sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Tukkijoella – Siiponjoella!
Suomen kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on Tukkijoella-näytelmä.
Siiponjoen uitot Tukkijoella näytelmän pohjana
Harva tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija Teuvo Pakkala oli mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia näytelmäänsä. Joensuun talo Rahjassa oli Teuvo Pakkalan majapaikkana.
Kansallisromantiikkaa
Tukkijoella on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Merikannon nostalgiset melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet, suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset, joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa. Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä, jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.
Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.
Näytelmän laulut ovat sanoittaneet Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota (1928, 1937, 1951).
Näytelmän synty
Teuvo Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä "Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä olen istunut, että tuoli kuumana."
Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".
Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.
Bergbom alkoi ohjata
Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.
Bergbom ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto Manniselle 13.10.1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi.
Menestyksen salaisuus
Sata vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.
Kolmesti filmattu
Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä.
Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959.
Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.
Teuvo Pakkalan elämänvaiheet
Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H. Kivioja, kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan opetuksista laajat muistiinpanot.
Lähdeaineistot
Kirjailijat Oulussa, Oulun maakunta-arkisto
Wikipedia Vapaa tietosanakirja:
Teuvo Pakkala
Ilmari Kianto vieraili Kalajoella
"Iki-Kianto" tuli 96 vuotisen elämänsä aikana koko Suomen kansan tuntemaksi etenkin kahden kirjansa ansiosta: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Kirjailija Ilmari Kianto (1874-1970) kuvaili köyhän pohjoisen maanviljelijämiehen taistelua byrokratian nousevaa valtaa vastaan. Hän paljastaa suomalaisen korpikansan pohjimmaisen olemuksen, mikä on kohtalon lailla sitoutunut alkuperäiseen koskemattomaan luontoon.
Ilmari Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi. Hän julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla em.. armeija-kokemuksistaan. Kianto tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Ilmari Kianto opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa.
Myöhemmin Kianto toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06.
Hän otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905. Kianto oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita. Kianto toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi v.1906.
Ilmari Kianto kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia. Hän ei alistunut yhteiskunnan yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan, vaan jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana. Hän teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908. Kianto kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910. Ilmari Kianto saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan Punainen viiva v.1909. Hänet haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen 1909 teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli kuitenkin vapauttava.
Kianto kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme . Ilmari Kianto asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912.
Kianto otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana. Kianto kannatti jääkäriliikettä. Hän tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“)
Kianto oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen Kianto kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.
Ilmari Kianto halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää. Hän julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, RyysyrannanJoosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen. Kianto kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924. Kianto julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri
Ilmari Kianto menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat
Kianto jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys
Ilmari Kianto julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948)
Ilmari Kianto vieraili Hilman hotellissa
Hilma ja Jalmari Pahikkala pitivät ravintolaa ja matkustajakotia Kalajoen Hiekkasärkillä yli 30 vuotta. Tästä 1931 alkaneesta täysihoitolatoiminnasta ovat kertomassa vieraskirjat. Erityisen värikäs on Ilmari Kiannon osuus. Kianto löysi Kalajoen 1940-luvun lopulla ja vieraili tuolloin Hilma ja Jalmari Pahikkalan Täysihoitolassa, Hilman hotellissa ja osoitti kirjallisen kykynsä myös vieraskirjan sivuja täyttäessään. Kianto etsi Kalajoelta samalla juuriaan ja tästäkin aiheesta hän sai – rovasti Kiviojan suosiollisella avustuksella – paljon irti.
Matka Kalajoelle
Linja-automatkastaan kirjailija on merkinnyt muistiin yhtä ja toista:
”Niinpä siis eräänä toukokuun päivänä saavuin sihteerini kanssa Kokkolaan ja nousimme ahtaaseen linja-autoon, joka noin kolmessa tunnissa ajaa tämän välin. Sitten meidät pudotettiin hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Niin lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päästä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Taysihoitola.”
Kianto viipyi sihteerinsä kanssa Kalajoella kolmisen viikkoa ja he viihtyivät hyvin.
Hilma ja Jalmari
Kianto kirjoitti: ”Emäntä Hilma on vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri, ja rakennusmestari, joka nyt kohentelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii, kirjoitti Ilmari Kianto. Täysihoitolan päiväkirjasta löytyvät toukokuulta 1947 Kiannon kirjoittamat runot Hilma Pahikkalalle:
Olkoon kaunis tai ruma ilma.
Hilpeä aina on Hiekkarannan Hilma.
Laulellen, veisaten ruuat hän laittaa,
ja täällä jos missään, ruoka maittaa.
Ja sitten on Emännän sisko se Hanna,
jota ei jalat oikein päällänsä kanna!
Ja sitten on Paavo ja Isäntä vääpelijääkäri,
joka naisille pistää kääreen kuin lääkäri!”
Sukujuuret
Ilmari Kianto oli kiinnostunut esi-isistään, eikä peitellyt tyytyväisyyttään saatuaan tietoja rovasti V. H. Kiviojalta: ”Postitoimistossa kohtasin seurakunnan sielunpaimenen. Rovasti Vilho Kivioja on aivan erikoinen pappismies, jota voisi nimittää vaikkapa eläväksi Tietosanakirjaksi... niin paljon se miekkonen tietää seurakuntansa muinaishistoriasta, hänen päänsä on tupaten täynnä nimiä ja vuosilukuja.”
”Tunsin sanoin selittämätöntä juhlamieltä astellessani siinä ikivanhojen ”kumpujen yön” ritareidenluiden päällä. Tässä hautausmaassa lepäsivät Petrus Micjaelis Arctophilacius, Calajocius, korkonimeltä Terva-Pieti, ja hänen pojanpoikansa Per Calamnius, sekä Josef Gabrielin poika Calamnius ynnä Kaarle Kalling. Toiset Calamniukset, jos kohta Kalajoella toimineet, olivat kuolleet mikä Kemin, mikä Iin, mikä Pudasjärven sielunpaimenina. Tämä Kalajoki on kaikkien alkukehto. Täällä on suvun juuret”, Ilmari Kianto kirjoitti.
