Kalajoki perustettiin omaksi
kirkkoherrakunnaksi 1540. Sitä ennen oli jo kappelikirkko Tyngällä.
Kolmannen kirkkoherran tappoivat hylkeenpyytäjät 1555, kun tämä
tuli vaatimaan heiltä kymmenyksiä, vaikka ne oli jo maksettu
kuninkaan määräyksestä valtiolle. Sitten kirkko oli Luutaojan
lähellä, ja jo vuodesta 159 nykyisen sairaalan ahteella, jossa se
rupesi kallistumaan jokeen päin, mistä syystä se 1636 siirrettiin
nykyiselle tontilleen Junnikkalanmäelle. Ahde oli jatkuvasti
lohkeillut jokeen, joten tuon Kalajoen kolmannen kirkon paikkaa ei
enää ole. Se kirkko ei kuitenkaan luisunut jokeen, kuten eräät
oppineetkin ovat väärin lukeneet muistomerkin tekstin, joka puhuu
vain, että sen kirkon paikka on jokeen vyörynyt. Neljällä
ensimmäisellä kirkolla on muistomerkkinsä paljastetut vv. 1950-61.
Kahden ensimmäisen kirkon paikkaoja ei aivan täsmälleen tiedestä,
mutta muistomerkit ovat varmasti melko lähellä oikeaa paikkaa. Sota
1808, salama 1869 poltti kirkon.
1942 kerättiin saatavissa olevat
valokuvat vakinaisista papeista. 1840 Ranskassa keksitty
valokuvaustaito levisi Suomeen parissa vuosikymmenessä. Jo
1860-luvulla kuolleista on valokuvat. 1600-1700-luvuilla oli tapana
maalata pappien kuvia sakastien seinälle riippumaan, Jos sellaisia
on Kalajoella ollut, ne ovat tuhoutuneet kirkon tulipaloissa, joita
on sattunut 1808, 1869 ja 1930. Kirkkoherran pappila paloi 1797 tai
1798, jolloin tuhoutuivat vanhimmat kirkonkirjat. Tallessa ovat
historiankirjat vasta pikkuvihasta alkaen, rippikirjat vuodesta 1782,
vaikka ne olivat olemassa jo 1600-luvun lopulla, ennen isoavihaa.
Eräistä vanhoista papeista saatiin omakätisten nimikirjoitusten
näytteitä vanhoista tilikirjoista, joita on tallessa vuodesta 1688.
Vakinaisten pappien nimet piirsi sakastissa säilyvään tauluun v.
1942 taiteilija Hilkka Santaholma. Vakinaisia kirkkoherroja on 28
tähän asti joten keskimääräinen virka-aika heillä on ollut 15
vuotta. Ennatys on 1684 kuolleella Joosef Mathesiuksella, joka
palveli tätä seurakuntaa kaikkiaan 54 vuotta, niistä 36 viimeistä
vuottansa kirkkoherrana. Hän oli myös valtiopäivillä, kuten myös
hänen appensa Pietari Arctophilacius,, ”Tervapieti”, ja tämän
edeltäjä Ljungo Tuomaanpooika sekä myöhemmin Erik Falander ja
Johannes Salmenius vanhempi sekä eräät muut. Ljungo Tuomaanpoika
oli myös Uppsalan kirkolliskokouksessa 1593, jossa Lutherin oppi
otettiin valtion uskonnoksi. Mutta hän allekirjoitti sen kokouksen
päätöksen vasta Turkuun palattuaan, kun huomasi että muutkin
Suomen papit sen allekirjoittivat. Sen allekirjoitti myös silloin
Kalajoen kappalainen Eerik Frosterus, jonka nimeä ei enää näy
tuon kokouksen Suomenliitteessä paperin reunan murtumisen vuoksi.
Kirkkoherran pappila Jokela on vielä
samalla paikalla, jonka Ljungo sille 1597 valitsi. Kappalaisen
pappila oli ennen monissa paikoissa. Vuonna 1826 siirtyivät
kappalaiset Ellilästä nykyiselle paikalleen Hietalaan. Siinä
asuneista on kuulusin sukututkimusalan merkkimies Elias Robert
Alcenius. Vuonna 1964 remontissa siihen taloon tuli myös
nuorisotyötiloja nuorisopastorin asunnun lisäksi. Vanhat kanttorit
asuivat omissa taloissaan, heti isovihan jälkeen neljä Ahlbergejä
Apulissa. Heidän seuraaajansa Antti Salmeniuksen aikana seurakunta
osti 1834 Anttilan kanttorin virkataloksi, joka uudessa
rakennuskaavoituksessa ei enää säily asuntotonttina.
