perjantai 16. joulukuuta 2016

Isäni viimeiset terveiset


Oli marraskuu, pakkasta kolmisenkymmentä astetta. Revontulet loimusivat yli taivaan rannan verenpunaisina ja liikkuivat edestakaisin. Tähdet tuikkivat pakkasyössä. Tuijottelin taivaalle. Vanhat ihmiset ennustivat, että jotain vakavaa on tulossa. Sodan synkät pilvet leijailivat synnyinmaamme yllä. Tuli sota, tuli käsky miehille lhtöön. Ensin heidät kutsuttiin Himangan kansakoululle, sitten edelleen Kannuksen asealle. Olin silloin yhdekäsn ja veljeni kuuden vuoden vanha. Muistan hyvin sen aamupäivän, kun isä hyvästeli äitiäni, veljeäni ja minua. ”Jos en palaa, niin taivaassa tavataan”, hän sanoi. Otin isää kädestä kiinni lujasti ja pyysin, ”Älä lähde, isä!” ”Tämä on velvollisuus, isänmaa kutsuu meitä”, isä sanoi vakavalla äänellä. Muistan kyyneleet isän ja äidin silmissä isän kääntyessä äidin puoleen. ”Pidä lapsista huoli”. Niin isä lähti, seurasimme ikkunasta hänen menoaan.

Se talvi oli todella kylmä. Äiti laittoi usein menemään paketteja, niissä oli villaisia välihousuja ja sukkia. Isä joutui ensin Raatteentielle. Muistan hyvin joulun, miten kaipasinkaan isää, mutta oli iloinen, sillä hän lähetti minulle kauniin joulukortin. Siinä oli kuvattu kirkko ja kirkkopolku sekä ihmisiä kirkkoon menossa. Kortti on minulla vieläkin tallessa, se on kallis muisto isästä, En unohda sitä jouluaattoa. Äiti sytytti itse valmistamansa steariniinikynttilät, laulettiin jouluvirsi. Vanha isosisä istui sohvalla kuusen takana pää painuneena rukoukseen. Kyynelhelmet tipahtivat ryppysille poskille. - Saimme veljeni kanssa lahjoa, mutta eiväthän ne korvaneet isän poissaoloa. Äitikin oli niin hiljainen ja vakava, hänkin kaipasi isää.

Isä kirjoitti kaunita kirjeitä, joita yhdessä äidin kanssa odotimme ja luimme. ”Omin voimin emme täällä taistele, vaan Jumalaan luottaen.” Rukoilimme yhdessä aamuin, päivin ja illoin, että isä palaisi luoksemme. Mutta toisin oli Herran tahto. Isä palasi, mutta valkeassa arkussa. Oli varhainen aamu, olin pukeutumassa, Setäni oli lähdössä meijerikuskiin hevosella. Tätini mies tuli keittiöön hyvin vakavana. Äitini sanoi: ”Nyt on jotakin tapahtunut! Niin oli, sota oli vaatinut uhriksi isän, meidän isämme. Oli raskas suru, sanaton hiljaisuus, vain kyyneleitä. Veljeni sanoi:”Taivaan isä ei kuultu meidän rukoustammme:” Silloin äiti sanoi: ”Jumala on rakkaus”. Kapinoin äidille, miten hän voi noin sanoa, kun isä otettiin pois, Vain isän kello ja meidän hevonen tulivat takaisin. Isä käätui Pitkässärannassa 13 päivänä heinäkuuta 1940. Juuri kuukauden päästä tuli rauha.

Naapurin aseveli tuli lomalle ja kertoi isän kaatumisesta. Isä oli ollut suorittamassa erään toisen aseveljen tehtävää, viemässä muonaa etulinjaan. Siinä oli kranaatinsiru osunut rintaan. Isä oli juossut vähän matkaa ja sanonut. ”Jos teistä joku elävänä täältä palaa, viekää kotiin terveiset, minä menen taivaaseen.” Nämä olivat isän viimeiset terveiset. Tämä oli lohdutus suuressa surussa. Äiti lauleli usein: Päivä vain ja hetki kerrallansa, lohdun tuo se kaikki vaiheisiin. Kaikki kun on isä kädessänsä, laps` ei vaipua saa murheisiin.” jne. Kun isä tuotiin kotiin valkeassa arkussa, hänet haettiin Kannuksen asemalta. Minulle ja veljeni ei näytetty isää, ehdin vain nähdä pitkä partaa Tätini sanoi, että isästä jää kauniimpi muisto elävänä. Hautajaispäivä ei ole jäänyt mieleen. Vain sen verran, että silloin haudattiin kolme sankarivainajaa. Isän arkku oli keskimmäinen. Lapsen mieleen ovat jääneet äidin rukoukset, kyyneleet ja valvotut yöt. Myöskin pyörillä tehnyt matkat isän sankarihaudalle niin useasti, kuin mahdollista.

Nämä muistot eivät koskaan jää pois sydämestäni. Ne ovat jättäneet lapsuusaikaan syvän haavan, eivät ne koskaan häviä. En ole isän ohjeita saanut, eikä ollut hänen auttavaa kättään palvelemassa. Niin moni on kalliisti ostettu, kyynelillä kostutettu. Siniristitlippu kertoo paljon, värit sininen ja valkoinen kuvaavat Suomen taivasta ja hankea. Kunpa tämä suomenlippu saisi säilyä rakkaassa isänmaassamme. Toivon sydämmestäni, ettei tämän sukupolven eikä tulevan tarvitsisi näitä polkuja taivaltaa, eikä muistoja kantaa.

Raili Halla-aho Himanka


Ei kommentteja: