lauantai 31. joulukuuta 2016

Hyrsylän mutkassa minäkin

Kuva otettu Äänislinnassa v. 1943. I/JR 29 oli reservissä Mäntysovan kylässä Syvärillä, jolloin tämä orkesteri ja samalla viihdytyskiertu kasattiin. Henkilöt vasemalta edessä: Aaro Kentala, Kaustinen, johtaja, Veikko Tavasti Kalajoki, Väinö Puutio, Lohtaja Takana Eljas Kentala, Kaustinen, Jyri Ala-Nikkola, Ilmajoki, Parviainen, Kokkola, Lauri Ojala Kaustinen, Elmeri Tuunila, Veteli (kaatui), Toivo Saari, Veteli.

Hyrsylän mutkassa minäkin

Hyrsylän mutkan taistelu oli meillä kalajokisilla mielessä. Jouduimme siellä kiertämään selustaan. Ahti Leskisen johtamana kiersimme motittamaan vihollisen. Kun pääsimme perille, venäläinen kuorma-auto ajoi maantietä läpi sinne mottiin. Ne huomasivat ehkä huomasivat meidät, meitä kun oli kahden puolen tietä. Ei kulunut kauan, kun sieltä kuului kovat tarttauksen äänet. Meikäläiset miinoittivat vielä tietä, eiä viipynyt kuin puoli tuntia, kun kuorma-auto tuli takaisin ja lavalla makasi miehiä auto täynnä ja auto ajoi läpi. Sitten tuli hyökkäysvaunu perässä. Siihen jou keskes paiskata polttopullon. Lieskat nousi takapuolesta, kun se jylisti läpi. Mutta sitten alkoi tulla ruuhkaa, kun meidän Pst-kväärimiehet Männistön Sulo ja Untisen Veikko ehtivät asemiin. He ampuivat heti sen panssariauton sihen tielle tukoksi ja sitten ruuhakutui kokko porukka letkaan. Siinä oli hyökkäysvaunua ja kaikenlaista ajoneuvoa, noin 100 – 150 matkalla. Jalkaväki yritti ohi kahden puolen tietä, mutta siihen vähitellen yritykset katkesivat. Useampia kalajokisia kaatui: Nuoralan Heimo, Lahdenperän Niilo ja Lankilan Paavo.

Joulumuisto Homoravitsasta

Rakensimme korsun. Pääsin käymään lomalla ja toiset olivat sillä aikaa valmistaneet korsun. Sitten ruvettiin rakentamaan saunaa. Tarkoitus oli saada sauna jouluksi valmiiksi. Sauna valmistuikin ja ryhdyimme lämittämään sitä hyvissä ajoin. Jää ja lumi suli saunan päältä, tippui vetenä alas. Kuitenkin illan tullen saunottiin. Puhelintapsi ripustettiin naulaan ja vihti suojaksi ja tuli nokkaan. Näin saatiin valoa. Katosta tippui saunojain niskaan kylmää vettä. Tämä joulusauna säilyy aina mielessä.

Viihdytystoiminta

Meillä oli pataljoonassa valistusupseeri ja soittajamiehiä. Me pääsimme kotirintamakietueellikin. Kiertelimme pitkin pitäjiä ja tienasimme aseveljille rahaa ilmatilaisuuksilla, Meillä oli yksi tilaisuus Äänislinnassakin. Pääsimme nauhoittamaankin sikäläiseen studioon, mutta ei niitä ole kuulunut. Pekka Tiilikainen ja Kauko Käyhkö ottivat meidät vastaan.

Prääsän valtaus

Kiersimme ratsumestari Eerolan, pataljoonankomentajan johdolla selustaan ja pääsimme aivan kauppalan reunaan ilman hankaluuksia, Mutta aivan yhtäkkiä alkoivat venäläiset hyökkäämään ja Eerola huusi:” Ryssä hyökkää, päälle vaan”. Siitä se kahina alkoi.
Olimme Ojalan Joni kanssa rinnakkain, noin 10 metrin välein. Vedettiin KK:tä ja välilla ammuttiin. Vastassa oli vinottain puusta ladottu aina. Joni joutui kiväärinsä kanssa kulmaukseen, minä olin toisella puolen ja välillä meni polku, Heusalan Toivo nousi heti ylös ja kiskaisi seiväparista aitaa nurin Jonin kiväärin edestä. Hän kaatui siihen. Hyökkäysvaunu tuli yhden talon nurkalle, ajeli ja vekslasi ja jäi siihe.
Huusimme apuun Pst-kiväärin. Männistön Sulo tuli, mutta ei heti huomannut, missä hyökäysvaunu oli. Lankilan Aaro nousi kontalleen osoittamaan vaunu paikkaa. Perunapellosta pyyhkäisi konekväärisuihku hänet matalaksi, Joki Martti nousi kontalleen ja rupesi kenttäpullolla kaivamaan itselleen vähän poteroa ja sai siinä osuman. Niin meni kalajokisia kolme miestä noin reilun aarin alueelle.


Vaikko Tavasti muistelmia kirjanut Olavi Eilo

perjantai 30. joulukuuta 2016

Evakot nostivat Kalajoen väkimäärän 14 000


Lankisten perheet Hietalan pappilassa 1940. Perhe tuli Sortavalan maalaiskunnasta. Mukana myös vävyjen ja miniöiden perheet.

Evakkoja vastaanottamassa Teatteritalon portailla pääsiäisenpyhinä 1940

Miinasen ja Suojasen inkeriläisperheet asuivat pappilan tuvassa. Kuvassa takana SPR:n edustaja Oulusta, Alice Kivioja ja Siiri Santaholma

Sortavalan naiskotiteollisuuskoulu toimi Säästöpankn tiloissa v. 1941-1942.

