonissa koleraan ja kuoli tautiin 20 päivää sairastettuaan. Kaiken lisäksi singaporelainen höyrylaiva lasketti lähes täydessä vauhdissa ankkurissa maanneen Kalajan päälle rikkoen aluksen pahasti, ja Santaholma joutui ottamaan Suomen Merivakuutusyhtiöltä ennakkona lainaa 84 000 mk viiden prosentin korolla laivan korjauksia varten. Kapteeni Roosia pyydettiin palaamaan kotiin, mutta seikkailumieli vei miehen mennessään.

Saigonista kapteeni Roos päätti viedä Kalajan vanhaa pohjakuparia Hongkongiin, josta hän otti lastin Siamiin. Lokakuussa 1877 laiva saapui Bangkokin satamaan, jossa kapteeninrouvan apulaiseksi Glasgow'sta tullut suomalainen nainen L. Ramstedt kuoli tropiikin tauteihin. Loppuvuodesta 1878 Kalaja otti sokerilastin Australiaan. Kalajoella isännistö alkoi kuitenkin jo hermostua. Kaikesta huolimatta Santaholma kirjoitti Roosille Australian Sydneyhin 2.8.1878 vielä toiveikkain mielin ja kertoi odottelevansa kärsivällisesti parempia aikoja.

Roos päätti viipyä kuukausikaupalla Sydneyssä sillä seurauksella, että joulukuussa laivasta karkasi seitsemän merimiestä Australiaan, useimmat heistä suomalaisia. Australiasta Kalaja otti hiililastin Shanghaihin Kiinaan ja kävi tämän jälkeen pari kertaa Euroopassa. Se jäi kuitenkin purjehtimaan Itä-Intian rannikkoreitille. Miehistö pyyteli kapteenia palaamaan kotiin, mutta Roos ilmoitti isännistölle marraskuussa 1879 purjehtivansa Kiinan merellä ja aikovansa Anjeriin, Jaavalle, mukanaan 450 tonnia raskasta lastia, teetä, kanelia ja silkkiä.

Kalajoella loppui kärsivällisyys, ja Roosin oli otettava viimein Hongkongista rahti takaisin Lontooseen, jonne alus saapui kesäkuussa 1880. Lontoossa laiva otettiin Roosilta pois ja annettiin 58-vuotiaan oululaisen merikapteeni Ryselin haltuun. Uudeksi perämieheksi nimitettiin August Söderlund. Pian Kalajoelle kantautui tieto, jonka mukaan Kalaja oli kärsinyt haverin Lontoossa ja Roos oli ottanut laivan korjauksia varten lainaa, joka oli maksettava heti takaisin. Lainan hankkiminen osoittautui hankalaksi, mutta viimein raahelainen kauppias Heikki Sovelius lupautui lainaamaan yhtiölle hampaita kiristellen 30 000 mk, ja Santaholma onnistui saamaan vielä ”Lumperin pankista” pankinjohtaja Aspergrenilta lainaa 20 000 mk, joilla Kalajan pakkohuutokauppa estettiin. Kalaja päätettiin myydä, mutta myynnistä ei kuitenkaan tullut mitään.

Roos tahtoi omistajilta rahaa laivan korjausta varten. Rahat lähetettiinkin, mutta Roos pani ne omiin taskuihinsa ja vielä lisäksi laivan rahtirahat. Isännistö vaati Roosia tulemaan kotimaahan ja tuomaan laiva Kalajoelle, mutta Roosilla oli sellainen omistajien valtakirja, että se oikeutti hänet rajattomasti purjehtimaan ja ottamaan lastia haluamastaan satamasta ja viemään minne se vain osoitetaan. Kapteeni Roos ei totellut isäntien määräyksiä, vaan ”seilasi ja hoilasi” vapaasti. Noin viitisen vuotta hän purjehti laivallaan aivan kaukaisen idän vesillä. Viimein omistajat valtuuttivat kapteeni Johan Ryselin Oulusta ottamaan laiva haltuunsa ja hänen onnistuikin saada ”karkulainen” kiinnin Englannissa. Kalaja tuotiin nyt Ouluun. Se oli perin huonossa kunnossa. Olusssa siihen pantiin Varjakan sahalta lankkulasti, jonka se vei Liverpooliin Englantiin. Siellä laiva nostettiin telakalle, revittiin vanha pohja pois, pantiin uusi kupari sekä muutenkin korjattiin koko laiva aivan ensiluokkaiseen kuntoon.

