Ulkoministeri
Urho Kekkonen vieraili Kalajoella 1954. Kuvassa keskellä
ulkoministeri Kekkonen, äärimmäisenä vasemmalla Uuno Rahko ja
äärimmäisenä oikealla Uuno Välimaa sekä kumartuneen
silmälasipäinen keihässuruus Matti Järvinen Rahjassa.
Matti Järvinen
Uuno Rahko
Uuno
Rahko oli Urho Kekkosen henkilökohtainen ystävä ja vuorovaikutusta
tapahtui kirjeitse ja henkilökohtaisten tapaamisten välityksellä.
Rahjan satamahankkeeseen tutustunut ulkoministeri Urho Kekkonen yöpyi
Rahkoilla 31.7-1.8. 1954 välisen aikana. Tällä käynnillä oli
mukana myös 1930-luvun keihässuuruus, olympiavoittaja ja
moninkertainen maailmanennätysmies Matti Järvinen, joka ystävystyi
Kekkosen kanssa tämän toimiessa 15 vuotta Suomen Urheiluliiton
puheenjohtajana ja samalla useimpien kisasjoukkueiden johtajana.
Saman vuoden 1954 lopulla Urho Kekkonen valittiin Maalaisliiton
presidenttiehdokkaaksi ja hänestä tuli 1956 Juho Kusti Paasikiven
seuraaja erittäin jännittävissä vaaleissa. Urho Kekkosen astuttua
virkaan 1. maaliskuuta 1956, Kalajoella ei viivytelty pari vuotta
aikaisemmin sattuneen markkinapinan tuomioiden armonanomuksen
laatimisessa maan uudelle johtajalle, jota pidettiin Kalajoen
ystävänä. Lausuntokierroksen tietystä hitaudesta huolimatta
kapinatapahtuma ja sen taustat olivat selkiytyneet presidentti
Kekkoselle niin, että hän saattoi kirjoittaa asiasta Uuno Rahkolle
jo 30. kesäkuuta 1956: - Minulle ovat tulleet Kalajoen miesten
armonanomukset ja monet puoltavat lausunnot sekä korkeimman oikeuden
hylkäävä lausunto. Luulin, että asia olisi selvempi ja mieleni
teki armahtaa, mutta asiaan on tullut muutos. Kaikissa lausunnoissa
todetaan, että tuomitut ovat olleet nuhteettomia ja esimerkillisiä
nuorukaisia, joissa ei ennen ole ollut moitteen sijaan.
Rikosrekisteri osoittaa kuitenkin, että yksi heistä on tuomittu
1949 juopumuksesta ja virkamiehen vastustamisesta viideksi
kuukaudeksi ehdolliseen ja kaksi poikaa 1954 muun muassa
viinankeitosta. Jos Kalajoen pojat armahdetaan, muille vastaavasti
tuomituille ovet ovat auki ja pahasti. - Olen sitä mieltä, että
tuomiot ovat kohtuuttomat ja armo paikallaan, mutta tilanne on
mutkistunut. Haluan kuulla mielipiteesi. Ehkä Sinulla on aikaa panna
pari riviä paperille. Käytännössä valtion päämiehen kirje
merkitsi lopullisesti sitä, ettei presidentti Kekkonen katsonut
mahdolliseksi armahtaa markkinakapinaan osallistuneita. Rovasti Vilho
Kivioja kirjoitti asiasta presidentti Kekkoselle, mutta lopputulos
oli muuttumaton.
Kalajoella
”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä
ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut.
Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty.
Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton
ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella
yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan.
Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon
arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja
loukkaamattomuus.
Tapahtumien kulku
Lokakuussa 1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehoittaneen yhtä poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit, kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi. Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti. Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti liikkeelle.
Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.
Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.
- Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon lyöneen ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne Siipola ja Joni Ojala-Siipola, jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle, että viranomaiseten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin koettaen samalla rauhottaa yleisöä ja rähäkän osanottajia.
Ankarat tuomiot
Nimismies Yrjö Närhinen joutui suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani Linna. Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti Valanne Helsingistä.
Tapahtumien kulku
Lokakuussa 1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehoittaneen yhtä poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit, kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi. Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti. Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti liikkeelle.
Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.
Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.
- Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon lyöneen ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne Siipola ja Joni Ojala-Siipola, jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle, että viranomaiseten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin koettaen samalla rauhottaa yleisöä ja rähäkän osanottajia.
Ankarat tuomiot
Nimismies Yrjö Närhinen joutui suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani Linna. Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti Valanne Helsingistä.
Janne Siipola
Kapinasta syytetyt ja heidän
tuomionsa:
Myllylä, Antti Felix s.2.7.26 kuritushuonetta
Myllylä, Veikko Johannes s. 14.1.24 kuritushuonetta
Alho, Pauli Sulevi s.2.6.31 kuritushuonetta
Alho, Heikki Olavi s. 7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola, Aaro Matti s. 29.2.20 kuritushuonetta
Ojala, Juho Joona "Joni" s. 30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari, Aki s.19.5.31 ehdollista vankeutta
Ängeslevä, Heino 1.1.30 syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin. Vankeutta.
Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen Kuvalehden suuressa juttukonaisuudessa todetaan näin:
- Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot. Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion. Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki Alho, joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden ehdolliseksi.
Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystvältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho. Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin. Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta "Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään. Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut autaamaan veljeäni pakoon.
Kutsu tuli Alhon veljeksillekin kuulusteluihin ja kolme muulekin pääsyytetylle vasta viikkojen kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.
Talvikäräjät 2.2.1954
Seuraavilla Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954 kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä valasta. Syyttäjänä oli Tapani Linna ja tuomarina kihlakunnantuomari Iivari Liukko. Syytettyinä olivat
Siipola, Johannes Sanfrid s. 11.6.02 , vapautettiin
Jutila, Erkki s. 22.7.29 vapautettiin
Sauvola, Pentti s. 22.3.30, vapautettiin
Seuran Jannen kova kohtalo
Janne Siipola tunnetaan koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilä. Hän oli yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osoittain liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto, leipomo ja kahvila. Janne Siipola oli toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.
Joni Ojala-Siipola oli puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne Siipolan pidättäminen herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin pidetty henkilö. Lisäksi Siipola oli etevä näyttelijä.
Joni Ojala oli 41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan. Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa. Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.Joni Ojalan tuomio oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle antamassaan loppulausunnossa Janne Siipola totesi näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."
Kuka vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
- Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
- "Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän he ole teidän määräilijöitänne!"
- "Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä. Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen väittää?.
-"En muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!", sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani Linna ja tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari Liukko, joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen professori Riitta Jouppilan isä.
Kapinan jälkiseuraukset
Epätavallinen, arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Närhinen erosi virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia Toivo Eskolaa vastaan. Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola oli pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa kuulusteluja varten.
Kalajoen kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherraV. H. Kivioja teki lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti Kivioja kirjoitti Kekkoselle
Myllylä, Antti Felix s.2.7.26 kuritushuonetta
Myllylä, Veikko Johannes s. 14.1.24 kuritushuonetta
Alho, Pauli Sulevi s.2.6.31 kuritushuonetta
Alho, Heikki Olavi s. 7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola, Aaro Matti s. 29.2.20 kuritushuonetta
Ojala, Juho Joona "Joni" s. 30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari, Aki s.19.5.31 ehdollista vankeutta
Ängeslevä, Heino 1.1.30 syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin. Vankeutta.
Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen Kuvalehden suuressa juttukonaisuudessa todetaan näin:
- Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot. Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion. Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki Alho, joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden ehdolliseksi.
Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystvältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho. Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin. Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta "Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään. Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut autaamaan veljeäni pakoon.
Kutsu tuli Alhon veljeksillekin kuulusteluihin ja kolme muulekin pääsyytetylle vasta viikkojen kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.
Talvikäräjät 2.2.1954
Seuraavilla Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954 kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä valasta. Syyttäjänä oli Tapani Linna ja tuomarina kihlakunnantuomari Iivari Liukko. Syytettyinä olivat
Siipola, Johannes Sanfrid s. 11.6.02 , vapautettiin
Jutila, Erkki s. 22.7.29 vapautettiin
Sauvola, Pentti s. 22.3.30, vapautettiin
Seuran Jannen kova kohtalo
Janne Siipola tunnetaan koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilä. Hän oli yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osoittain liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto, leipomo ja kahvila. Janne Siipola oli toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.
Joni Ojala-Siipola oli puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne Siipolan pidättäminen herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin pidetty henkilö. Lisäksi Siipola oli etevä näyttelijä.
Joni Ojala oli 41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan. Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa. Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.Joni Ojalan tuomio oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle antamassaan loppulausunnossa Janne Siipola totesi näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."
Kuka vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
- Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
- "Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän he ole teidän määräilijöitänne!"
- "Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä. Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen väittää?.
-"En muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!", sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani Linna ja tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari Liukko, joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen professori Riitta Jouppilan isä.
Kapinan jälkiseuraukset
Epätavallinen, arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Närhinen erosi virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia Toivo Eskolaa vastaan. Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola oli pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa kuulusteluja varten.
Kalajoen kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherraV. H. Kivioja teki lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti Kivioja kirjoitti Kekkoselle
V.H. Kivioja
Oman oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja. Kivioja sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja Esko Lumikerolle vuonna 1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelemät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille korkeintaan ajattelamttomaan menettelyyn syyllisyneille nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tulloin Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely erityisesti Janne Siipolaa ja Joni Ojala-Siipolaa vastaan ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti Kivioja kirjoitti kaksi kertaa prseidentti Kekkoselle ja sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä vuonna 1963 Kivioja kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Oman oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja. Kivioja sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja Esko Lumikerolle vuonna 1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelemät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille korkeintaan ajattelamttomaan menettelyyn syyllisyneille nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tulloin Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely erityisesti Janne Siipolaa ja Joni Ojala-Siipolaa vastaan ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti Kivioja kirjoitti kaksi kertaa prseidentti Kekkoselle ja sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä vuonna 1963 Kivioja kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Uuno
Rahko oli presidentin valitsijamiehen 1962 noottivaaleissa.