Sihteeriasia
Suurimmat murheet Iki-Kiannolle aiheutti Kalajoella hänen sihteerinsä. Iki-Kianto ei aina voinut nauttia sihteerinsä läsnäolosta koko aikaa, sillä näillä oli taipumus lähteä omille teilleen. Kianto kirjoitti päiväkirjassaan näin:
”Voi sitä heilaa, joka herransa jättää.
Voi sitä naista joka miehensä pettää!
Kenenkä nyt pöksyjen ompelet nappia?
Kenenkä nyt housujen hoitelet tappia?
Kenenkä nyt selkää saunassa hankaat?
Kenelle silität paidat ja kankaat?
Kenelle ruuat ja vuoteet laitat?
Kenelle ruusut ja unikukat taitat?
Keneltä parran ajelet parka?
Kenen kynsissä itkenet arka?
Mikä nyt suurimman onnen särki?
Voi hyvä Isä, missä on järki?
Aavistan varmaan, haamun sait harmaan,
aamun saat kokea, katkeran karmaan.
Joka myi ruumiinsa ruumenista,
Jumala kurittaa uumenista.
Ei sitä korvaa kalleinkaan turkki,
ei saa lohdusta rikkainkaan lurkki
Sellainen petturi rauhaa ei saa.
Elävältä hänet nielköhön maa!”
Ilmari Kiannon naiset
Kiannon naissuhteet ovat kiinnostaneet suurta yleisöä usein enemmän kuin kirjalliset ansiot. Aikanaan Kianto toki herätti suurta hämmennystä solmimalla Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton ja jättämällä - Tolstoin hengessä - lapsensa kastamatta, puolustamalla avoimesti miehen polygamiaa, julistamalla maailmalle uudet naissuhteensa, joita kolmen avioliiton aikana oli "siinä sivussa". Kianto kirjoittaa teoksessaan Avioliitto: "Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän - siksi on minulle näin käynyt!"
Kianto solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi
Vuonna 1904, 30-vuotiaana kirjailija avioitui Hildur Molnbergin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Liitto päättyi avioeroon 1932.
Vuonna 1916 alkoi avosuhde Siviä Karpin kanssa, joka synnytti kolme lasta.
Pitkäaikainen avoliitto Sigrid Engströmin kanssa 1920-luvulla oli lapseton.
Vuonna 1933 Kianto solmi toisen virallisen avioliiton Elsa Maria Karppisen, (o.s. Kokko) kanssa.
Avoliitto Rakel Nymannin kanssa kukoisti siinä sivussa kolme vuotta, muistoksi jäi 60-vuotiaalle isälle yksi lapsi.
Käsikirjoituksia naputteli 1940-luvun puolivälissä Inkeri Jokinen, "Mustaksi rouvaksi" mainittu.
1948 alkoi kiihkeä avoliitto sihteeriksi palkatun nuoren Anja Halosen kanssa, joka kuitenkin lopulta hylkäsi iäkkään ihailijansa.
Kiannon tekstejä
Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastoman värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet.
Ei ketään ole ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.
”Köyhäin verot poistetaan. Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään!” Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.
Vanhan maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkyydestään ja vääristä perustuslaeista – ja kaikki tämä meille annetaan.
Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti. Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdestä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi?
”Kaikki valta kansalle”, puhalsi tuo tuomion pasuuna. ”Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?”
Lähteet
Kalajoki-lehti 1.1.1981 Lauri Järvisen kirjoitus,
Lauri Järvinen: Spirit of Kalajoki
Alpo Puusaaren tutkielma 24.1.2000
Ilmari Kianto-seura
torstai 27. marraskuuta 2008
Tyngän suku
Tyngän kylässä asui 1500-luvulla rikas Tyngän suku, johon kuului kolme talonpoikaiskauppiasta; serkukset Mikko Erkinpoika ja Mikko Nikunpoika Tynkä sekä jälkimmäisen veli Pieti Nikunpoika Rahja. Innokas kaupankäynti ja rikkaus viittaavat siihen, että edelliset isännät, Erkki Mikonpoika Tynkä ja hänen veljensä Niku, olivat olleet kauppiaita ja suvun kauppiasperinne lienee juontunut kaukaa keskiajalta. Kalajoen pitäjän huomattavin kauppias 1500-luvun jälkipuolella oli Mikko Erkinpoika, joka on merkitty talonsa isännäksi 1553-1607. Erotukseksi serkustaan Mikko Erkinpoikaa sanottiin Isoksi-Mikoksi, kaiketi kokonsa vuoksi. Mikko Nikunpoika oli puolestaan Pikku-Mikko. Tyngän suku oli perin yritteliästä. Peltoala oli Pikku-Mikon talossa suurin ja Ison-Mikon talo oli kolmantena. Karjaakin Mikko Erkinpojalla oli runsaasti, vuonna 1591 muun muassa kymmenen salvettua härkää, joita kasvatettiin lähinnä teuraseläimiksi. Mikko Erkinpojalla oli myös vesimylly ja tuulimylly.
Iso-Mikko myi ainakin 1570-luvulla kruunun turkisten ostajille ketun-, kärpän- ja oravannahkoja, talon miesten itse pyytämiä tai ostettuja. Mikko oli, kutern isänsäkin, innokas hylkeenpyytäjä ja toimi nuorehkona miehenä monet vuodet venekunnan päällikkönä. Kauppatavataa kertyi omastakin takaa, ja lisää Mikko Erkinpoika hankki ostamalla, Hänellä oli jatkuvasti ainakin yksi laiva, jolla hän nouti kauppatavaraa pohjoisesta, kuten Oulun ja Iin markkinapaikoilta, ja vei etelään, muun muassa Tukholmaan. Vuonna 1575 hän myi jossakin Itämeren äärillä sotalaivaan 2,5 kippuntaa eli 435 kg kapahaukia, Vuonna 1585 Isoa-Mikkoa sakotettiin merimiesten palkkoihin tarkoittujen rahojen anastamisesta, mutta tämä ei estänyt häntä saamasta myöhemminkin kruunun rahteja. Niinpä hän kuljetti syksyllä 1591 Norrköpingistä Liivinmaalle 20 armeijan hevosta. Mikon silloinen laiva oli ajan oloissa isonlainen, 13-14 lästin vetoinen, mikä lienee merkinnyt noin 200 tervatynnyrin kantoisuutta.