Sodan aikana Kalajoen väkiluku oli korkeimmillaan. Varsinaisia peruskalajokisia oli noin 7000. Talvisodan syttyessä raja-alueen väkeä sijoitettiin turvaan. Heitä haettin Kalajoelle Ylivieskan rautatieasemalta hevoskyydillä muun muassa Nurmeksen Porokylän vki. He olivat ehtineet paeta vielä kotiseudulleen, kun maaliskuussa 1940 Moskovan rauhan jälkeen Karjala tyhjennettiin.

Sievin asemalle tulvi siirtolaisia junalasteittain. Evakot tulivat Sortavalasta. Suomen Punaisen Ristin välityksellä saatiin Tukholmaan kolme kaupunkibussia siirtämään väkeä asemalta Kalajoelle. Sodan jatkuessa Karjala vallattiin takaisin ja monet evakot lähtivät kotikonnuilleen, mutta lyhyeksi aikaa vain. Lumivaarasta siirtyi evakoita Kalajoelle jatkosodan aikaan kesällä 1944. Lapin sodan syttyminen tiesi Kalajoellekin lisää evakkoväkeä. Kalajoelle evakoituvat Utsjoen, Petsamon ja Savukosken pakoon lähteneet evakot. Väkiluku nousi yli 14 000. Osuuskaupan kuorma-auto oli aluksi ainoa kyyditysväline, jolla sairaalan kuusiaidan viereen majoittuneita utsjokisia vietiin Alavieskaan. Vasankariin asetuneet koltat herättivät kylänväen keskuudessa ihmetystä omalaatuisine tapoineen. Kylään tultuaan he sytyttivät koulun pihalle nuotion. Koulu ei asuntona viehättänyt, mutta Nuorisoseuran talo kelpasi. Koltat keräsivät porontossuihinsa ohutta kenkäheinää, jota hakkasivat pihamaalla pehmoiseksi. Hirsikarille koltat rakensivat ulkosalle uunin, jossa leipoivat leipänsä. Kolttia asui kalajokisten kalakämpissä pitkin rantaa. Osa Kalajoelle tulleista siirettin Alavieskaan, Ylivieskaan ja Nivalaan.

Evakoita vastaanotettiin kouluille, nuorisoseuroille, työväentaloille jne. Taloihin heitä sijoitettiin mahdolisuuksien mukaan. Helppoa ei ollut, puuttelliset ajat koettelivat niin isäntäväkeä kuin vieraitakin. Vesijohtoja ei ollut, jokivettä käytettäessä lavantautiepidemia oli jatkuvaa. Tulirokko – ja kurkkumätäepidemia raivosi, hinkuyskä valvotti raisttuneita perheenäitejä. Korttiannokset olivat pieniä, polttopuutkin oli säännöstelty, puhdistusaineet esim. saippua oli käytössä vain oman keitoksen onnistuessa. Kotirintamäväen sitkeydelllä selvittiin. Kalajokisista ja evakoista tuli ystäviä ja useiden avoiliittojen kautta sukulaisia. Suomi selvisi pakolaisongelmastaan kotikonstein.

Lähdeaineisto Aila Siirilän kirjoitus Sotavuodet Kalajoki


torstai 29. joulukuuta 2016

Patruunatehdas käynnissä ympäri vuorokauden

Kuvassa vasemalla mestariampuja Martti Kaarta, maailmanmestari Jussi Kurikkala ja mestariampuja Lauri Kaarta.

Olin töissä Lapuan patruunatehtaalla useita vuosia mm. sodan aikana. Tehtaassa työskenneltiin pitkiä päiviä, jopa kahdentoista tunnin rupeamia. Naiset olivat sotatarvkkeita tehtäessä, samoin pienaseita, syöttäjinä, miehet tankkasivat. Kontrollit olivat kovat. Aseista piti tulla hyviä. Kilpailutarkoituksiin ei patruunoita ehditty tehdä, niitä valmistettiin vain sotatarvikkeiksi. Työntekijöistä oli kova puute, se lisäsi työpainetta, Kymmenet koneet olivat käynnissä, Hylsytkin valmistettiin Lapualla, Prässäsy pelti tuotin valmiina. Kona painoi vaippaimet. Menin patruunatehtaaseen vuonna 1938 ja 1945 tuli pois.

Muistan veljeni maailmanmestariampuja Laur Kaarran yhden kilpailun. Se oli ennen sotia, vuonna 1937. Radioselostaja tuli Kullervo Leskinen ja veljeni Laurin seläntaa selostamaan niin äänekkäästi, että se häiritsti ammuntaa. Kullervo Leskinen kimpaantui kovin ja ajoi selostajan tiehensä, minkä jälkeen kilpailuammuntaa voitiin jatkaa.
Sveitsissä vuonna 1939 pidetyisssä maailmanmestaruuskilpailussa ammuttiin sveitsiläisellä sotilaskiväärillä. Lauri tuli toiseksi saksalaisen kanssa samalla pistemäärällä.
Ensossa olimme Laurin kanssa Suomen mestaruuskilpailuissa molemmat ampumassa, sieltä muistan erikoisen tapauksen. Laueille lupasi jyväskyläläinen kivääritehdas vapaakiväärin palkinnoski, mutta sitä ei koskaan tullut. Sako lahjoitti arsenaali-pienoiskiväärin, joka olisi myös saattanut jäädä saamatta. Piiripäällikkö Merikallio kävi itse hakemassa kiväärin Sakolta. Hän sanoi: ”Kerran on luvattu, on pyssy annettava”. Olen itse saavuttanut useita Suomen mestaruuksi ikämiessarjataa. Veljeni Lauri saavutti joukkueammunnassa maailmanmestaruuden. Lauri kaatui 11.3.1940 Viipurissa.