Kalajokelainen maanviljelijä ja kunnallisneuvost Uuno Rahko
(1910-1977) oli poikkeuksellisen aktiivisesti mukana
yhteiskunnallisessa toiminnassa. Hän istui Kalajoen
kunnanvaltuustoosa 1948-1977 toimien valtuuston puheenjohtajana
vuodet 1957-1967. Rahko vaikutti myös Kalajoen kunnanhallituksessa
ja lukuisissa luottamustoimissa. Uuno Rahkon osuus Kalajoen sataman
toteuttamisessa oli sangen keskeinen. Sataman rakentamisen
välttämättömyys sekä Kalajoen että laajemmankin alueen
elinkeinoelämälle oli pitkään Uuno Rahkon keskeinen sanoma
erilaisissa tilaisuuksissa. Nuorempana hän oli aktiivinen
nuorisoseuralainen ja samalla seuran voimistelujoukkueen johtaja.
Kalajoen kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajana Rahko toimi peräti 36
vuotta.
Matkailuhotelli
Matkailuhotelli
Kalajoki sai modernin,
ympärivuotisen majoitusliikkeen vuonna 1964, kun Suomen
Matkailijayhdistys ja valtio rakennuttivat Tuomipakkain mäelle
hotellitasoisen matkailumajan. Hotellin saaminen kohotti alueen
matkailullista tasoa ja mahdollisti ympärivuotisen majoittumisen.
Ajanmukainen hotelli tarjosi myös tasokkaat puitteet kokouksille ja
juhlille. Hotellia laajennettiin jo vuosikymmenen lopulla. Kaikki
eivät varauksetta hyväksyneet A1 –anniskeluoikeuksin varustettua
hotellia. Maalaisliiton paikallinen naisjaosto toimitti valtuustolle
1026 kuntalaisen allekirjoittaman vetoomuksen hanketta vastaan.
Valtuusto äänesti anniskeluoikeuksien puolesta 16-3.
Matkailuhotelli sai
korkeatasoisia vieraita 16.6.1966, kun Suomen tasavallan presidentti
Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin
seurueineen vierailivat Kalajoella Pohjois-Suomen kierroksen
päätteeksi. Kekkoselle Kalajoki oli tuttu jo aiemmilta matkoilta.
Erään tiedon mukaan hän olisi vieraillut paikkakunnalla jo
1930-luvun lopulla sisäministerinä tutustumassa Rahjan sataman
kehittämiseen. Seuraava vierailu tapahtui pääministeriaikana
1950-luvulla, jolloin Kekkonen tutustui Rahjan saaristoon ja
Kallankareihin. Vuonna 1962 presidentti Kekkonen kävi Kalajoella
kalastus- ja virkistysmatkalla, jolloin hänelle järjestettiin
päivällinen kansanopistolla.
Kekkonen ja Kosygin aloitti vierailunsa Oulusta 16.6.1966
Oulusta jatkettiin matkaan Raaheen
Rautaruukilla laajennustyönmaan vihkiäisissä
Kekkosen ja Kosyginin Pohjois-Suomen vierailu 16.6.1966 oli alkanut aamulla Oulusta, puolilta päivin siirryttiin Raaheen ja noin kello 16 saavuttiin Kalajoelle. Rouvat saapuivat ensimmäisinä. Vieraita vastaanottamassa olivat valtuuston pj. Uuno Rahko ja kunnanhallituksen pj. Uuno Välimaa. Keski-Pohjanmaa –lehti kertoo, että alueella liikuskeli valkolakkisia poliiseja, ulkoministeriön virkamiehiä ja paljon myös paikallisia, jotka olivat tulleet autoilla paikalle katsomaan arvovieraita. Kansainvälisiä lehtimiehiä oli tullut paikalle kolme linja-autollista. Virvokejuomapöytiä aseteltiin sinne tänne. Päävieraat saapuivat vähän myöhemmin, he istuivat kuumissa autoissa paitahihasillaan.
Lehdessä kuvattiin pääministeri Kosyginia vaatimattomaksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka tervehti heitä venäjäksi ja vetäytyi pian sisätiloihin. Presidentti Kekkonen tuli sen sijaan ulos juttelemaan. Uuno Rahkolta hän tiedusteli, vieläkö Rahjankylän Laurinkarin vesillä liikkuu yhtä paljon ja yhtä suuria haukia kuin ne kymmenkunta, jotka hän syksyllä –62 veteli virvelillä.
Seurueen naiset saapumassa Kalajoen matkailuhotellille
Kekkonen ja Kosygin saapuvat Kalajoelle
Uuno Rahko ja Urho Kekkonen juttelevat Matkailuhotellin luona
Seurue siirtyi
matkailuhotellilta Hiekkasärkkien rantasaunaan saunomaan ja uimaan.
Suurlähettiläs Kovalevin mainitaan harjoitelleen uintiliikkeitä jo
etukäteen. Seurueen käyttämät saunavihdat roikkuivat pitkään
saunan eteisessä muistuttamassa arvovieraista. Illallinen syötiin
hotellissa, isäntänä toimi Rautaruukki Oy:n hallintoneuvoston pj.
Ahti Karjalainen, joka kohotti maljan Suomen ja Neuvostoliiton
väliselle yhteistyölle. Rahko ja Välimaa ojensivat Kosyginille
Kalajoen kunnan viirin. Ylivieskasta kello 22.30 lähtenyt juna
kuljetti vieraat takaisin pääkaupunkiin.