Iso-Mikko näkyy olleen kiivasluonteinen, koska häntä sakotettiin 1579 verihaavan lyömisestä toiseen Tyngän kylän mieheen. Hän oli silti kruunun ja pitäjän tärkeimpiä luottamusmiehiä, vakinaisesti lautamiehenä 1554-1580 ja ainakin 1564-1577 neljännesmiehenä kruunun veronkantajan hankalassa tehtävässä.
Suur-Kalajoki 1500-luvulla
Suur-Kalajoen alueella on ollut 1400-luvun alkuvuosina kymmenkunta asuttua savua eli taloa ja niissä noin sata asukasta. Vuoden 1500 tienoilla talojen määrä oli jo yli kolmekymmentä ja asukkaita nelisensataa.
Ensimmäiset varmat tiedot Kalajoen asutuksesta saadaan vuodesta 1547 lähtien säilyneistä kymmenysluetteloista. Näistä ensimmäisessä Kalajoki oli jaettu kahdeksaan kylään, jotka olivat Saarikoski, Pitkäkoski, Tynkä, Lintulahti, Alavieska, Ylivieska, Savo ja Evijärvi. Tämä kyläjako eroaa myöhemmin, monien vaihteluiden jälkeen vakiintuneesta jaosta. Pohjankylässä oli vuoden 1547 kymmenysluettelon mukaan 16 taloa. Etelänkylässä oli 20 taloa. Pitkäsenkylällä oli seitsemän taloa. Rahjankylässä oli kahdeksan taloa.
Vuoden 1547 kymmensyluettelossa mainitaan Rautiossa olleen kolme taloa, joiden isännät olivat Olli Erkinpoika, Simo Heikinpoika ja Pekka Erkinpoika. Olli Erkinpoika Rautio on isännöinyt Raution tilaa vuosina 1547-79 ja Pekka Erkinpoika on todennäköisesti ollut Olli-sepän velimies. Simo Heikinpoika on ollut isäntänä Tassilan (myöh. Petäistön) tialla vuosina 1547-54. Olli Erkinpojan tilan nimi oli merkitty hänen ammattinsa mukaan Rautioksi. Rautio tarkoitti henkilöä, joka osaa käsitellä rautaa. Olli oli taitava seppä.
Kun Rautiossa oli vuonna 1547 vasta kolme savua, niin 60 vuotta myöhemmin eli v.1607 veroluetteloissa oli jo kahdeksan taloa ja niissä noin sata asukasta. Kolme taloa on ollut Tepukkatöyrällä eli nykyisen Pöllän koulun paikkeilla.
Pahoina hallavuosina mainitaan vanhoissa asiakirjoissa Perttulin hallavuosi 1635 ja Laurin hallavuosi 1669. Vuosina 1601-02 sattuneet ankarat kadot aiheuttivat monen talon autioksi jäämisen. Autiotalo merkitsi sitä, ettei talo pystynyt tuohon aikaan maksamaan verojaan. Vuonna 1602 autiotaloja oli 44 pitäjän 175 talosta.
Asutuksen voimakasta nousukautta oli 1560-luku, kun taas 1570-luku oli hitaampaa kasvua. Ilmeisesti asutuksen kehitystä haittasi 1570-luvulla Tanskaa ja Venäjää vastaan käytyjen sotien aiheuttama raskas verotus, ja Venäjän sota nieli miehiäkin.
Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjiltä, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää.
Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.
Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten.
Kalajokelaiset joutuivat maksamaan papinmaksuja ja piispanveroa v.1340 annetun kymmenyssäännön mukaan. Jokaisen talonpojan oli annettava kirkkoherralle vuosittain kaksi valkonahtaa (kärpännahkaa) tai leiviskä kapahaukia ja hyvä heinäkuorma tai näiden arvosta rahaa kynttilämessun aikaisten hintojen mukaan. Ruokalisänä papille oli annettava puoli leiviskää voita tai viisi jousinahkaa (oravannahkaa).Lisäksi piti suorittaa oikeat kymmenykset kaikista pyydetyistä oravista, linnuista ja muista metsäneläimistä, kaloista ja hylkeistä sekä viljasadosta. Jokaisesta kaadetusta karhusta kirkkoherran tuli saada reisi, hirvestä ja peurasta lapa ja lisäksi joka kymmenes peuranvasa. Papille tuli lisäksi maksaa vihmimisestä kuusi jousinahkaa tai kaksi äyriä rahaa. Synnyttäneen vaimon kirkkoonotosta piti maksaa kolme jousinahkaa tai yksi äyri. Hautaamismaksuna piti antaa isäänän tai emännän kuoltua yksi lehmä tai sen arvosta rahaa, täysiikäisen lapsen hautaamismaksu oli puoli markkaa rahaa ja alaikäisestä kolme jousinahkaa. Lukkarin piti saada palkakseen kolme jousinahkaa talolta. Papinmaksut kirkkoherra keräsi itse ollessaan pitäjällä ripitysmatkalla.
Piispanverona maksettiin ns. nokkaverovoita naula täysikasvuisesta ihmisestä ja nokkaverohaukia puoli leiviskää talolta. Piispan tuli saada myös viidesosa talonpoikein lohisaaliista. Lisäksi jokaisen talonpojan tuli tuli maksaa vielä yksi äyri piispankestitysrahaa.
Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene ollut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.
Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa. On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.
perjantai 21. marraskuuta 2008
Wilhelm von Schwerin kuoli Kalajoella
Oli vuosi 1808. Ruotsi-Suomen armeija perääntyi pohjoista kohden ylivoimaisen vihollisen ahdistamana. Heiltä ei kuitenkaan puuttunut urhoollisuutta ja taistelumieltä. Pelastuakseen perääntymisen häpeältä armeija usein ryhtyi taisteluihin, joissa voitot ja tappiot vaihtelivat.