Kullervo Leskinen – maailmanmestari 15 kertaa


Opettaja Olavi Eilon haastatteulu, kertojana Martti Kaarta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Irronnut leuka kalisi kuin hylkeen pää keitettäessä

Aate Juola

Oli elokuun 25.päivä 1941. Lähdimme Silanderin Matin ja Tavastin Antin kanssa saunaan, keitimme perunat ja menimme kolme miehen kuoppaan. Kuulimme, että joukkueen johtaja käskettiin pataljoonan puhuhutteluun. Arvasimme, että lähtö tuli. Mannisen Ilmari sanoi: ”Tämä on huono reissu”. Minäkin varasin reppuun kaikkai tavarani, pakin päällimmäiseksi. Palasin vielä takaisin ja poltin kirjeet takataskustani. Meidät oli alistettu sieviläisen kompanian joukkoon. Menimme Lamminselässä joen yli. Sieviläiset menivät hurratten poltetun sillan yli, missä vielä palkit olivat paikallaan.

Menimme Männistön Sulon kanssa Pst-kivääri mukana. Vastaamme tli konekivääritulta niin, että hiekka meni silmiin. Ratsumestari Eerola, pataljooan komentaja, kehotti siirtämään kiväärin niin, että tankki näkyi. Mannisen Ilmari piti perästä ja minä piipusta ja olimme tankkiin selin. Se alkoi ampu minkä kerkes, Minulle tuli osumia kasvoihin.

Ilmari meni tajuttomaksi. En tajunnut tapahtumia. Tuntui, kuin alkaisin vajota maan elle. Männistön Sulo tuli ja sanoi: ”Nyt Aate meni”. Hyppäsin pystyyn ja otin kiinni leuastani. Mielessä välähti, että sehän kalisee kuin hylkeen pää keitettäessä. En hoksannut katsoa peilistä, joka oli rintataskussa, Lähdin kävelemään. Silanderin Matille toiset huusivat, että ota Aate kiinni. Olin menossa tiellepäin. Annoin Matille ensiapusiteenn rintataskusta, Matin sitominen ei tahtonut onnistua, oli niin hermostunut, Hän toi minut JSP:lle. Hän haki teltasta reppuni. Yksi haavoittunut oli tuotu ennen mina. Kaikkiaan haavoittui 23 miestä, minä ainoa kalajokinen. JSP:llä tohtori Kiiskinen sitoi ja antoi morfiinipistokset. Illan pimennyttyä linja-auto tuli hakemaan haavoittuneita. Velimies kantoi minua paareilla. Nielin verta. Tietä valaistiin vain taskulampuilla, ei uskaltanut valoilla ajaa. Kenttäsairaalassa jouduin leikkauspöydälle. Hollanin Toivo sanoi nimeni. Rinnassa oleva tuntolevy oli sotkeutunut vereen. Leikkaussalissa avattiin sidetä. Mitään ei voitu tehdä. Kuuluivat puhuvan, että Untamo Sorasto on siellä lääkärinä. Hän oli käynyt minua katsomassa ja sanonut Juolan Kallelle, että Juolan Aate vietiin Pärksaadeen, mutta hän ei Pärksaarta nää. Minua lähdettiin kuljettamaan henkilöautolla, matkaa 260 km. Morfiinipistokset pitivät kun humalassa, oksensin hyytynyttä verta. Suistamossa minut vaihdettiin pakettiautoon. Kuusikymmentä kilometriä huonoa, täryyttävää kyytiä. Iltapuolella saavuimme Pärksaareen. Seuraavana päivänä ompelivat posket. Paikka oli entinen mielisairaala.

Heräsin talosteluun kysnieni kanssa, Sanontaan tietävän kuolemaa. Kaksi kuukautta oli Pärksaaresa, sitten sain siirron Helsinkiin. Helsingissä meni vuoteen 1945. Olin siellä vielä vuosina 1946 ja 1947, ennekuin hoito saatiin päätökseen ja minut lopullisesti kotiutettiin.


Aate Juolan haastattelu, tallentanut Olavi Eilo

tiistai 27. joulukuuta 2016

Ystävien avun turvin selvittiin

Tässä olen Siltasaaressa Lottakahvilan portailla. Se oli kuin lomaa kun aina vuorollaan sai olla siellä töissä. Kuvassa vasemmalla Lempi Heikkinen, Maija Granlund ja Laina Heusala.

Talvisotaan meiltä lähti kolme veljeäni. Jatkosodassa oli mukana jo kaikki kuusi. Vanhin veljistäni kaatui, toiset säilyivät hengissä vaikka kaikki olivat rintamatehtävissä. Äitini kanssa jouduimme tekemään kaikk maalaistalon työt. Kesäaikana saimme naistyövoimaa avuksi. Neljänä kesänä oli opettaja Kerttu Lesknen ja myös hänen äitinsä meillä töissä. He tiesivät miten meillä apua tarvittiin!. Olihan naisia vielä useita, Ei voinut vieraita miehiä pitää töissä taloudellisista syistäkään. Kaikki veljeni olivat poikamiehiä, ei tullut heistä penninkään korvausta. Naiset olivat ruokapalkalla. Talkoohenki ja ystävien apu oli silloin niin suurenmoista.

Kotonani oli siirtolaisia koko sota-ajat. Heti talvisodan alettua tuli viipurilaisia rautatieläisten perheitä. Heitä oli yhdeksän henkeä. Heidän kotinsa oli pommitettu, junassa olivat Ylivieskan asemalle tulleet. Yksi rouva oli muistanut, että hän oli Helsingissä sukulaisiltaan kuullut äitini nimen. Soitti meille, että heitä on sellainen porukka jos saavat tulla meille, äitini tietysti lupasi. Koko talvisodan ajan he olivat. Äitini kanssa keitimme ruuat, yhteistä ruokaa syötiin ja ruokaa riitti! Olivat ihania ihmisiä! Kun viipurilaiset lähtivät, tuli sortavalaisia perhe. Sitten oli vielä loppusodan aikan savukoskisia ja petsamolaisia.