Tasavallan presidentti Urho Kekonen, Rautaruukin pääjohtajaa Helge Haavisto ja ulkoministeri Ahti Karjalainen
Kuvassa Rautaruukin toimitusjohtaja Helge Haavisto, Kalajoen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Uuno Rahko, ulkoministeri Ahti Karjalainen, tasavallan presidentti Urho Kekkonea Neuvostoliiton tuleva pääministeri Aleksei Kosygin on vastassa uimasta tulijoita ja on jo ehtinyt pukeutua.
Urho Kekkonen saunoi
Kalajoella 1960-luvun puolivälissä tapahtuneen Raahen Rautaruukin
matkansa yhteydessä, jolloin mukana oli myös Neuvostoliiton
pääministeri Aleksei Kosygin sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen.
Kalajoen Hiekkasärkillä saunomisesta on säilynyt maino
valokuvakin,missä korkeat kylpijät ovat palaamassa presidentti
Kekkosen johdolla aatamin puvussa saunaan käytyään välillä
meressä uimassa. Kosygin oli siinä vaiheessa jo pukeutunut ja
kumartaa saunan kuistilla ensimmäisenä tulevalle Kekkoselle.
Hiekkasärkkien
saunomiseen liittyvän tarinan mukaan saunakaljaa oli varattu liian
vähän – vain pullo mieheen-, eikä kukaan uskaltanut koskea
juomiin, jotta presidentille jäisi enemmän.
Rautaruukin pääjohtaja
Helge Haavisto
Diplomi-insinööri
Helge
Haavisto (2.8.1920
– 2005) oli peräti neljännesvuosisadan ajan (1960–1985) rauta-
ja terästeollisuutta sekä kaivostoimintaa harjoittavan, myös
Pohjoismaiden suurimmaksi teräksen tuottajaksi laajentuneen
Rautaruukki Oy:n toimitusjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja. Myös
monissa muissa metalliteollisuuden yrityksissä ja järjestötehtävissä
vaikuttanut Haavisto
tunnettiin
maan johtavana "teräsmiehenä".
Keväällä 1943 Helge Haavisto komennettiin Niinisaloon reserviupseerikouluun. Hän läpäisi kurssin niin hyvin arvosanoin, että hänet määrättiin seuraavalle kurssille kouluttajaksi. Samaan kouluttajaryhmään osui tuleva teatterijohtaja Jack Vitikka, tuleva teollisuusjohtaja ja ministeri Olavi J. Mattila, tulevat kenraalit Magnus Haaksalo ja Urpo Levo.
Keväällä 1943 Helge Haavisto komennettiin Niinisaloon reserviupseerikouluun. Hän läpäisi kurssin niin hyvin arvosanoin, että hänet määrättiin seuraavalle kurssille kouluttajaksi. Samaan kouluttajaryhmään osui tuleva teatterijohtaja Jack Vitikka, tuleva teollisuusjohtaja ja ministeri Olavi J. Mattila, tulevat kenraalit Magnus Haaksalo ja Urpo Levo.
Kurssin
oppilaana oli monien muitten mukana hiljainen nuorimies Ahti
Karjalainen, johon
santsari Helge
Haavisto ”tutustui”
kurinpidon merkeissä. Karjalainen
oli
lauantaina ollut iltalomalla. Sunnuntaiaamuna uni maistui niin, että
oppilas ei herännyt Haaviston käytävältä huutamaan komppanian
herätykseen. Oppilas Karjalainen
havahtui
yläpetiltään vasta kun kokelas Haavisto
huusi
sängyn vieressä miestä jalkeille.
”Pienemmistäkin syistä
miehiä on tuomittu ammuttavaksi”, ilmoitti kokelas, mutta armahti
tällä kertaa ja määräsi Karjalaiselle
vain
kyykkyhyppelyä käytävällä. Oppilas yritti selitellä
nukkumistaan, mutta tuloksetta. Runsaat neljäkymmentä vuotta
myöhemmin Karjalainen
muisti
tämä herätyksen vielä vallan hyvin: ”Haavisto
oli
nuori, innokas santsari, ei hän minun selityksiäni kuunnellut. Enpä
tiedä, onko hän selityksiä pahasti kuunnellut
myöhemminkään!”
Urho Kekkonen muuraamassa Rautaruukin tehtaan peruskiveä 24.8.1962
Teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinööriksi 1949 valmistunut Helge Haavisto toimi aluksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampella) suunnittelijana ja siirtyi 1951 Wärtsilä-Yhtymä Oy:n Kone ja Sillan piirustuskonttorin päälliköksi; hän kohosi varsin nuorena tekniseksi johtajaksi 1954 ja toimitusjohtajaksi 1959. Lisäksi hän toimi Teknillisen korkeakoulun höyrytekniikan vt. professorina ja vesiturbiinien erikoisopettajana.
Kun Suomeen ryhdyttiin suunnittelemaan valtioenemmistöistä terästehdasta, kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen etsi sen johtoon pätevää toimitusjohtajaa ja päätyi Helge Haavistoon.Vaikka hanke oli alun alkaen huimapäinen yritys, Haavisto otti haasteen vastaan, ja hänet nimitettiin 39-vuotiaana Rautaruukki Oy:n ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Valtion suuryritys saikin hänestä tarmokkaan ja kyvykkään mutta samalla kansanomaisen toimitusjohtajan, kuten Rautaruukin menestystarina todistaa.