Suomen joukkoihin oli liittynyt 15-vuotias ruotsalaisen Salan kirkkoherran, valtiopäivämies Fredrik von Schwerinin poika, kreivi Wilhelm von Schwerin. Isänmaan rakkaus käski häntä keskeyttämään opintonsa ja matkustamaan Suomeen. Hän keskeytti opintonsa Kalbergin sota-akatemiassa ja tuli kesäkuussa 1808 kenraali von Vegensackin maihinnousujoukkojen mukana Suomeen. Turun kaakkoispuolella olevalle Lemun niemelle nousi maihin kenraalimajuri von Vegesackin komennossa ollut Ahvenanmaalta lähtenyt ruotsalaisjoukko johon kuului 2600 miestä. Maihinnousu tapahtui helposti, mutta venäläisten Turussa oleva kenraali Buxhoevden kokosi pian ylivoimaisen joukon jonka edestä von Vegesack 20.6. joutui palaamaan joukkoineen laivoihin, menetettyään kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina 216 miestä, venäläisten tappiot olivat 291 miestä.
Sotahistoria mainitsee, että Uuteenkaarlepyyhyn tuli heinäkuun aikana yhtä mittaa laivoja Ruotsista, pääasiassa tuotiin kai kuitenkin tarvikkeita. Joka tapauksessa Wilhelm von Schwerin oli mukana siinä, von Vegesackin joukossa, joka elokuun lopussa nousi maihin Kristiinan kaupungissa, yhtyen suomalaisiin ja saavutti aluksi menestystä Nummijärvellä ja Lapväärtissä, jossa everstiluutnantti Drufva piti puoliaan vahvempaa venäläisosastoa vastaan, Schwerin osoitti suurta urhollisuutta.
Wilhelm itse kertoo kirjeissään näistä ajoista näin:
"Päämajassa Kruunupyyssä syyskuun 17 päivänä 1808.
Rakkaat vanhempani.
Aina siitä asti kun lähdin Grisslehamnista ei minulla ole ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa aina päämajaa ja päämaja on kaukana armeijasta. Elokuun lopulla pääsimme vihdoin meritse Kristiinankaupunkiin. Maihinnousun suoritimme päivässä ja sen jälkeen marssimme yöllä peninkulman matkan Lapväärttiin. Me olimme juuri nukkumassa, kun saimme hälytyksen ja minun täytyi kiireesti nousta lämpimästä vuoteestani. Taistelu kesti viisi tai kuusi tuntia, mutta siellä ei tykistö päässyt mukaan. Me voitimme venäläiset ja ajoimme heitä takaa Ömossaan (Niinisalo), joka on kahden peninkulman päässä Lapväärtistä. Täällä me pysähdyimme, sotajoukko marssi takaisin kaksi peninkulmaa ja everstiluutnantti Drufva jäi Ömossaan joukoissaan 500 miestä ja kaksi tykkiä, jotka olivat minun komennossani. Everstiluutnantti Drufva oli saanut käskyn pitää puoliaan viimeiseen mieheen.
Nyt meidän tilamme muuttui kurjaksi. Miehet näkivät olevansa kahden peninkulman päässä armeijasta ja huomasivat, että heidät oli sijoitettu venäläisten päävoimaa vastaan. Minun miesteni kärsivällisyys loppui, he huomasivat kuinka upplantilaisia vaihdettiin joka ilta, mutta heidän itsensä täytyi seistä kenttävahdissa yhdeksän vuorokautta taukoamatta ja monta kertaa he, niin kuin minäkin kastuivat, yöllä ja päivällä rankkasateessa läpimäriksi. Vain minun hellä hoitoni esti heitä valittamasta. Minä koetan aina käyttää ruokarahoista liikeneviä varojani heidän hyväksensä.
"Elon, kuoleman arpaa ankaraa koh’ isketään"
Aamulla yhdeksäntenä vuorokautena kävi vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Minun tehtäväni oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia haupitseja ja tykkejä vastaan. Kuinka vaikea meidän tilanteemme olikaan! Ensimmäinen tehtävä oli helppo. Päätin heti alusta alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat, minne luodit lensivät, ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat he suojien taakse. Minulla ei ollut mahdollisuutta juosta heidän jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui, menin, vaikka melkein tainnoksissa väsymyksestä heidän jälkeensä ja moitin heitä heidän pelkuruudestaan. Silloin kaikki niin kuin sytytetyt kynttilät riensivät takaisin paikalleen.
Tässä taistelussa kaatui väkeä niin kuin heinää. Otti kovalle ja meidän oli peräydyttävä. Kasakat ryntäsivät kolme kertaa minun suojattomia tykkejäni vastaan ja heittivät piikkejään, mutta minä tervehdin heitä raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja kiitti minua selittäen että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi ja toivotti minulle ainaista menestystä.
"Oravaisten päivän kuin onneton"
Pian sen jälkeen jouduimme pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti kello kuudesta aamulla kello yhteentoista illalla. Minä jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli saarrettu. Kokosin kaikki voimani, astuin tykkihevosen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin ensimmäiseksi, huusin "Toverit, seuratkaa minua", komensin "Mars, mars" ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon, joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin.
Aamulla kun minun oli mentävä ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin luoti minun lakkini läpi niin että minä kaaduin selälleni. Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamiehenä kiväärin ja ammuin vihollisen. Illalla hämärässä sain uuden haavan ja minut kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen luodit tulivat sisään ikkunasta. Minun olisi täytynyt jäädä sinne, ellei muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut tietää, olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut minun kanssani. Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30-40 upseeria. Kenraali Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan jotenkin hyvin. Jääkää hyvästi rakkaat. Jumaloidut vanhemmat ja sisarukset!
Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati rakastava poika, veli ja ystävä Wilhelm".
Yö Kaarlelassa
Kuten kirjeestä voi päätellä, Wilhelm von Schwerin oli tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä kohtalaisen hyvissä voimissa haavoittumisestaan huolimatta, muuten hän tuskin olisi jaksanut kertoa tapauksista noin yksityiskohtaisesti. Sitä todistaa myös kenraali Aminoffin samana päivänä kirjoittama kirje, jonka hän on osoittanut hyvältä ystävälleen, Wilhelmin isälle ja jossa hän mainitsee että Wilhelm on nyt, vaarat kestettyään, Jumalankiitos, verraten hyvässä kunnossa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset hän olisi saattanut toipua.