Kuuluisat käräjät heränneitä
vastaan pidettiin 1838 – 1839. Niiden alkamispaikalla nykysien
virastotalon paikalla ja lopettamispaikalla Kansanopiston pihalla on
muistolaatat. Kalajoen ja Nivalan nimismiehet olivat isällsyydessään
pelänneet rahvaan köyhtyvän, kun kuljettiin pitkillä
seuramatkilla toisten syötettävinä ja työpäiviä meni hukkaan.
Syytetyt käräjissä terävästi huomattivat, että vielä enemmän
meni hukkaan työpäiviä käräjillä, kun oli enenmän kuin 60
syytettyä ja 144 todistajaa. Sakot olivat raskaat, mutta hovioikeus
alensi niitä. Senaatti hylksi valituksen muotovirheen takia.
Perimätieto kertoo, että sakot perittiin, mutta pian sakkorahat
tuotiin takaisin. On luuloja, että keisasti Nikolai I maksoi ne
omista käsirahoistaan, mitä ei ole tutkittu keirsan
ministerivaltiosihteerin arkistoista. Käräjien alkamistalo on nyt
Siltasaaressa museona, jonka vihmistilaisuus oli heinäkuun 31
päivänä 1966 sateessa. Tontti on ahdas ja talo pieni.
Museoesineitä siellä on jonkin verran.
Kalajoki ei milloinkaan ole voinut
tarjota kovin leveää leipää asukkailleen. Maanviljelys on ollut
pääelinkeino. Kalastuksesta on ollut etenkin vanhoina aikoina suuri
apu ruoan suhteen. Heti Venäjään liittämisen jälkeen meni
siirtolaisiksi ja työansioille väkeä täältäkin Venäjälle
kuuluneeseen Viipurin lääniin, Pietariin ja Kronstaditiin, mikä
jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen aikana oli monille
työansiota halonhakkuusta Pietarin ympäristössä, kun tuon suuren
kaupungin lämmistys tapahtui vain haloilla. Vielä 1930-luvun alussa
meni joitakin Neuvostoliittoon. 1800-luvun puolivälissä menivät
monet kalastmaan Norjan mesta, Sieltä tulivat Kalajoelle ensimmäiset
vaikkutteet lestadiolaisesta herätyksestä. Sieltä monet kalastajat
siirtyivät Amerikkaan, johon ruvettiin suoraan Kalajoeltakin
menemään 1870-luvun lopulta alkaen ensimmäiseen maailmansotaan
asti. Sen jälkeen on paljon ihmisiä mennyt Canadaan ja Australiaan,
viime sodan jälkeen myös Ruotsiin. Poissaolevaa väestöä on
Kalajoen kirjoissa nykyään (1967)
850 henkeä. Koko kunnanväkiluku 1967 henkikirjojen
mukaan oli 7246 henkeä, läsnäolevia, Enempää ei ole ollut
milloinkaan.
Kansan luonne on hiukan omahyväistä
ja mahtavaa: luullaan kaiken olevan omassa pitäjässä parempaa kuin
muualla. Ennen Oulun rataa kulku suuri liikenne – kuten nyt
auroaikakautenakin – merenrantatietä ja hollikyytiä piti olla
ajamassa koko pitäjän miesten ja hevosten vuorollaan. Vanha
hollimies kertoi lapsuudessani, että suuret sotaherrat huusivat
perältä: ”Lyö selkään ja anna hypätä, mulla älä aja
rooppiin”. Roukalan 16 km:n matkan tultuaan olivat molemmat
vaunujen eteen valjastetut hevoset yhtä valkeassa vaahdossa, ei
erottanut kumpi oli musta ja kumpi hiirakko. Kysyin: ”Miten ne
jaksoivat?”. ”Oman kulän hevosia, kyllä ne jaksoivat”.
Lähdeaineisto Kotiseutuni Suomen
maakuntajulkaisu Oy Vilho Kiviojan kirjoitus