Kevään korvalla Koneen ja Sillan teknillinen johtaja Helge Haavisto tutustui maisteri Ahti Karjalaiseen, joka toimi Suomen Pankin tutkimuslaitoksen ylimääräisenä tutkijana. Hän oli myös pääministeri Kekkosen monivuotinen sihteeri. Sekä Karjalaisen että Haaviston ura oli ripeässä nousussa. Karjalainen oli päässyt politiikan makuun toimiessaan pääministeri Urho Kekkosen sihteerinä, ja vuonna 1957 hänestä tuli 33-vuotiaana V.J.Sukselaisen hallituksen valtionvarainministeri. Haavisto taas nimitettiin pari vuotta myöhemmin 38-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi. Niinä vuosina Suomi valmistautui mittavaan teolliseen aluevaltaukseen. Otanmäki Oy suunnitteli 1950-luvun loppuvuosina terästehtaan perustamista.
Kun Ahti Karjalainen etsi perusteilla olevalle Rautaruukille toimitusjohtajaa, Haavisto suostui tehtävään vasta tehtyään selväksi, että toimitusjohtaja olisi vastuussa yhtiön teknillisestä ja taloudellisesta johtamisesta, eivät poliitikot. Rautaruukin johtokunnan ja hallintoneuvoston pöytäkirjoista, joiden kopioita on mm. Ahti Karjalaisen kokoelmassa Kansallisarkistossa, selviää, että käytännössä päätöksiä teki toimeenpaneva johto hallintoneuvoston toimiessa lähinnä kumileimasimena.
Puhuttaessa Rautaruukin juurista suomalaisessa historiankirjoituksessa viitataan usein Staliniin, joka suositteli suomalaisille oman terästeollisuuden rakentamista. Generalissimus ei kuitenkaan sanonut Rautaruukin syntysanoja, kuten on joskus väitetty. Suunnitelmat terästehtaan rakentamisesta kytkeytyvät enemmän sodanjälkeiseen pulaan teräksestä ja pyrkimykseen luoda työpaikkoja kuin neuvostojohtajan kommentteihin. Valtion terästehtaan rakentamisen voimakkaimpia kannattajia olivat alun perin Väinö Leskinen ja muut sosialidemokraatit, jotka eivät vielä tuolloin kuunnelleet yhtä herkällä korvalla neuvostojohdon mielipiteitä kuin myöhemmin. Tuleva Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen ja muut maalaisliittolaiset nappasivat johdon asiassa käsiinsä vasta viime metreillä perustamalla kokonaan uuden yhtiön, Rautaruukin. Hanketta pitkään valmistellut Otanmäki Oy, jossa sosialidemokraateilla oli vahva asema, sysättiin syrjään.Kekkonen kierteli tammikuun lopulla 1960 maata erikoisjunallaan, joukko korkeita virkamiehiä mukanaan. Presidentti tuli Raaheen ja sanoi, että hän ei ota kantaa paikkariidassa, kannanottajia oli muutenkin jo kylliksi. Mutta hän suostui hiihtämään Raahen ja Saloisten maastossa eikä mennyt Kokkolaan, niin raahelaiset ymmärsivät presidentin olevan Raahen puolella. Kuluttava paikkariita päättyi vasta 22. marraskuuta 1960, jolloin eduskunta äänestyksen jälkeen myönsi 500 miljoonaa markkaa Raahen laivaväylän ruoppaamiseen ja 850 miljoonaa markkaa Rautaruukin osakepääoman korottamiseen. Uutiset kertoivat, että tämän jälkeen asia oli selvä: valtiojohtoinen terästehdas Rautarukki Oy sijoitetaan Saloisten kuntaan Rojuniemeen, 6-7 kilometrin päähän Raahen kaupunkiin. Raahen puolesta annettiin 132 ääntä, vastaan 43 ääntä. Vastustajien äänet tulivat lähinnä kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmistä.
Rautaruukin perustaminen tiesi maan teollisuushistoriassa uutta, kirjoittamatonta lukua: kaikki oli aloitettava kutakuinkin alusta.Haavisto perehtyi ensin Ruotsin terästeollisuuteen ja tutustui sitten Neuvostoliiton vastaaviin suuriin hankkeisiin Moskovassa. Hän ei tehnyt Neuvostoliittoon vain opintomatkaa vaan tilasi sieltä saman tien monista varoituksista huolimatta Rautaruukin ensimmäisen masuunin.
Kun uuden yhtiön vihkiäiset olivat tulossa, hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen alkoi epäillä, ettei Neuvostoliitosta tilattua ensimmäistä masuunia ehdittäisi saada ajoissa paikalleen. Hän löi asiasta jopa konjakkipullon vetoa Neuvostoliiton suurlähettilään A. V. Zaharovin kanssa. Onneksi lähettiläs voitti vedon, ja sen kunniaksi Haavisto hankki Ranskasta saakka viiden litran jättiläispullon erityisen hyvää konjakkia. Zaharov lupasi säästää pullon muistona Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tuotannollisesta yhteistyöstä.