Mutta onneton sotaretki jatkui, Adlercreuz aloitti peräytymisen joka osaksi tapahtui epäjärjestyksessä. Syyskuun säät saattavat Suomessa olla jo purevan kylmät, ei ole vaikea kuvitella niitä kulkuneuvoja, joissa haavottuneita - Wilhelmiä muiden mukana - jouduttiin kuljettamaan: mitäpä muita ne olisivat olleet kuin kuormaston kolukärryjä, eivätkä maantietkään tainneet juuri nykyisiä vastata. Oravaisista Kruunupyyhyn, jossa näyttää jonkin aikaa pysähdytyn, sitten Kokkolan seudulle, jossa Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön yli Kaarlelan pappilan vieressä olevassa pienessä punaisessa rakennuksessa, jossa siihen aikaan sijaitsi seurakunnan apulaispapin asunto. Siinä pienessä huoneessa häntä hoidettiin. Tuohon aikaan pappilat toimivat kaikkialla maaseudulla ikäänkuin kestikievareina, joihin arvokkaammat kulkijat sijoittuivat. Se, että kysymys oli nimenomaan arvohenkilöstä, hienosta vieraasta, siitähän kertoo jo everstiluutnantti Drufvan suuhun sijoitetut sanat:
"Ja jos tuoll’ edes ääressä tykkien,
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen
johon luottaa vois,
mutt’ ei, viistoistias poika nyt siin
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista, -
mitä lapsista sellaisiin!"
Kahdeksan päivää Kalajoen pappilassa
Kuten runo ja hänen oma kirjeensä todistavat, hänessä kuitenkin oli miehen vastus. Sen sijaan haavoittumisen jälkeisiä vaikeita vaiheita, siirtymistä paikasta toiseen ei nuori ruumis voinut kestää, Wilhelm sai haavakuumeen ja kuoli Kalajoella Matturaisen talossa pari viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Oravaisten taistelu tapahtui 14. syyskuuta, kirjeen hän kirjoitti 17. syyskuuta ja kuolema tuli 27. syyskuuta. Hänen sairasvuoteensa ääressä oli loppuun saakka kenraali Aminoffin adjutantti, luutnantti von Kothen. Hänenkin kirjeensä Wilhelm von Schwerinin isälle Ruotsiin on säilynyt ja siinä von Kothen kertoo näin:
"Wilhelmin viimeiset sanat olivat: Sano terveisiä isälle ja äidille. Kiitä heitä kaikesta hyvästä ja kiitä myöskin kenraali Aminoffia hänen hyväntahtoisuudestaan. Minä olen pahoillani että Wilhelm ei näissä olosuhteissa voinut saada hautajaisissaan sotilaallista kunnioitusta, vaan minä yksin saatoin hänet hänen leposijaansa Kalajoen kirkkoon hautaan, ihmisen viimeiseen turvapaikkaan.
Viimeiset kahdeksan elinpäiväänsä Wilhelm makasi minun huoneessani kovassa kuumeessa ja houri lakkaamatta, vaikka hänellä oli selviäkin hetkiä. Silloin hän tavallisesti puhui äidistään ja toivoi olevansa kotona kunnes kova verensyöksy, jota kesti illalla kello kahdeksasta seuraavaan päivään kello 12, teki lopun hänen nuoresta elämästään. Samalla saanen ilmoittaa, että vainajan tahtoa noudattaen olen antanut pienen hopeisen taskukellon sairaan hoitajalle, joka hoiti minun kanssani Wilhelmiä. Itse käärin Wilhelmin hautavaatteisiin, sillä en sallinut kenenkään muun tehdä sitä, ja kun muistan, että Wilhelmillä on sisaruksia, jotka tahtovat saada häneltä jonkun muiston, lähetän kirjeessä kutrin hänen hiuksiaan."
Kuningasperheen ystäviä
Von Schwerinien suku Ruotsissa jatkui Wilhelmin veljen Filipin kautta. Schwerinien kodissa, jossa kreivitär Elisabeth von Schwerin tällä hetkellä on valtijattarena, on kirjaston seinällä suuri maalaus, joka esittää Wilhelmiä jättämässä jäähyväisiä veljelleen Filipille sotaan lähtiessään. Tietenkin kodissa on myös paljon muuta perheestä kertovaa aineistoa, kirjallisuutta ja muotokuvia. Mainittakoon että mm. ruotsinmaalainen kirjailija Erik Gustaf Geijer on kirjoittanut runon nuoren urhon kunniaksi, sitä ei kuitenkaan ole suomennettu.
Von Schwerinien perheellä on aina ollut läheiset suhteet Ruotsin kuningashuoneeseen, niinpä, huoneiden seinillä nähdään kuninkaallisten henkilöiden muotokuvia sekä omistuksella varustettuja valokuvia. Kreivitär Elisabeth von Schwerinin tytär Marianna kuuluu Ruotsin nuoren kuninkaan sekä prinsessa Christinan lähimpään ystäväpiiriin ja niin kuningas kuin prinsessakin vierailevat usein Schwerinien kauniissa kodissa.
Haudattu Kalajoelle
Kalajoen hautausmaalla kirkon vieressä tuuheiden koivujen varjossa on vaatimaton hautakumpu. Muistokiveen, mikä on valmistunut 1903, on koruttomasti kaiverrettu teksti: Kreivi Wilhelm von Schwerin, syntyi 1792, kuoli 1808. Schwerinin hauta on jäänyt vanhan kirkon palamisen jälkeen rakennetun uuden kirkon alle.