Liverpoolista laiva lähti Baltimooreen Yhdysvaltoihin, josta hyväkuntoisuutensa vuoksi sai nisujyvälastin Tanskaan. Sitten se haki Philadelphiasta jyvälastin Skotlantiin, jonne tuotiin vielä toinenkin nisujyvälasti Amerikasta. Neljäskin lasti oli samaa tavaraa Philadelphiasta ja se tuotiin Roueniin Ranskaan. Täällä laiva purjehti Lissaboniin ottamaan suolalastia, mikä tuotiin Raaheen. Laivan kapteenina näillä matkoilla toimi kapteeni Mustonen. Laivaa kunnostettiin ja se lähti kapteeni Aatami Kaakisen johdolla lankkulastissa Englantiin ja sitten Länsi-intian saarilta hakemaan sinipainevärilastia.

Kapteeni Roosin oikeudenkäynti

Kapteeni Roos haastettiin oikeuteen. Hän oli ollut Kalajan kapteenina viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta, joista laiva oli maannut eksoottisissa satamissa kolme vuotta ja ollut merillä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. Sopimus oli tehty alun perin vain kahdeksi vuodeksi, jonka Roos oli rikkonut kieltäydyttyään palaamasta takaisin Suomeen. Voittoa oli tullut ainoastaan Pohjois-Amerikan reitiltä ja kirjanpidon mukaan laivan "proviantiin" oli kulunut vuosina 1874–1880 yhteensä jopa 65 470,12 mk, sillä Roos oli ostanut pitkille merimatkoille ”väkeviä juomisia, viinejä, porteria, olutta, skinkkua, juustoa ja monenlaista muuta erinomaisempaa kajuutta ruokaa”. Kaiken lisäksi kapteenin rouva oli ollut laivassa 4,5 vuotta maksamatta laisinkaan ruokarahaa. Isännistö vaati Roosilta korvauksia 126 014,43 mk, mutta oikeus määräsi hänen maksettavakseen ainoastaan 1 711,98 mk, sillä kapteenilla oli yli yhtiöltä saamisia 50 741,60 mk.

Pohjois-Amerikan reitillä 1880–1885

Trooppisten vesien toukat olivat syöneet Kalajan huonoon kuntoon, mutta laiva päätettiin korjata Mansikkaniemen varvilla Rahjassa ja lähettää toiselle ansaintamatkalle Pohjois-Amerikan reitille, joka aikaisemmin oli tuottanut hyvin voittoa. Kapteeniksi nimitettiin Edvard Mustonen ja perämieheksi Adam Kaakinen. Toinenkin matka alkoi kummallisella tavalla, kun Kalaja otti v. 1880 lankkulastin Oulusta Liverpooliin, mutta osa kansilastista päätyi mereen Pohjanmeren myrskyssä.

Seuraavat pari vuotta Kalaja purjehti Philadelphian ja Euroopan väliä, ja vuonna 1882 laivaa yritettiin myydä, mutta jälleen kerran tuloksetta. Kalajan kapteeniksi tuli v. 1882 entinen perämies Adam Kaakinen, joka purjehti Baltimoren ja Euroopan väliä kuskaten erilaisia rahteja öljystä ratapölkkyihin. Alus palasi 1884 Suomeen, josta lähti seuraavana vuonna viimeiselle, kohtalokkaalle matkalleen.

Kalajan tuhoutuminen

Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiiilastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxista Kanadasta sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885 matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan.