Rautaruukki oivalsi alusta alkaen asemansa ja mahdollisuutensa Neuvostoliiton kanssa käytävässä kaupassa. Vaikka yrityksen idänkauppa koki aika ajoin suuriakin vastoinkäymisiä, pääosaltaan kokemukset olivat myönteisiä. Toimitusjohtaja Haavisto ja yhtiön hallintoneuvosto kehittivätkin jatkuvasti Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteita. Hankalina aikoina auttoivat hyvät henkilösuhteet. Toteuttaessaan suunnitelmiaan Haavisto ei epäillytkään hyödyntää yhtä lailla äärivasemmistoon kuin Suomessa toimineisiin neuvostodiplomaatteihin vuosien varrella solmimiaan suhteita.
Monet Rautaruukin historian keskeisistä piirteistä, mm. toimivan johdon vahva asema suhteessa omistajan eli valtion edustajiin, kamppailu valtion teollistamisprojekteja kannattaneiden ja niitä vastustaneiden kesken sekä idänkaupan vahva rooli olivat tyypillisiä monille muillekin valtionyhtiöille. Se, että Rautaruukin johto saattoi tehdä päätöksiä niinkin itsenäisesti ilman valtiovallan edustajien jatkuvaa puuttumista toimintaan, ei heijastellut vain Helge Haaviston vahvaa luonnetta. Valtionyritysten olemassaolosta ja hallintotavasta oli käyty voimakasta poliittista taistelua maailmansotien välillä, ja tämän taistelun perusteella oli muodostunut käytännössä sellainen yhtiömalli, johon kuului toimivan johdon itsenäinen asema ja pyrkimys liiketaloudelliseen kannattavuuteen.Haaviston kauppamiehen taidoista ja hyvistä suhteista Neuvostoliittoon kielii sekin, että hän sai myytyä Rautaruukin kolmen ensimmäisen vuoden harkkorautatuotannon itänaapuriin, vaikka sikäläiset terässulatot veivät samaan aikaan samaa tuotetta ulkomaille. Myöhemmin Haaviston asiantuntemusta tarvittiin monissa kotimaisissa metalliteollisuuden yrityksissä, ja tukeutuipa Ruotsin valtion omistama kaivosyritys Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolagkin (LKAB) Haaviston osaamiseen ja kutsui hänet hallitukseensa. Pohjois-Suomen työllisyydelle Haaviston vuodet Rautaruukin johdossa olivat erityisen suotuisat.
Rautaruukin ”tekijämiehelle” ja yrityksen muulle johdolle kuuluu suurelta osin kunnia siitä, että Rautaruukista kehittyi kansainvälinen suuryritys. Kun pitkään suunnitteilla ollut valtion rauta- ja teräsyhtiön perustaminen viimein toteutui vuonna 1960, maailmanmarkkinoilla vallinnut pula teräksestä oli jo päättynyt, ja yhtiön perustamissuunnitelmia vastaan voitiin esittää vankkoja taloudellisia perusteluita. Eräistä muista valtion teollistamissuunnitelmista poiketen Rautaruukkia ei kuitenkaan tarvinnut pelastaa valtion toistuvalla taloudellisella tuella tai fuusioimalla se johonkin toiseen yritykseen. Suomen valtiolle Rautaruukki on ollut tuottava sijoitus.Haavistosta kehittyi vuosien kuluessa Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteiden luottomies. Hän oli 1970-luvun alkupuolelta Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin puhemiehistön jäsen ja 1980–1986 sen puheenjohtaja. Toisaalta hän oli mukana myös presidentti Urho Kekkosen länteen tekemillä valtiovierailuilla. Hän rohkeni tilata esimerkiksi valssilaitoksen Englannista silloin, kun se oli Rautaruukin kannalta taloudellista. Kekkonen arvosti Haavistossa juuri räväkkyyttä, käytännöllisyyttä ja kenties yksinvaltaisuuteen taipuvaista johtajuuttakin – luonteenpiirteitä, jotka olivat perin tyypillisiä myös hänelle itselleen. Presidentti myönsi Haavistolle 1970 vuorineuvoksen arvonimen.Helge Haavisto joutui 1980-luvun jälkipuolella näkemään Neuvostoliiton romahduksen, jonka myötä luhistui myös kauan kukoistaneen idänkaupan pohja. Tosin hän oli luopunut toimitusjohtajan tehtävästä jo 1982, mutta jatkoi vielä yhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuoteen 1985. Rautaruukki ei ollut laskenut kaikkea idänkaupan varaan, joten se selvisi romahduksesta. Vielä ennen luopumistaan johtokunnan puheenjohtajuudesta Haavisto, turvatakseen yhtiön menestyksen kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, aloitti Raahen terästehtaan tekniset uudistukset. Tehdas olikin tuolloin yksi maailman nykyaikaisimmista
Teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinööriksi 1949 valmistunut Helge Haavisto toimi aluksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampella) suunnittelijana ja siirtyi 1951 Wärtsilä-Yhtymä Oy:n Kone ja Sillan piirustuskonttorin päälliköksi; hän kohosi varsin nuorena tekniseksi johtajaksi 1954 ja toimitusjohtajaksi 1959. Lisäksi hän toimi Teknillisen korkeakoulun höyrytekniikan vt. professorina ja vesiturbiinien erikoisopettajana.