Helen Schjerbeck ja Albert Edelfelt ovat ikuistaneet Wilhelm von Schwerinin viimeiset hetket vaikuttavin maalauksin, joista edellisen maalaus löytyy Turun Taidemuseosta ja jälkimmäisen maalaus Ateneumin kokoelmista.
torstai 20. marraskuuta 2008
Kalajoen pommitukset
Laskiaispäivä 22.2.1944 oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Edellisenä päivänä oli pommitettua Oulua. Tieto siitä oli tullut myös Kalajoelle. Petroskoin Radion Tiltu oli ilmoittanut, että Kalajoelle pudotetaan laskiaispullia.Pakkasta oli muutama aste ja lunta oli aika vähän. Kouluissa oli vapaapäivä laskiaisen johdosta. Sota-ajan askareet tehtiin pääasiassa naisvoimin. Joitakin vanhimpien ikäluokkien miehiä oli kotiutettu toistaiseksi.Laskiaistiistai kääntyi iltaan.
Ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.
Kello 19.20-19.25 alkoi kuulua lentokoneen ääniä pohjoiselta taivaalta. Lentokoneiden suunta oli etelään päin.Koneet lähestyivät Kalajokea mereltä päin jokiuomaa pitkin.
Koko kirkonkylä oli pimentämättä. Ikkunoista loistivat valot. Sadat kalajokiset olivat ulkona. He olivat tulleet kuuntelemaan ja katsomaan näkyisikö mitään.
Pommien pudottaminen
Koneen ollessa kirkonkylän keskustan yläpuolella oli hetken kuulunut pommien pudottamisesta johtuvaa ujellusta ja sitten valtava pommien räjähdyssarja ja ilmanpaineaalto. Valot sammuivat kaikkialta. Pommien pudottamisen tarkka ajankohta lienee ollut 19.35. Niihin lukemiin oli heiluriseinäkello pysähtynyt Honkelassa.
Lentokoneiden arvioitu lentokorkeus oli 1-2 kilometriä. Kone kaarsi etelään ja hetkisen kuluttua ilmeisesti samaan laivueeseen kuulunut kone pudotti laskuvarjopommin ja heti perään sarjan pommeja Kuivatjärven alueelle Hiekkasärkkien läheisyyteen. Samat koneet lienevät pudottaneet pommeja Kälviän Peitsoon etelään lentäessään. On todennäköistä, että sama laivue pudotti pommeja myös Merikarvialle. Venäläisten lennot olivat todennäköisesti suoritettu Virosta käsin.
Vieno Lahdenperä kuoli pommituksessa
Yksi pommi osui nykyiselle Pommitielle ja katkaisi suurjännitelinjan. Siksi valot sammuivat. Pommit putosivat suurjännitelinjan päälle ja katkoivat linjoja niin ne aiheuttivat myös näyttävän valoilmiön. Toinen pommi osui Lahdenperän talon merenpuoleiseen päätyyn noin 2-3 metriä seinästä. Talon toinen pää sortui kokonaan ja opettaja Vieno Lahdenperä os. Hongell sai surmansa silmänräpäyksessä. Kolmas pommi osui suurjännitelinjan jalkapylvään viereen. Neljäs pommi jäi suutariksi erään ladon viereen. Viides pommi osui meijerin merenpuoleisen päädyn lähelle repien suuret alat rappausta ja rikkoen ikkunat. Kuudes pommi osui meijerin Pitkäsenkylän puoleisen päädyn lähelle ojaan. Pommi vaurioitti meijerin lastauslaituria. Sama pommi rikkoi Aino ja Oskari Kähtävän talon ikkunat ja aiheutti talolle sirpalevahinkoja. On todennäköistä, että tästä pommista Aarne Kähtävä sai sirun kainaloonsa. Seuraavat kolme pommia osuivat Kärjenkoskeen ja repivät vain jäähän reikiä. Pommien paineaalto rikkoi ikkunoita n. kilometrin säteellä. Kalajoen sairaalassa tohtori Untamo Sorasto hoiti Aarne Himangan. Muita henkilöitä ei vastaanotolla käynytkään.
Näin kertovat pommitukset kokeneet
Inna Lahdenperä oli tuohon aikaan 9-vuotias tyttö.
Hän kertoo, että isämme Vilho Lahdenperä oli kaatunut 27.7.1941.
- Asuimme veljeni ja äitini kanssa 1939 valmistuneessa talossa. Laskiaispäivänä kävimme mummoa katsomassa Tyngällä ja palasimme kotiin n. klo 18 aikoihin. Äiti oli laittanut ruuan poikkeuksellisesti makuukamarin pienelle pöydälle. Syödessämme kuulimme lentokoneen ääniä.
Äiti sanoi: ”Käväisenpä katsomassa näkyykö mitään”. Muutaman sekunnin kuluttua pommit putosivat ja kaikki muuttui yhdellä rysäyksellä kaaokseksi. Melun ja rätinän vaiettu huusimme äitiämme. Mitään ei kuulunut. Arvasimme hänen jääneen raunioihin. Pyrimme talosta ulos.
Mitä olisi tapahtunut jos ruoka olisi katettu keittiöön eikä makuukamarin pienelle pöydälle? Pommi olisi silloin voinut surmata myös lapset.
Aino Kähtävä kertoo olleensa puuliiterissä tyttärensä kanssa hakkaamassa puita.
- Kuultuamme lentokoneiden voimakkaan surinan menimme pihalle. Tytär ilmeisesti ymmärsi pommeja pudotettavan ja käski mennä maahan pitkälleen. Samassa oli kuin ukkosen jylinä. Sika oli säikähtänyt pommitusta ja juoksi ympäri karsinaa. Lentokoneitten poistuttua menimme asuinhuoneisiin. Kaikki oli mullin mallin. Pommi oli pudonnut 15 metrin päähän talosta ojaan.
Ehkä pommin osuminen ojaan pelasti talon täydellisestä tuhoutumiselta.
Eino Laurila kertoo olleensa laskiaispäivän iltana kotona. Pitkään jatkuneiden lentokoneiden äänten takia hän oli uteliaisuudesta mennyt ulos. Samalla kuului pommien räjähdykset ja hän heittäytyi maahan pitkälleen. Paineaalto tuntui selvästi.