Alavieskalainen Juho Nikula, joka oli ollut Kalajassa merimiehenä sen viimeisellä matkalla kertoi, että ”oli nokipimeä yö huhtikuun 14. päivää vasten 1885. Se ei mene mielestäni koskaan. Muistan kuin viime yön. Olin sinä yönä iltapuolesta ruotelissa. Myrsky oli ankara, meri pauhasi ja korkeat laineet huuhtelivat laivamme kantta. Silmä kovan piti tähystellä pimeään yöhön, minne ei nähnyt ”nenäänsä pitemmälle”. Tuuli vinkui ja ulvoi mastoissa sekä purjeiden köysissä. Kapteeni Kaakinen kävi iltayöstä tarkastamassa, että kaikki ”oli reit”. Hyvässä tuulessa mentiin Ranskaa kohti. Laivassa oli kallisarvoinen, ehkä miljoonien arvoinen sinipainevärilasti, otettu Intiasta. Se oli aikomus viedä Havreen Ranskaan, mutta kohtalo ei sitä sallinut. Laivalla oli vastuksia ja vahinkoja koko purjehdusolonsa aikana, joten voimme sanoa sitä kovan onnen laivaksi. Purjehdusajallaan se menetti tapaturmaisesti 16 miestä. Kapteeni Kaakinen oli etevä merimies.
Kello 1 yöllä vaihtui laivalla vuoro. Ruoteliin tuli nyt tilalleni Janne Lakström Kalajoelta. Kiiruusti juoksin, kylmä kun oli, keulapuoleen hyttiini juomaan kuumaan kahvia. Mutta juuri kun nostin kahvilautasta suulleni, kuului rymähdys, vaikkei tosin kovin ankara. Heti kiireesti kannelle ja pian huomasin, että suuri höyry oli ajanut Kalajan ahterinpuolesta aivan eri poikki, kahdeksi kappaleeksi. Etupuoli pysyi vielä veden päällä sekä peräpuoli, mikäli erotin postilaivan valossa. Laiva, joka pimeässä ajoi päälle, oli saksalainen Bremen-linjan suuri matkustajahöyry Main. Sieltä laskettiin heti pelastusveneet vesille ja huolimatta pimeydestä ja ankarasta aallokosta, pelastuimme kaikki paitsi ahterissa ollut Lakström. Hän oli suuriin lammasnahkaturkkeihin puettuna heti laivojen törmätessä hukkunut. Sinne jätimme haikeana Lakströmin ja sääli tuli sikaakin, jonka arvattavasti hait pian söivät. Laiva vei meidät Halifaxiin, jonne se oli matkalla. Sitten meidät tuotiin Lontooseen todistamaan ja riita laivan haaksirikosta kesti Lontoon merioikeudessa kuusi kuukautta, jonka aikana olimme kaupungissa.

Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakström hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Kalajoen Laiva ja Varvi Seura purettiin ja huutokaupattiin kannattamattomana, mutta Santaholman laivanvarustaminen ei suinkaan päättynyt tähän. Parin vuoden kuluttua Kalajan uppoamisesta Santaholma hankki käyttöönsä Joutsen-nimisen laivan ja ryhtyi kuljettamaan sillä kauppaamaansa tervaa ja puuta Englantiin ja tuomaan Englannista kivihiiltä Suomeen. Santaholman poika Juhani Santaholma osallistui Joutsenen purjehduksille. Santaholma rakensi myös hinaaja-aluksia, joista ensimmäinen oli nimeltään Antti. Weikko puolestaan oli ensimmäinen yhdistetty hinaus- ja matkustajalaiva.

Lähteet
Vapaasalo, Sakari: A. Santaholma Osakeyhtiö. 1903–1952. Oulu, Kirjola Oy, 1953.
Kyllönen, Matti: Kalajoen ja Raution historia 1865–1975. Vaasa Oy:n Kirjapaino 1980.
13. tammikuuta 1875. Kalajoelta. Uusi Suometar, nro 5, sivu 3
8. maaliskuuta 1877. Haveri. Morgonbladet, nro 56, sivu 3
Parkkilaiva Kalajan Kalajoelta vahingosta Kiinassa. Pohjois-Suomi, nro 28, 1877.
Onnettomuus tapahtunut laiva Kalajalle Kalajoelta Kiinassa. Pohjois-Suomi, nro 16, 1877.
Parkkilaiva Kalaja vajonnut lähellä Newfoundlandin matalaa. Ilmarinen, nro 47, 1885.
Kalaja laivan hukkumisesta lähellä Halifaxia. Oulun Lehti, nro 41, 1885.
Parkkilaiva Kalaja Raahesta uponnut Newfoundlandin kareilla. Suupohjan Työmies, nro 13, 1885.
Barkskeppet Kalaja från Brahestad sjunkit vid Newfoundlandsbankarne. Åbo Underrättelser, nro 105, 1885.
Kalajokilehden artikkeli
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalaja

torstai 18. maaliskuuta 2010

Venäläiset sotilaat Kalajoella















Ensimmäisen maailmansodan aikana Kalajoella majailleet venäläiset sotilaat käyttäytyivät yleensä hyvin. Inhimilliset sekä sodasta johtuneet seikat kärjistivät joskus välejä. Muuan upseeri rakastui kalajokiseen naiseen ja olisi halunnut viedä tämän mukanaan Venäjälle, mutta kun nainen kieltäytyi lähtemästä, upseeri ampui itsensä.
Venäjän käydessä sotaa joutuivat suomalaiset joskus epäilyksen kohteeksi, että olisivat muka salakuljettamassa aseita, ja tämän vuoksi meikäläiset joutuivat tarkastuksiin: matkalaisten rahtikuormat revittiin auki, jauhosäkkejä puhkottiin pistimillä ja merellä kulkevilta vaadittiin passintarkastus. Erityisesti pyöräilijöitä valvottiin. Polkupyöräilijän piti aina vaadittaessa esittää pyöräpassinsa. Tällaisten nopeiden kulkijain epäiltiin vievän sanaa ja olevan kulkuvälineensä vuoksi käytettävissä, kun salajuonia punottiin.