Laina Ilkko e. Heusala

maanantai 26. joulukuuta 2016

Muistoja Uhtualta v. 1943

Olin silloin 19 vuotias. Keväällä 1943 perustimme telttakanttiinin Helvi Järvensivun kanssa. Kanttiinin nimi oli ”Allikko”. Se toimi vain kolme kuukautta. Miehet olivat levossa vuorotellen täällä Mustajärvellä. Kuva on meidän keittiöstä, kaikki tehtiin ulkona, keitettiin, paistettiin, tiskattiin ja pestiin pyykit. Uhtualla oli valoisaa aikaa koko yö. Vaikka olisimme olleet yöllä pyykillä, oi yleisöä aina paikalla, niin tarkkaan lottia vartioitiin. Pistäppäs siinä bikinit, liivit sun muut kuivumaan, aina oli kuvaajia paikalla. Lautalla käytiin kauempana järvellä huuhtomassa, keittiöpoika oli mukana henkivartijana. Pyykki kuivattiin teltan katossa. Kaikkein värikkäintä tahrapyykkiä emme voineet pestä ollenkaan, se kulki paketeissa lomalaisten mukana kotiin pestäväksi. Silloin ei ollut terveyssiteitä, eikä niitä mainostettu kuten nyt. Ikävästä tuli täitä päähän, kun ei ollut saunaa. Uimassa kyllä kävimme ja sitä seurasivat sadat silmät rannalta, Siinä ulkokeittiön tiskipöydällä silitime vaatteet. Silitysrauta oli luotirauta. Sen luoti pantiin korvikkeen keittoajaksi piisiin ja sen kuumennettua pudotettiin raudan sisään. Sileää tuli. Kesä meni nopeasti täitä, märäräisiä ja sääskiä tappaessa.

Tuli elokuu ja Helmi pääsi koulun pitoon. Allikon kanttiin lopetettiin ja minä sain siirron Puumalankankaalle Valkeajärven rannalle muonittamaan ja lomittamaan. Olin monissa eri tehtävissä, aina missä tarvittiin. Kun olin nuorin, en uskaltanu sanoa vastaan.Suurimman osan ajasta olin Puumalan keskuskanttiinissa töissä. Sain ensimmäisen loman lokakuussa ja pääsin hakemaan talvivarusteita. Olin matkalla kotiin, kun Juntusrannassa oli pakollinen matkatavaroiden tarkastus ja täisauna. Olin aivan pakahtua häpeästä, kun nuoret sotapoliisit tarkastivat kaikki keräämäni sotkupyykit. Siihen aikaan luonnollinenkin oli niin salattua.

Lomalta palattuani sain vakituisen kanttityön. Asuin tässä kämpässä Elsa Lamme ja Bertta Maunun kanssa. Minun tehtäväni oli aina keittää aamupuuri ja syömään tulivat lisäksi yhdyslotta Ragni Tenberg, Jenny Kylli, Anni Paukkari, Astrid Alitalo ja Meri Meriläinen, siis kaikki Puumalankankaan lotat.

Talvi meni työn merkeissä, enkä tarkaan muista oliko helmi- vai maaliskuu kun järkytyin syvästi. Avasin aamulla kanttiinin ja sakemannit täyttivät sen. Yöllä oli tapahtunut vaihto, suomalaiset olivat salassa hiihtäen lähteneet ja saksalaiset olivat ottaneet linjat vastaan. Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että kanttiini lopetetaan, kaikki pakataan ja matka alkaa kohti tuntematon tulevaisuutta.

Uhtualta Juntusrantaan matkasimme kuorma-auton lavalla palellen kovasti. Juntusrannassa saimme lämmintä juotavaa ja jotain syötävääkin. Matka jatkui Kotntiolahteen ja siitä muutamia päiviä junalla edelleen. Ei tiedetty minne mennään, eväänä oli kuivaa vanikkaa ja työmääräys taskussa. Ilmoittautua piti Marjatta Kahiluodolle, osoitteena vain kenttäpostinumero. Junasta jäätiin Viipuriin nälkäisinä, väsyneinä ja likaisina, Matkalla oli ilmahälyytyksiä ja pommituksia ja paljon porukkaa menossa Kannakselle, ei tahtounut sopia reppunsa kanssa sisälle. Löytihän sieltä Marjatta Kahiluoto, joka otti minut lämpimästi vastaan. Sain peseytytä, syödä ja levätä. Sain määräyksen Kannakselle Pastojärven rannalle korsukanttinin tuuraamaan lottarouva Kukkosta, joka lähti äitiyslomalle. Sotilaat kävivät linjasta kanttiinissa. Kanttiini oli entinen komentajan paikka, jota ei voinut lämmittää joka tuulella koska savu näkyi naapurin puolelle. Savun näkyminen tiesi tykistökeskitystä. Siihen järveen upposi paljon rautaa. Kanttiinista oli korsukäytävä järvelle josta haettiin vesi, Jos lotta erehtyi menemään veden hakuun valkoinen esiliina ja päähine yllään, niin pian alkoi kranaattisade. Teuvan Tiltu puhui meille selvällä suomen kielellä kauheita uhkauksia: ”Lähtekää lotat pois, tai teidät otetaan vangeiksi, kidutetaan ja keitetään saippuaksi.” Ilma oli kaunis ja luonto täynnä kukkia, yöt hämärän pimeitä.