Kun Suomeen ryhdyttiin suunnittelemaan valtioenemmistöistä terästehdasta, kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen etsi sen johtoon pätevää toimitusjohtajaa ja päätyi Helge Haavistoon.Vaikka hanke oli alun alkaen huimapäinen yritys, Haavisto otti haasteen vastaan, ja hänet nimitettiin 39-vuotiaana Rautaruukki Oy:n ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Valtion suuryritys saikin hänestä tarmokkaan ja kyvykkään mutta samalla kansanomaisen toimitusjohtajan, kuten Rautaruukin menestystarina todistaa.
Kevään korvalla Koneen ja Sillan teknillinen johtaja Helge Haavisto tutustui maisteri Ahti Karjalaiseen, joka toimi Suomen Pankin tutkimuslaitoksen ylimääräisenä tutkijana. Hän oli myös pääministeri Kekkosen monivuotinen sihteeri. Sekä Karjalaisen että Haaviston ura oli ripeässä nousussa. Karjalainen oli päässyt politiikan makuun toimiessaan pääministeri Urho Kekkosen sihteerinä, ja vuonna 1957 hänestä tuli 33-vuotiaana V.J.Sukselaisen hallituksen valtionvarainministeri. Haavisto taas nimitettiin pari vuotta myöhemmin 38-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi. Niinä vuosina Suomi valmistautui mittavaan teolliseen aluevaltaukseen. Otanmäki Oy suunnitteli 1950-luvun loppuvuosina terästehtaan perustamista.
Kun Ahti Karjalainen etsi perusteilla olevalle Rautaruukille toimitusjohtajaa, Haavisto suostui tehtävään vasta tehtyään selväksi, että toimitusjohtaja olisi vastuussa yhtiön teknillisestä ja taloudellisesta johtamisesta, eivät poliitikot. Rautaruukin johtokunnan ja hallintoneuvoston pöytäkirjoista, joiden kopioita on mm. Ahti Karjalaisen kokoelmassa Kansallisarkistossa, selviää, että käytännössä päätöksiä teki toimeenpaneva johto hallintoneuvoston toimiessa lähinnä kumileimasimena.
Puhuttaessa Rautaruukin juurista suomalaisessa historiankirjoituksessa viitataan usein Staliniin, joka suositteli suomalaisille oman terästeollisuuden rakentamista. Generalissimus ei kuitenkaan sanonut Rautaruukin syntysanoja, kuten on joskus väitetty. Suunnitelmat terästehtaan rakentamisesta kytkeytyvät enemmän sodanjälkeiseen pulaan teräksestä ja pyrkimykseen luoda työpaikkoja kuin neuvostojohtajan kommentteihin. Valtion terästehtaan rakentamisen voimakkaimpia kannattajia olivat alun perin Väinö Leskinen ja muut sosialidemokraatit, jotka eivät vielä tuolloin kuunnelleet yhtä herkällä korvalla neuvostojohdon mielipiteitä kuin myöhemmin. Tuleva Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen ja muut maalaisliittolaiset nappasivat johdon asiassa käsiinsä vasta viime metreillä perustamalla kokonaan uuden yhtiön, Rautaruukin. Hanketta pitkään valmistellut Otanmäki Oy, jossa sosialidemokraateilla oli vahva asema, sysättiin syrjään.Kekkonen kierteli tammikuun lopulla 1960 maata erikoisjunallaan, joukko korkeita virkamiehiä mukanaan. Presidentti tuli Raaheen ja sanoi, että hän ei ota kantaa paikkariidassa, kannanottajia oli muutenkin jo kylliksi. Mutta hän suostui hiihtämään Raahen ja Saloisten maastossa eikä mennyt Kokkolaan, niin raahelaiset ymmärsivät presidentin olevan Raahen puolella. Kuluttava paikkariita päättyi vasta 22. marraskuuta 1960, jolloin eduskunta äänestyksen jälkeen myönsi 500 miljoonaa markkaa Raahen laivaväylän ruoppaamiseen ja 850 miljoonaa markkaa Rautaruukin osakepääoman korottamiseen. Uutiset kertoivat, että tämän jälkeen asia oli selvä: valtiojohtoinen terästehdas Rautarukki Oy sijoitetaan Saloisten kuntaan Rojuniemeen, 6-7 kilometrin päähän Raahen kaupunkiin. Raahen puolesta annettiin 132 ääntä, vastaan 43 ääntä. Vastustajien äänet tulivat lähinnä kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmistä.
Rautaruukin perustaminen tiesi maan teollisuushistoriassa uutta, kirjoittamatonta lukua: kaikki oli aloitettava kutakuinkin alusta.Haavisto perehtyi ensin Ruotsin terästeollisuuteen ja tutustui sitten Neuvostoliiton vastaaviin suuriin hankkeisiin Moskovassa. Hän ei tehnyt Neuvostoliittoon vain opintomatkaa vaan tilasi sieltä saman tien monista varoituksista huolimatta Rautaruukin ensimmäisen masuunin.