Venäläinen sotaväki asui maailmansodan aikana kolmessa eri pisteessä. Nykyisen uuden sillan korvassa pappilaa vastapäätä majaili pääjoukko n. 90 miestä. Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa sekä ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen. Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset olivat omissa oloissaan, eikä heistä ollut sanottavaa haittaa paikkakuntalaisille.

Toinen majoituspiste oli Vasankarissa Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että venäläisen sotaväen määrä Kalajoella oli 130-150 miestä. Ämmässä oli lisäksi merivartioasema, joka valvoi meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvartiosta annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.

Jokitörmällä olevalla kedolla kasakat nelistivät hevosineen ja puhkoivat pistimineen ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja. Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet eivät tietenkään katsoneet hyvillä mielin täkäläisten naisten kiinnostumista vieraista sotureista. Rahjan nuorisoseuralla venäläiset järjestivät silloin tällöin tansseja, joissa tahdin antoi balalaikka. Ne vetivät puoleensa miehiä ja naisia. Naisia tansseissa ei ollut tietenkään muita kuin suomalaisia. Pari onnetonta rakastumistapaustakin sattui. Varmuudella vain kolme äpärälasta jäi Kalajoelle tämän sotaretken jäljiltä.

Vähäiset kiistat selviteltiin yleensä asiallisesti. Tulkkina toimi useimmiten nikkari Juho Kääntä, joka oli saanut puusepäntaitonsa Pietarissa ja asettunut sitten asumaan Kalajoelle. Eräs tällainen riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi vesipumpun remmi, heikkouttaan meni poikki, ja venäläiset epäilivät sobotaashia. Pistimet ojossa sotilaat ryntäsivät sähkötehtaaseen ja uhkailivatkin, kunnes laitoksen toimitusjohtaja tuli paikalle ja sai sotilaat rauhoittumaan selittämällä tehtaan heikkoa taloudellista asemaa, josta johtuen vehkeet ovat sitä sun tätä.

Vuoden 1917 loppu oli rauhatonta. Venäläisten hermostuneisuus lisääntyi, ja kun olot Suomessa alkoivat kulkea sisällis- ja vapaussotaa kohti, asenne suomalaistenkin puolelta tuli venäläisiä kohtaan epäilevämmäksi. Porvarillinen puoli epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen punaisille. Venäjän sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta. Paikkakuntalaiset olivat tietenkin helpottuneita vieraiden lähdöstä, vieraiden joiden kuri oli alkanut höltyä. Kalajoki pääsi vapaaksi miehitysjoukoista, joista paikkakunnalle ei ollut sanottavaa haittaa. Sotaväen majoituksesta sekä kaikista hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.

Kalajoen keskustassa Kasarminkatu on saanut nimensä Laitalan eli Vanha-Jussilan pihalla olleiden I maailmansodan aikaisten venäläissotilaiden kasarmien mukaan. Kalajoen edustalla oleva saaristo oli strategisesti tärkeä alue, ja sotilaiden tehtävänä oli ennen kaikkea rannikkoalueiden vartiointi. Vanha-Jussilan tila on Kalajoen kantatiloja, jonka historia ulottuu ainakin 1500-luvulle ja sillä on ollut useita omistajia. 1800-luvulla talo siirtyi lukkari Friisille, joka aloitti paikalla teollisen toiminnan. Talossa on harjoitettu myös kauppaa ja kestikievari- ja majatalotoimintaa.