Kesäkuun 9. päivänä meille tuli lähtö. Samoin sotilaille. Linjat murtuivat ja omat ja vieraat olivat sekaisin. Yöpuvussa mantteli päällä lähdimme lottasisko Sylvia Koposen kanssa harhailemaan metsään. Suojelusenkeli johdatti meidät omien puolelle. Sinne jäi iäksi Pastojärven rantamajan kanttiini. Sain lahjaksi vaatteita, että saatoin matkustaa Kokkolan sotilaspiiristä hakemaan varusteet ja sain samalla käydä kotona. Pian sain takaisin kutsun Marjatta Kahiluodon määräämiin töihin. Perääntymisvaihe oli menossa, pois Valkeasaaresta. Kiinteää kanttinia ei enää pidetty, kanttiniauto kävi palvelemassa sotilaita niin lähellä kuin vain sai luvan. Autoa ajoi Paavo Korhonen. Perääntyminen vain jatkui suuren ylivoiman edessä. Olimme Antreassa eräässä huvilassa. Sairaalan asemalla tapahtui kauheaa, lotta kuoli ja Paavo loukkaantui pahoin. Hän oli sairaalassa vielä rauhan tulon jälkeenkn. Korvike ja mehu keitettiin maitopänikkään valmiiksi maastoon vietäväksi. Ruoka keitettiin kenttäkeittimissä silloin kui sai viholliselta rauhan. Viimeinen kanttiinimme oli Simpeleen nuorisoseuran talolla. Simpeleen asemalla lastatttiin hevoset ja vanhemman ikäpolven miehet kotiutettavaksi. Nuoremmat joutuivat Lapin sotaan. Sota-aika oli raskasta, täytyi vain luottaa Jumalaan ja suomalaiseen sotilaaseen.


Alli Rahja (Ylitorvi)

maanantai 19. joulukuuta 2016

Eino Takkunen kuoli kolme kertaa

Mannerheimin allekirjoittama kuolinilmoitus

Eino Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa tämä lahjakasta ja valtameren takanakn kunnostautunutta sukua ollut poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun muassa Vilppulan taisteluissa.


Eino oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita. Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin, enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen. Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle, oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin, syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi lukea sisälä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettnyt säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.


Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätyksitörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.

Ajatus sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän koskaan harjoitellut kilpailuja varten.


Kaksinkymmenvuotiaana hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen, jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä, ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa. Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940 reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.

Talvisodan syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja ylennys kapteeniksi.

Kapteeni Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.
Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.

Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohutumisvaarassa ollutta ryhmä taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.

Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla  sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen  poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita.”kertoi Eino.

Eino Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.

Pahasti haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27 palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten huomattiin että hän onkin hengissä. 

Myöhemmin saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen 1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon karanteenikeskuksessa.

Sotavankeudesta kotimaahan päästyään mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään takoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukn.

Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jänyt sinne asumaan.

Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”
Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.

1960-luvulla Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä, mikä suuresti ilähdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen rahan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes 90-vuotiaana. 
Kun on saatu lisää tietoa Eino Takkusen elämästäni, niin voidaan sanoa, että kuoli neljä kertaa, sillä aikaisemmin ei ollut tietoa soravankileirillä kuolemisesta.


Lähdeaineisto The Spirit of Kalajoki Lauri Järvisen kirjoitus, Ville Muilu Syrjäinen ISBN-8013-24-3

perjantai 16. joulukuuta 2016

Isäni viimeiset terveiset


Oli marraskuu, pakkasta kolmisenkymmentä astetta. Revontulet loimusivat yli taivaan rannan verenpunaisina ja liikkuivat edestakaisin. Tähdet tuikkivat pakkasyössä. Tuijottelin taivaalle. Vanhat ihmiset ennustivat, että jotain vakavaa on tulossa. Sodan synkät pilvet leijailivat synnyinmaamme yllä. Tuli sota, tuli käsky miehille lhtöön. Ensin heidät kutsuttiin Himangan kansakoululle, sitten edelleen Kannuksen asealle. Olin silloin yhdekäsn ja veljeni kuuden vuoden vanha. Muistan hyvin sen aamupäivän, kun isä hyvästeli äitiäni, veljeäni ja minua. ”Jos en palaa, niin taivaassa tavataan”, hän sanoi. Otin isää kädestä kiinni lujasti ja pyysin, ”Älä lähde, isä!” ”Tämä on velvollisuus, isänmaa kutsuu meitä”, isä sanoi vakavalla äänellä. Muistan kyyneleet isän ja äidin silmissä isän kääntyessä äidin puoleen. ”Pidä lapsista huoli”. Niin isä lähti, seurasimme ikkunasta hänen menoaan.

Se talvi oli todella kylmä. Äiti laittoi usein menemään paketteja, niissä oli villaisia välihousuja ja sukkia. Isä joutui ensin Raatteentielle. Muistan hyvin joulun, miten kaipasinkaan isää, mutta oli iloinen, sillä hän lähetti minulle kauniin joulukortin. Siinä oli kuvattu kirkko ja kirkkopolku sekä ihmisiä kirkkoon menossa. Kortti on minulla vieläkin tallessa, se on kallis muisto isästä, En unohda sitä jouluaattoa. Äiti sytytti itse valmistamansa steariniinikynttilät, laulettiin jouluvirsi. Vanha isosisä istui sohvalla kuusen takana pää painuneena rukoukseen. Kyynelhelmet tipahtivat ryppysille poskille. - Saimme veljeni kanssa lahjoa, mutta eiväthän ne korvaneet isän poissaoloa. Äitikin oli niin hiljainen ja vakava, hänkin kaipasi isää.

Isä kirjoitti kaunita kirjeitä, joita yhdessä äidin kanssa odotimme ja luimme. ”Omin voimin emme täällä taistele, vaan Jumalaan luottaen.” Rukoilimme yhdessä aamuin, päivin ja illoin, että isä palaisi luoksemme. Mutta toisin oli Herran tahto. Isä palasi, mutta valkeassa arkussa. Oli varhainen aamu, olin pukeutumassa, Setäni oli lähdössä meijerikuskiin hevosella. Tätini mies tuli keittiöön hyvin vakavana. Äitini sanoi: ”Nyt on jotakin tapahtunut! Niin oli, sota oli vaatinut uhriksi isän, meidän isämme. Oli raskas suru, sanaton hiljaisuus, vain kyyneleitä. Veljeni sanoi:”Taivaan isä ei kuultu meidän rukoustammme:” Silloin äiti sanoi: ”Jumala on rakkaus”. Kapinoin äidille, miten hän voi noin sanoa, kun isä otettiin pois, Vain isän kello ja meidän hevonen tulivat takaisin. Isä käätui Pitkässärannassa 13 päivänä heinäkuuta 1940. Juuri kuukauden päästä tuli rauha.

Naapurin aseveli tuli lomalle ja kertoi isän kaatumisesta. Isä oli ollut suorittamassa erään toisen aseveljen tehtävää, viemässä muonaa etulinjaan. Siinä oli kranaatinsiru osunut rintaan. Isä oli juossut vähän matkaa ja sanonut. ”Jos teistä joku elävänä täältä palaa, viekää kotiin terveiset, minä menen taivaaseen.” Nämä olivat isän viimeiset terveiset. Tämä oli lohdutus suuressa surussa. Äiti lauleli usein: Päivä vain ja hetki kerrallansa, lohdun tuo se kaikki vaiheisiin. Kaikki kun on isä kädessänsä, laps` ei vaipua saa murheisiin.” jne. Kun isä tuotiin kotiin valkeassa arkussa, hänet haettiin Kannuksen asemalta. Minulle ja veljeni ei näytetty isää, ehdin vain nähdä pitkä partaa Tätini sanoi, että isästä jää kauniimpi muisto elävänä. Hautajaispäivä ei ole jäänyt mieleen. Vain sen verran, että silloin haudattiin kolme sankarivainajaa. Isän arkku oli keskimmäinen. Lapsen mieleen ovat jääneet äidin rukoukset, kyyneleet ja valvotut yöt. Myöskin pyörillä tehnyt matkat isän sankarihaudalle niin useasti, kuin mahdollista.

Nämä muistot eivät koskaan jää pois sydämestäni. Ne ovat jättäneet lapsuusaikaan syvän haavan, eivät ne koskaan häviä. En ole isän ohjeita saanut, eikä ollut hänen auttavaa kättään palvelemassa. Niin moni on kalliisti ostettu, kyynelillä kostutettu. Siniristitlippu kertoo paljon, värit sininen ja valkoinen kuvaavat Suomen taivasta ja hankea. Kunpa tämä suomenlippu saisi säilyä rakkaassa isänmaassamme. Toivon sydämmestäni, ettei tämän sukupolven eikä tulevan tarvitsisi näitä polkuja taivaltaa, eikä muistoja kantaa.

Raili Halla-aho Himanka


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Sota-ajan muistoja

Mieheni Martti Yliverronen oli nostomiehiä, kun sota alkoi. Hän joutui sotapalvelukseen 22.4.1940. Meillä oli karjatila, viisi lehmää, hevonen ym. karjaa. Lapsia oli neljä, syntyneet 1932, 1934, 1936 ja 1938. Minä, hänen vaimonsa jäin asumaan taloa pienten lasten kanssa. Olin tottunut kovaan työhän. Lpaset, jotka olisivat kaivanneet hoitoa, jäivät aina viimeiseksi. Ei silloin ollut traktoreita, hevosella tehtiin kaikk maatyöt. Oli minulla aina joskus päivämieskin sellaisessa työssä, josta en yksin selvinnyt. Ei ollut kotirintamakaan niin ehjä kuin olisi pitänyt olla. Menin pyytämän naapurin isäntäää nostamaan puimakonetta kärryille, meillä kun oli yhteinen puimakone. Isäntä lähti nauraen, hän oli aina hyväntahtoinen mies, mutta emäntä tuli perään sanoen: ”Ei meidän miehet jouda siellä olla.” Tuli niin ikävä olo, että itkin. Kiire oli, piti saada jyvät aittaan, ei joutanut yhtä asiaa kauan surra. Tuli sitten sekin päivä, että Martti pääsi kotiin 9.2.1941. Ajattelin, että oli kaikki vaikeudet selän takana, kun saamme taas tehdä yhdessä töitä kodin ja lasten eteen. Mutta ei sitä kauan kestänyt, kun isänmaa kutsui aseisiin.

Viides lapsemme syntyi 12.6.1941. Martti oli suojeluskunnan ampumaharjoituksissa Kalajoella ja sieltä tultuaan kertoi, että Kalajoella oli paljon saksalaisia. Yksi niiden autoista suistui sillan päästä jokeen. Toiset kantoivat ajajan autonromusta pois ja itkivät, koska hän oli kuollut. Martti arveli sodan pian alkavan, kun saksalaisia sotilaita oli liikkeellä. Martti oli saanut ammunnasta palkinnoksi lusikan. Nakkasi sen lapsen peitteen päälle ja sano: ”Siinä on tytölle lusikka”. Martti oli heinäseipäitä tekemässä, kun Verrosen Aukusti toi lapun, tuli lähtö sotaan.

Nuorin lapsi jäi neljän päivän ikäiseksi, kun isä lähti sinne jonnekin. Lähtiessään hän vielä sanoi: ”Älä anna tytölle heti nimeä, jos saan loaa, tulen ristiäisiin.” Sanoin Martille, että me kyllä selviämme näistä töistä, kun hän vain palaa sieltä. Sain serkkutytön avukseni, hän oli tottunut tekemään kaikenlaista työtä. Oli pivämiehiäkin heinä- ja elonkorjuun aikana. Meni viikkoja ja kuukausia. Martti kirjoitti usein ja oli aina loman toiveissa. Elokuussa tuli kirje: ”Anna tytölle nimi, ei´täältä pääse lomalle.” Laitoin kastetilaisuuden kotiin. Oli haikea mieli, kun isä ei päässyt tähn tärkeään perhejuhlaan. Sitten Martti haavoittui Vilgassa 29.9.1941 ja hänen veljens Eero kaatui saman vuorokauden aikana. Sinä yönä näin unen. Olin käymässä Martin lapsuuskodissa. Katsoin riiheen, sinne oli tehty pieni talo uusista laudoista. Aamulla tuli naapuri kertomaan, että on tullut tietoja lomalaisten mukana. Yksi Yliverrosen veljeksistä on kaatunut, heitä on sodassa neljä. Sanoin lapsille ettei se ole teidän isänne. Uskoin vahvasti uneeni. Kohta isätä tuli kolme kirjettä yhtäaikaa. Hän oli Tampereen sairaalassa, kranaatinsirpale oli halkaissut lonkan. Kolmen viikon kuluttua hän pääsi kotiin lomalle. Taas saatiin olla yhdessä koko perhe.