Laurilassa oli menty nukkumaan pommien ja koneiden äänten loputtua. Naapurin isäntä, Tuuran Niku, oli tullut herättämään n. kolmen aikaan yöllä ja kysymään, että voiko Eino viedä Lahdenperän ja Honkelan väkeä Tyngälle. Eino Laurila oli valjastanut hevosen ja lähtenyt viemään Inna ja Lassi Lahdenperää sekä Tilda Honkelaa ja tämän lapsia Auli ja Jorma Honkelaa Tyngän Honkelaan.
Aarne Himanka oli ollut pyöräilemässä ja päästyään Kalajoen Osuusmeijerin kohdalle hän oli kuullut pommien ujelluksen ja heittäytynyt ojaan makuulle. Lumisessa ojassa hän oli ollut sen verran huonosti suojassa, että hän sai pommista pienen sirpaleen kainaloonsa. Aarne kertoo, että valtaosa kylästä oli pimentämättä. Pommituksista hänellä oli kokemuksia niin talvi- kuin jatkosodastakin, mutta tuntui kummalliselta joutua pommituksen kohteeksi täällä, missä sitä kaikkein vähiten oli odottanut. Aarne Himanka on Kalajoen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Raili Myllylän isä.
Kalajoen käräjät
Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta ja sananvapaudesta niin ei voi olla ohittamatta Kalajoen käräjiä. Uskonnolliset liikkeet, jotka 1700-luvulla aloittivat uuden vaiheen Suomen kirkollisessa historiassa eivät aluksi paljonkaan koskettaneet Kalajokilaaksoa. Vasta 1830-luvulta lähtien tämä alue nousi yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista.
Kesällä 1831 alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä herätysliikkeen synnystä. Heti alusta lähtien Jonas Lagus piti hyvin tarkasti huolta liikkeen pysymisestä sielullisesti terveellä pohjalla. Hänen tiedetään jakaneen n. 700 raamattua Ylivieskan vuosinaan. Lagus itse määrittelee herätyksen varsinaiseksi läpimurtovuodeksi vuoden 1832. Nivalan Niilo Kustaa Malmberg (kuva) ryhtyi yhteistyöhön Jonas Laguksen kanssa. Alavieskan kappalainen Kemell liittyi myös heränneitten piiriin.
Kesällä 1836 Laguksen vaimo kuoli, niin ikään tämän synnyttämät kaksoispojat. Työ herätysliikkeen piirissä sai lisää syvyyttä. Tällöin Lagus tapasi ensi kerran kaksi muuta herätysliikkeen johtomiestä F.Y. Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen. Lagus vakuuttui Paavo Ruotsalaisen toiminnasta Pyhäjärven kirkolla kuultuaan Paavon Ruotsalaisen vaikuttavan saarnan ja hänen julistamansa opin puhtauden. Heidän ystävyytensä alkoi siitä päivästä ja kesti heidän elinpäiviensä loppuun saakka. He tunsivat olevansa täällä maan päällä samalla asialla. Johtohahmojen ansiosta Savon ja Pohjanmaan herännäisyys yhtyivät.
Pakanalähetystyö
Vuonna 1837 Jonas Laguksen äiti kuoli70-vuoden iässä. Samana vuonna Lagus meni uusiin naimisiin vaasalaisen kauppiaan lesken Albertiina Charlotta Gananderin kanssa. Aviopari teki häämatkan Tukholmaan ja tällä matkalla Lagus tutustui pakanalähetystyöhön, jota Ruotsissa tehtiin täydellä voimalla. Lagus yritti saada käytiin pakanalähetystyön, mutta maaperä ei ilmeisesti ollut vielä kypsä. Monet hänen ystävänsä katsoivat, että Suomi on köyhä maa ja rahaa tarvitaan suomalaistenkin auttamiseen. Pakanalähetyksen hyväksi kerättiin kuitenkin Kalajokilaaksosta rahaa tämän jälkeen säästölippailla, joihin kerätyt pennoset lähetettiin edelleen Tukholman lähetysseuran kautta.
Silkkiliina käräjöinnin syynä
Pakanalähetyksen säästölippaista löytyikin syy, joka johti oikeudenkäynteihin heränneitä vastaan Kalajoen kuuluisilla käräjillä. Eräs palvelustyttö oli halunnut uhrata silkkiliinansa käytettäväksi hyvän asian puolesta ja oli jättänyt lahjansa apulaispappi F. O. Durchmanin eteisessä olleeseen pakanalähetyslippaaseen. Tytön holhooja haastoi Durchmanin oikeuteen silkkiliinan anastamisesta. Tuo kohtalokas liina tietenkin palautettiin, mutta käräjähaaste ei siitä huolimatta peruuntunut. Katsottiin, että nuo säästölippaat olivat rikosasia. Niitä oli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin eteisessä sekä myös Kalajoen markkinapaikalla asuneen tervahovin hoitajan Roosin eteisessä. Lagus pystyi todistamaan, että lippaat oli neljä kertaa tyhjennetty ja varat lähetetty Tukholmaan Ruotsin lähetysseuraan. Rikosasiana syytettiin heränneitä pappeja rahankeruusta, mutta toisena asiana oli seurojen pito, mikä oli vastoin v. 1726 annettua konveetikkeliplakaattia.
Syyttäjälle tuotti suuria vaikeuksia se, että kellään todistajalla ei ollut esitettävänään mitään raskauttavaa heränneitten kokouksista ja heidän käytöksestään. Lausunnoissa pikemminkin tuli esille heidän sävyisyytensä ja nöyryytensä sekä voimakas yhteenkuuluvaisuudentuntonsa.
Viimeinen oikeudenkäynti
Viimeinen oikeudenkäyntipäivä oli 30. päivä heinäkuuta 1839. Kaikki syytetyt papit olivat läsnä tuossa historiallisessa istunnossa, jossa lähes 80 ihmistä oli syytettynä siitä että he olivat lukeneet ja laulaneet yhdessä Jumalan sanaa ja että heillä oli muutamia säästölippaita lähetystyötä varten.
Eräitten lukemisten ja esiin huutojen jälkeen oikeus ilmoitti, että käräjissä tullaan pitämään tauko, ja että tuomiot tullaan julistamaan vasta 2. päivä syyskuuta.
Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta Kalajoen kirkolla, he saivat havaita, että käräjätalon pihalle oli kokoontunut suuri joukko heränneitä, mutta myös muuta väkeä. Varsin erikoinen tunnelma vallitsi tuona hetkenä. Koko päivän oli satanut, mutta illaksi oli kirkastunut. Hiljaisuuden vallitessa syytetyt astuivat ulos, sillä he tiesivät ja tunsivat tulevansa tuomituiksi ja että tuomiot eivät tulisi olemaan aivan pienet. Tunnelma oli erittäin voimakas, ja yhtäkkiä puhkesi hiljaisuus virteen ”Jumala ompi linnamme”. Sekä syytetyt, että pihalle kokoontuneet ystävät sen virittivät kuin yhdestä suusta, eikä kukaan häirinnyt tuota veisuuta. Kun virsi oli loppunut polvistui Paavo Ruotsalainen pihanurmikolle ja alkoi suureen ääneen ylistää Jumalan armoa, ja hänen mukanaan polvistui koko väkijoukko.
Ankarat tuomiot
Sakot ja tuomiot julistettiin 2.9.1839. Papit pantiin viralta puoleksi vuodeksi kukin. Lisäksi heitä ja heidän kannattajiaan sakotettiin, kaikkiaan 64 henkilöä. Heidän maksettavakseen määrätty sakko oli yhteensä 4546 ruplaa ja 60 kopekkaa.
Pappien tuomioita ei vielä tuolloinkaan julkaistu, vaan asia päätettiin alistaa tuomiokapitulille. Tuomiokapitulin vapauttavasta päätöksestä huolimatta hovioikeus määräsi Laguksen ja Malmbergin sekä kaksi muuta pappia erotettavaksi virantoimituksesta puoleksi vuodeksi. Valitus senaatin oikeusosastoon, mikä vastaa nykyistä korkeinta oikeutta, kaatui muotovirheeseen, eikä vetoomus suoraan keisarillekaan muuttanut tuomioita. Myötätuntoa ei myöskään herunut kenraalikuvernööri Thesleffiltä, joka totesi. ” Ennen teidät viedään Siperiaan, ennen kuin tuomionne muuttuu!”
Rovasti V. H. Kivioja oli kertonut Kalajoen Lankilassa säilyneen perimätiedon, että sakot piti ensin maksaa ja että se otti lujille. Rahat kuitenkin tuotiin takaisin. Kenen rahoista sakot maksettiin takaisin, sitä perimätieto ei kerro.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Kalajoen markkinakapina - esimerkki mielivallasta
Kalajoella ”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut. Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty. Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan. Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja loukkaamattomuus.
Tapahtumien kulku
Lokakuussa 1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehoittaneen yhtä poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit, kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi. Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti. Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti liikkeelle.
Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.
Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.
- Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon lyöneen ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne Siipola ja Joni Ojala-Siipola, jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle, että viranomaiseten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin koettaen samalla rauhottaa yleisöä ja rähäkän osanottajia.
Ankarat tuomiot
Nimismies Yrjö Närhinen joutui suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani Linna. Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti Valanne Helsingistä.
Kapinasta syytetyt ja heidän tuomionsa:
Myllylä, Antti Felix s.2.7.26 kuritushuonetta
Myllylä, Veikko Johannes s. 14.1.24 kuritushuonetta
Alho, Pauli Sulevi s.2.6.31 kuritushuonetta
Alho, Heikki Olavi s. 7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola, Aaro Matti s. 29.2.20 kuritushuonetta
Ojala, Juho Joona "Joni" s. 30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari, Aki s.19.5.31 ehdollista vankeutta
Ängeslevä, Heino 1.1.30 syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin. Vankeutta.
Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen Kuvalehden suuressa juttukonaisuudessa todetaan näin:
- Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot. Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion. Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki Alho, joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden ehdolliseksi.
Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystvältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho. Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin. Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta "Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään. Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut autaamaan veljeäni pakoon.
Kutsu tuli Alhon veljeksillekin kuulusteluihin ja kolme muulekin pääsyytetylle vasta viikkojen kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.
Talvikäräjät 2.2.1954
Seuraavilla Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954 kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä valasta. Syyttäjänä oli Tapani Linna ja tuomarina kihlakunnantuomari Iivari Liukko. Syytettyinä olivat
Siipola, Johannes Sanfrid s. 11.6.02 , vapautettiin
Jutila, Erkki s. 22.7.29 vapautettiin
Sauvola, Pentti s. 22.3.30, vapautettiin
Seuran Jannen kova kohtalo
- Janne Siipola tunnetaan koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilä. Hän oli yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osoittain liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto, leipomo ja kahvila. Janne Siipola oli toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.
Joni Ojala-Siipola oli puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne Siipolan pidättäminen herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin pidetty henkilö. Lisäksi Siipola oli etevä näyttelijä.
Joni Ojala oli 41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan. Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa. Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon. Joni Ojalan tuomio oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle antamassaan loppulausunnossa Janne Siipola totesi näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."
Kuka vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
- Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
- "Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän he ole teidän määräilijöitänne!"
- "Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä. Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen väittää?.
-"En muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!", sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani Linna ja tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari Liukko, joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen professori Riitta Jouppilan isä.
Kapinan jälkiseuraukset
Epätavallinen, arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Nyrhinen erosi virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia Toivo Eskolaa vastaan. Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola oli pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa kuulusteluja varten.
Kalajoen kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra V. H. Kivioja teki lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti Kivioja kirjoitti Kekkoselle
Oman oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja. Kivioja sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja Esko Lumikerolle vuonna 1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelemät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille korkeintaan ajattelamttomaan menettelyyn syyllisyneille nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tulloin Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely erityisesti Janne Siipolaa ja Joni Ojala-Siipolaa vastaan ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti Kivioja kirjoitti kaksi kertaa prseidentti Kekkoselle ja sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä vuonna 1963 Kivioja kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Lähdeaineistot: Maakunta-arkiston käräjäpöytäkirjat ja Suomen Kuvalehti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)