Lähdeaineisto K.A. Siipolan haastattelu Kalajoki-lehdessä sekä Pohjois-Pohjanmaa TE-keskuksen julkaisuja 22 Kirkolta kareille

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Kalajoen kaupat - kauppias Johannes Poukkula


















Johannes Poukkula

Kalajoen Pohjankylässä toimi 1900-luvun alussa Kalajoen Kauppa Oy kaupanhoitajana Matti Myllylä ja puotiapulaisena Sofia Ojala, Johannes Poukkulan kauppa kauppiaana Johannes Poukkula ja puotiapulaisina Aina Pahikainen ja Selma Untinen , A.G. Naatuksen kauppa ja lukkari Juho Friis-Pohjanpalon kauppa, kauppias Josef Pernu puotiapulaisena Anne Mehtälä.
Pitkäsenkylällä oli kauppias Johan Gröndahlin kauppa. Rahjankylässä oli Satamatyöväen Osuuskunta. Tyngällä oli Herman Naatuksen kauppa, jossa kauppiaana oli Otto Rutanen.

Vuonna 1917 Pohjankylällä oli samana vuonna perustettu Kalajoen Osuuskauppa kaupanhoitajana Onni Hänninen ja kaupanpalvelijoina Melina Rahja ja Sergei Åkerman. Siitä tuli merkittävä kilpailija tähän saakka voimakkaimpana esiintyneelle Kalajoen Kauppa Oy:lle, jolla oli myymälä Pohjankylässä, Tyngällä ja Metsäkylässä. Osuuskaupan edeltäjän voitaneen pitää pääasiassa työväestön voimin syntynyttä, markkinapaikalla toiminutta Kalajoen osuusruokalaa. Joulukuussa 1916 Kalajoella agitoinut Pellervon konsulentti Juho Vehkaoja sai kalajokiset innostumaan osuuskaupan perustamisesta. Sen syntyikin jo 12.2.1917. Osuuskaupan synnyttä lakkautettiin Kalajoen Kauppa Oy omistajien liittyessä suurelta osin osuuskauppaan. Kauppa Oy:n omaisuus siirtyi maaliskuussa pidetyssä huutokaupassa kauppakartanoineen ja tavaravarastoineen osuuskaupalle, joka osti myös Tuomas Rahkon kauppakartanon ja tavaravaraston. Myöhemmin avattiin myymälät vielä Vasankariin ja Rahjaan. Rautioon rakennettiin myöhemmin oma myymälä. Lisäksi oli A. Santaholma Oy:n kauppa.












Siltasaaressa piti majataloa Johan Enlund, myöhemmin Lyyli Niemonen. Sotien aikana Siltasaaressa toimi Lotta-kahvila, jonka kiinteistön Säästöpankki osti järjestön lakkauttamisen jälkeen. Myös kahviloita ja leipomoita alkoi ilmaantua kyläkuvaan 1920-luvulla useita, muun muassa Orellin ja Orelman leipomot.













Poukkulan kartanon pienoismalli
Poukkulan kauppakartano rakennuksineen on sijainnut Lankilan mailla. Huvilarakennuksen omistaja ennen Poukkuloita on ollut Johan Löfqvist. Tila on kuulunut Lankilan suvulle, jolta Oulun tark`ampujapataljoonan Kalajoen komppanian alikapteeni Groundström osti talon vuonna 1863. Groundström myi pian talon Pedersöressä syntyneelle Löfqvistille. Löfqvististä tuli merkittävä vaikuttaja Kalajoella, hän toimi mm. kuntakokouksen esimiehenä, oli yksi Kalaja-laivan osakkaista ja oli säästöpankin ja paloapuyhdistyksen perustajajäseniä. Kauppakartanonsa hän myi Johannes Poukkulalle 1907. Kauppias Poukkulan huvilaa ympäristöineen ja puutarhoineen sanottiin olevan pitäjän komein. Poukkula oli aloittanut kauppiasuransa Jaakko Merenojan kauppa-apulaisena. Poukkulaa vastapäätä Lankilantiellä, vanhan paloaseman takana oleva vanha rakennus on kuulunut Poukkuloille. Tämän talon on muistitiedon mukaan siirtänyt Mehtäkylästä pastori Aapeli Kiviojan leski, kansanedustaja Liisi Kivioja noin vuonna 1910. Jaakko Poukkula osti talon 1920-luvun lopulla ja siinä asui viimeksi leski Priita Lusiina Poukkula ennen talon siirtymistä nykyisille omistajille.

Lähdeaineisto: Matti Kyllönen: Kalajoen ja Raution historia ISBN 951-99292-0-7
Sari Alajoki: Pohjankylän historiaa ja nykyaikaa
Sari Alajoki: Kirkoilta kareille Ylivieskan seutukunnan kulttuuriympäristöstä ISBN 952-5547-10-8