Talvi tuli ja Martti lähti sotahommiin, ei kuitenkaan rintamalle, vaan kouluttajaksi, koska hän oli haavoittunut ja veli kaatunut. Kaksi vanhinta last oli koulussa. Oli vaikeuksia, ei tahtonut olla lämpimiä vaatteita eikä kenkiä. Eläimet piti luovuttaa nahkoineen, ei ollut mistä olisi teettänyt kenkiä. Ompelin yöllä lapsille vanhoista vaatteista uusia, ei ollut mistä olisi teettnyt kenkiä. En tuntenut väsymystä, vaikka sain pilkkoa puitakin aina, kun muilta töiltä ehti.

Oli kylmä talvi, meiltä loppui vesikin kaivosta. Ajoin kahdeksanvuotiaan poikani kanssa vettä hevosella. Hän oli taitava hevosmies, kävi myllyssäkin jauhattamassa jyvät jauhoiksi. Tyngän myllyyn oli matkaa yhteen suuntaan 17 kilometriä. Hän joutui joskus yöpymäänkin myllytuvassa. Hänestä oli suuri apu monissa muissakin töissä. Myös vanhin tyttäremme osallistui moniin töihin. Yksi tyttäristämme alkoi sairastella seitsemänvuotiaania. Ei ollut autoja, käytin häntä hevosella Kalajoella lääkärissä, matkaa sinne oli 24 kilometriä. Hän ei parantunut. Tein uuden matkan tällä kertaa Ylivieskaan. Kirsti saatiin Oulaskankaan sairaalaan. Häntä oli vaikea jättää sinne, mutta pakko oli, kotona hän ei olisi parantunut. Kävellessäni pois käytävää kuulin koko matkan Kirstin äänen: ”Äiti, älä jätä minua tänne.” Hän pääsi sairaalasta kahden kuukauden kuluttua terveenä.

Martti sai maaatalouslomaa kolme viikkos syystöiden aikana. Käytiin minulle tarjoamassa työhön sotavankejanki, joita oli monessa talossa. En uskaltanut ottaa kotini vieraanmaan miehiä. Tuli vuosi 1943, meille syntyi kuudes lapsi. Valmistin huolella tätä synnytysaika niinkuin ennen, pesin ja siivosin, saisin vähän levätä, olin väsynyt. Ajattelin, että minun täytyy kestää, sitten kaikki korvaantuu, kun Martti tulee kotiin, vaikka minkälaisena kunhan lapset saavat isänsä pitä. Aina oli pelko, että Martti viedään rintamalle.

Martti sai loman kastetilaisuuteen, jonka minä huolella valmistin, olihan se suuri juhla. Poika sai nimen Seppo. Neljä nuorinta lastamme kastoi kirkkoherra Kalevi Vihma. Nuorimman pojan ristiäisissä oli mukana hänen vaimonsa Rauha. Hän toi vauvalle Punaisen Ristin paketin, se tuli tosi tarpeeseen. Martti lähti taas koulutuskeskukseen Kymiin. Joillekin perheille lahjoitettiin vaatteita ja kenkiä, meidän perheemme ei siihen joukkoon kuulunut, En kyllä pyytänytkään, omilla piti pärjätä.

Martin kotona oli kaksi sotavankia töissä. Sanna-mummu kävi niiden kanssa meilläkin perunannostossa. Mummulta kaatui kaksi poikaa, samoin äidin äidiltäni. Voi näiden äitien surua ja tuskaa, he joutuivat antamaan suuren uhrin vapaan isänmaan hyväksi. Toivoisin maaliman ikuisen rauhan.
Martti oli sotaretkellään 4 vuotta 19 päivää. Tiesin päivän hänen tulostaan. Sanoin lapsille:”Kun isä tulee, toivottakaa hänet tervetulleeksi.” Nuorin poikani Seppo istui sylissäni, kun isä aukaisi oven ja astui sisään. ”Ryssä tuli”, sanoi Seppo. Martti palasi sodasta ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä. Hänen oli vaikea aloittaa elämä näitten koroa poissaoltujen vuosien jälkeen. Vei vuosia ennenkuin hän oli entisellään. Nyt hän nukkuu rakastamanssa isänmaan povessa. Hän on saanut ikuisen rauhan. Sinne eivät maailman myrskyt yllä.

Minulla on kuusi lasta, 12 lastenlasta ja 15 lastenlastenlasta. Olen kiitollinen Jumalallen eletyistä vuosista ja kohtalaisesta terveydestäni. Kaiken kokemani jälkeen elin rikasta, tyäntäyteistä elämää. Mutta miestäni en koskaan saanut nähdä harmaapäisenä. Olikohan sodalla osuutensa asiassa?

Hilja Yliverronen
Rautio


Selvitys Aarne Saaren teloituksen taustoista

Aarne Saari
Erkki Saari toinen vasemmalta. 

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistien ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.

Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.

Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata hänet, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.

Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen

3.8.1944
Rakkaat vanhemmat

Lähetän teille viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani sain kuolemanrangaistuksen.

Olin tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo 21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa, että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä. 

