Mannerheimin allekirjoittama kuolinilmoitus
Eino
Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein
parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää
varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa
tämä lahjakasta ja valtameren takanakn kunnostautunutta sukua ollut
poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana
vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun
muassa Vilppulan taisteluissa.
Eino
oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli
koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita.
Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun
omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin,
enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen.
Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka
antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti
lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti
kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne
olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli
entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se
elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle,
oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä
Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi
aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa
itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan
tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset
vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan
ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa
säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse
kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi.
Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse
korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse
kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa
syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien
ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo
varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten
kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän
lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa
seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin,
syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi
rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun
kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes
juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään
kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän
uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati
oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä
ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti.
Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi
lukea sisälä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä
sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika.
Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat
hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat
vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin
poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettnyt säästämillään
rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli
nostanut hänen omanarvontuntoaan.
Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi
suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin
kenttätyksitörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen
onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän
ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt
korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet
kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi
ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän
oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä
askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien
kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan
avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen
hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies
palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien
taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.
Ajatus
sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta
päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi
Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen
kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen
vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla
Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös
urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset
Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli
Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän
koskaan harjoitellut kilpailuja varten.
Kaksinkymmenvuotiaana
hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää.
Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä
tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen,
jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä
useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut
yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto
jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä,
ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan
valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan
mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa.
Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika
oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti
pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului
sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940
reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.
Talvisodan
syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän
osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua
evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana
Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon
Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa
oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti
luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan
jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja
ylennys kapteeniksi.
Kapteeni
Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä
ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän
toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt
aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin
suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri
Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.
Kapteeni
Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät
Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä
puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti
laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat
siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan
kranaatinheittimen tulta.
Kun
vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi
tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin
kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta
vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli
Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950
maailmanmestaruuden. Tuohutumisvaarassa ollutta ryhmä taas johti
Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen
johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.
Eino
Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän
haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta
yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta
pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi
sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti
lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta
vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun
yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan
vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja
tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli
vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään
ruumiita.”kertoi Eino.
Eino
Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun
lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin
surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen
isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt
liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen
perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja
siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen
pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset.
Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut,
vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole
takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.
Pahasti
haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä
epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää
myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli
Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä
sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27
palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen
kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa
hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin
muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen
ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten
huomattiin että hän onkin hengissä.
Myöhemmin saman vuoden kuluessa
Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle pohjoista Volgaa.
Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka listoilta löytyi
2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua solmituksi 19.9.1944
vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni Eino Takkuselle paluu
kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen 1944-1945. Aluksi hän joutui
olemaan kolmisen viikkoa Hangon karanteenikeskuksessa.
Sotavankeudesta kotimaahan päästyään mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo
ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes
ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon kiinnostuneempi
oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta sen kuulustelijat
eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa oli pitkään
virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada esimerkiksi papin- tai
lääkärintodistuksia mihinkään takoitukseen, kun hakijakin oli jo
haudattukn.
Eino
Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään
aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset
asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain
koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli
kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja
jänyt sinne asumaan.
Inarin
vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen
kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan
auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii:
”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki,
otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin
kuolemaisillaan!”
Vieressä
seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen
vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän
olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui
pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi
osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.
1960-luvulla
Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä
opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään
takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien
Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin
tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä,
mikä suuresti ilähdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen
rahan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes
90-vuotiaana.
Kun on saatu lisää tietoa Eino Takkusen elämästäni, niin voidaan sanoa, että kuoli neljä kertaa, sillä aikaisemmin ei ollut tietoa soravankileirillä kuolemisesta.
Lähdeaineisto The Spirit of Kalajoki Lauri Järvisen kirjoitus, Ville Muilu Syrjäinen ISBN-8013-24-3