Kun uuden yhtiön vihkiäiset olivat tulossa, hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen alkoi epäillä, ettei Neuvostoliitosta tilattua ensimmäistä masuunia ehdittäisi saada ajoissa paikalleen. Hän löi asiasta jopa konjakkipullon vetoa Neuvostoliiton suurlähettilään A. V. Zaharovin kanssa. Onneksi lähettiläs voitti vedon, ja sen kunniaksi Haavisto hankki Ranskasta saakka viiden litran jättiläispullon erityisen hyvää konjakkia. Zaharov lupasi säästää pullon muistona Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tuotannollisesta yhteistyöstä.
Rautaruukki oivalsi alusta alkaen asemansa ja mahdollisuutensa Neuvostoliiton kanssa käytävässä kaupassa. Vaikka yrityksen idänkauppa koki aika ajoin suuriakin vastoinkäymisiä, pääosaltaan kokemukset olivat myönteisiä. Toimitusjohtaja Haavisto ja yhtiön hallintoneuvosto kehittivätkin jatkuvasti Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteita. Hankalina aikoina auttoivat hyvät henkilösuhteet. Toteuttaessaan suunnitelmiaan Haavisto ei epäillytkään hyödyntää yhtä lailla äärivasemmistoon kuin Suomessa toimineisiin neuvostodiplomaatteihin vuosien varrella solmimiaan suhteita.
Monet Rautaruukin historian keskeisistä piirteistä, mm. toimivan johdon vahva asema suhteessa omistajan eli valtion edustajiin, kamppailu valtion teollistamisprojekteja kannattaneiden ja niitä vastustaneiden kesken sekä idänkaupan vahva rooli olivat tyypillisiä monille muillekin valtionyhtiöille. Se, että Rautaruukin johto saattoi tehdä päätöksiä niinkin itsenäisesti ilman valtiovallan edustajien jatkuvaa puuttumista toimintaan, ei heijastellut vain Helge Haaviston vahvaa luonnetta. Valtionyritysten olemassaolosta ja hallintotavasta oli käyty voimakasta poliittista taistelua maailmansotien välillä, ja tämän taistelun perusteella oli muodostunut käytännössä sellainen yhtiömalli, johon kuului toimivan johdon itsenäinen asema ja pyrkimys liiketaloudelliseen kannattavuuteen.Haaviston kauppamiehen taidoista ja hyvistä suhteista Neuvostoliittoon kielii sekin, että hän sai myytyä Rautaruukin kolmen ensimmäisen vuoden harkkorautatuotannon itänaapuriin, vaikka sikäläiset terässulatot veivät samaan aikaan samaa tuotetta ulkomaille. Myöhemmin Haaviston asiantuntemusta tarvittiin monissa kotimaisissa metalliteollisuuden yrityksissä, ja tukeutuipa Ruotsin valtion omistama kaivosyritys Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolagkin (LKAB) Haaviston osaamiseen ja kutsui hänet hallitukseensa. Pohjois-Suomen työllisyydelle Haaviston vuodet Rautaruukin johdossa olivat erityisen suotuisat.
Rautaruukin ”tekijämiehelle” ja yrityksen muulle johdolle kuuluu suurelta osin kunnia siitä, että Rautaruukista kehittyi kansainvälinen suuryritys. Kun pitkään suunnitteilla ollut valtion rauta- ja teräsyhtiön perustaminen viimein toteutui vuonna 1960, maailmanmarkkinoilla vallinnut pula teräksestä oli jo päättynyt, ja yhtiön perustamissuunnitelmia vastaan voitiin esittää vankkoja taloudellisia perusteluita. Eräistä muista valtion teollistamissuunnitelmista poiketen Rautaruukkia ei kuitenkaan tarvinnut pelastaa valtion toistuvalla taloudellisella tuella tai fuusioimalla se johonkin toiseen yritykseen. Suomen valtiolle Rautaruukki on ollut tuottava sijoitus.Haavistosta kehittyi vuosien kuluessa Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteiden luottomies. Hän oli 1970-luvun alkupuolelta Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin puhemiehistön jäsen ja 1980–1986 sen puheenjohtaja. Toisaalta hän oli mukana myös presidentti Urho Kekkosen länteen tekemillä valtiovierailuilla. Hän rohkeni tilata esimerkiksi valssilaitoksen Englannista silloin, kun se oli Rautaruukin kannalta taloudellista. Kekkonen arvosti Haavistossa juuri räväkkyyttä, käytännöllisyyttä ja kenties yksinvaltaisuuteen taipuvaista johtajuuttakin – luonteenpiirteitä, jotka olivat perin tyypillisiä myös hänelle itselleen. Presidentti myönsi Haavistolle 1970 vuorineuvoksen arvonimen.Helge Haavisto joutui 1980-luvun jälkipuolella näkemään Neuvostoliiton romahduksen, jonka myötä luhistui myös kauan kukoistaneen idänkaupan pohja. Tosin hän oli luopunut toimitusjohtajan tehtävästä jo 1982, mutta jatkoi vielä yhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuoteen 1985. Rautaruukki ei ollut laskenut kaikkea idänkaupan varaan, joten se selvisi romahduksesta. Vielä ennen luopumistaan johtokunnan puheenjohtajuudesta Haavisto, turvatakseen yhtiön menestyksen kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, aloitti Raahen terästehtaan tekniset uudistukset. Tehdas olikin tuolloin yksi maailman nykyaikaisimmista