Olen syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä, vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme mukaan. Hän on meidän tuomarimme. 

Kuolen suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen nimeensä. 

Jospa voisitte antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme silloin keväällä oli viimeiset. 

Tiedän, että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi. Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä, että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.

En jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä, sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen poikanne Aarne.

Jeesus on meidän turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken ajallaan.
Ja hänen helmaansa on meidän hyvä nukahtaa.
Hän puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.

Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.
Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki Eino Perttula toisen miehen kanssa.
Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.

Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.
Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.

Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Mielestäni Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944. Mielestäni Aarne Saaren hautapaikaksi kuuluu sankarihauta. Se on varmasti oikeudenmukainen ratkaisu asiassa, vaikka kenttäoikeus onkin tuominnut hänet kuolemaan sotilaspelkoruudesta. Hän ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä sotilaskarkuri vaan urhoollisesti isänmaataan palvelut mielensä murtanut sankari.


Erkki Aho

Häät sota-aikana

Elettiin vuotta 1940. Talvisota oli juuri loppunut. Olimme kihlautuneet juuri sodan aattona vuonna 1939. Suunnittelimme häitä – sota-ajan häitä. Miten järjestää häät, kun kaikesta tavarasta oli puute? Ei ollut ruokaa sen kummemin kuin vaatettakaan. Ensiksi olisi tarvittu vihkipuku. Kauppojen hyllyt olivat kuitenkin tyhjät. Kalajoella oli Simin Vaatetusliike, josta vaatepisteillä sai ostaa kangasta sillä ehdolla, ett teetti siellä puvun. Ajoin polkupyörällä tuon matkan edestakaisin kolme kertaa. Matkaa kertyi kaikkiaan yli 150 km, sen aikaista hiekkatietä. Miesten vaatteita olisi paremminkin ollut saatavissa. Ne olivat säästyneet, kun miehet olivat sotatoimissa ja armeijan harmaissa.

Lotta Svärd-yhdistyksell oli kruunu, jota sain lainata. Kruunun oli lahjoittanut suomalaissyntyinen varakonsuli Jakob Hodgren, käytettäväksi järjestön jäseneten vihkiäisissä. Ehtona oli se, että sulhanen oli maanpuolustaja ja morsian oli ollut järjestän jäsenenä viisi vuotta. Lottakruunu oli kaunsi. Se oli hopeaa ja sen sakaroihin oli upotettu yhdeksän erilaista jalokiveä. Sakarat päättyivät heraldisiinruusuihin ja siihen upotetut jalokivet muistuttivat Suomen yhdeksästä maakunnasta.

Keskusjohtokunnan päätöksellä sain kantaa lottakruunua. Tarjoilu häissä ei ollut monipuolinen, mutta olimmehan tottuneet puutteeseen. Kotini oli maalaistalo joten aina oli jotakin omasta takaa. Ruokana oli perunoita ja punaista heraa, jota täällä Keski-Pohjanmaalla oli tapana keittää juhannuksena, Sitä sanottiin myös juhannusjuustoksi. Pullapuoli oli oman maan tuotteita, siis omista vehnäjauhoista. Pikkuleivät tehtiin ruis- ja ohrajauhoista. Mutta olipa häiss KAHVIA! Äitini oli ennen säännöstelyä varannut kauppiaalta oikeasta kahvia – olivathan häät tiedossa. Kahvinjuonti häissä sai kielenkannat laulamaan. Juomisesta tiedettiin jo huomenissa Kärkisessä. Maanantaiaamun tuli kotiini nimittäin mies, talon isäntä Kärkisestä. Hän tiukkasi tuikeaan sävyyn vanhemmiltani, mistä kahvia oli saatu. Keskustelu päättyi riitaan. Isäni vastasi rauhalliseen sävyyn, että ei ollut tilivelvollinen tekemisistään kyseiselle isännälle. Tapaus kertoo puutteesta, jossa elettiin ja joka aiheutti riitaa nykyisesti ajatelleen mitättömästä asiasta, Tieto juodusta kahvista levisi kuitenkin toisellekin kylälle. Niin merkittävää se oli.

Varsinainen vihkitoimitus suoritettiin kotini pihalla pihapihlajien alla silmikkoraamun päällä. Silloinen Raution kirkkoherra Kalevi Vihma meidät vihki. Suuri joukko ystäviä ja sukulaisia oli kokoontunut kesäiseen pihlajakirkkoon. Siellä me saimme toisemme. Valkuvassa käynti tapahtui seuraavana päivänä. Hyppäsimme pyörien selkään, juhlavaatteet kapsaksissä, samoin vihkiasut ja suuntana jälleen Kalajoki. Valokuvaaja Erkki Mäkelä sattui olemaan kaupunkimatkalla, joten tuore aviopari odotteli Kalajoella päivän. Ehdimme käydä pyöräretkellä Hiekkasärkillä valokuvajaa odotellesa. Lopulta hän tuli. Puimme vihkivaattee päällemme ja valmistauduimme kuvaan. Ruusuista, joita alunperin oli kolme, ei ollut mitään jäljellä. Sitten vain kotiin Rautioon ja aloittamaan yhteistä elämää.

Kaikesta puutteesta huolimatta olimme onnellisia, kun sota oli ohi. Tulevasta sodasta ei osattu aavistaa. Se tuli kuitenkin uudestaan. Meidän elämässämme se kesti vuodesta 1939 marraskuun 1944. Niskan Vesa juoksi marraskuussa 1944 äitinsä luo navettaan ja selitti: ”Sinne tupaan tuli yks`mies ja mummu sano, että se on mun isä”. Valo Niska oli palannut sodasta, mutta oma poika ei tuntenut häntä. Olemme onnellisia siit, että olemme saaneet elää vapaassa Suomessa – ei puutteessa vaan hyvinvoinnissa.

Siiri Niska

Rautio