Kalajoella oli vahva nuorisoseura

Kalajoen Nuorisoseura on eräs maamme tunnetuimipia ja toiminnaltaan menestyksellisimpiä nuorisoseuroja. Se perustettiin huhtikuun 2. päivänä 1894. Silloin pitäjässä oli vain kaksi kansakoulua, Pohjankylässä ja Tyngällä. Seuran alullepanija oli farmaseutti Allan Gran, joka toimi myös perustamiskokouksen puheenjohtajana. Perustetulle seuralle ei kuitenkaan ollut helppo saada pysyvää vetäjää. Aluksi esimieheksi valittiin Johan Niemelä, joka muutaman päivän jälkeen vaihdettiin Aksel Mäntyseen. Tämä kuitenkin erotettiin jo runsaan kuukauden kuluttua rettelöinnin vuoksi. Tilalle valittiin värjäri Johan Pahikainen. Alkuaikojen sihteerinä oli Vikke Östman.

Ensimmäiset toimitilat seura sai vuokraamalla värjäri Foorsbergin rakentaman Pahikaisen talon Kalajoen Sillankorvassa. Pahikainen asetti kuitenkin tiukat säännöt, joiden mukaan rivoudet ja epäsiveellinen elämä talossa oli kiellettyä, eikä tanssia saanut jatkaa iltakymmenen jälkeen.
Aluksi seruan toiminta oli monipuolista ja jäseniä liittyi perustamisvuonna peräti 208. Seuralle avattiin välittömästi perustamisen jälkeen ensimmäinen lukutupa, jota ryhtyi hoitamaan Herman Naatus, ja siihen tilattiin Pyrkijä, Louhi, Uusi Savo, Pohjalainen, Uusi Kuvalehti, Uusi Suometar ja Päivälehti. Lainakirjasto syntyi myös ensi vuotena ja siitä vastasi Siivert Ventelä. Niinikään toimitettiin käsinkirjoitettuna Vesa-seuralehteä, jonka toimittajana oli Jaakko Lankila. Laulukuorokin aloitti toimintansa jo muutaman viikon kuluttua perustamisen jälkeen ja sen johtajaksi tuli A. Mäntylä. Sen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kun vielä mainitaan, että saman vuoden joulukuussa toimintansa käynnistänyttä voimistelu- ja urheiluosastoa johti 3-vuotisen sotaväen käynyt hyvä voimistelija Vihtori Östman, niin voi todeta, että uudessa seurassa olivat edustettuina lähes kaikki alkuaikojen nuorisoseurojen toimintamuodot.

Kalajoen nuorisoseuran alkuinnostusta kesti vain hieman toista vuotta, sillä seura nukahti jo kesällä 1895. Uudelleen toiminta virisi heinäkuussa 1902. Etelä-Suomesta paikkakunnalle muuttaneen kivityöntekijä Aaron Lappalaisen henkiin herättämänä. Lappalainen valittiin seuran puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi kiertokoulunopettaja Helena Wentelä, kirjuriksi uittopomo Oskari Kärjä, varakirjuriksi Hilma Wentelä, rahastonhoitajaksi kauppias Kustaa Rahko ja muiksi johtokunnan jäseniksi Dany Lankila, Iivari Vuorinen ja E. Torvi. Nyt vuokrattiin toimitilat Leander Untiselta 10 markan kuukausivuokralla, mutta kun talossa ilmeni tulirokkoa, niin uudeksi seurantaloksi vuokrattiin jo seuraavana vuoden alussa Sillanpään talo. Tästä talosta tulikin sitten seuran pitkäaikainen koiti, sillä jo samana vuonna se ostettiin omaksi ja uusitiin Nestori Hailan piirustsen mukaan.

Seuran toimnta käynnistyi 1902 jälkeen monipuolisena. Laulukuoroa ryhtyi 1905 johtamaan kanttori Julius Jalkanen, jonka johdolla aloitti toiminnan myös torvisoittokunta 1906. Puhuja- ja keskusteluseura syntyi 1903 ja sitä vetivät Sanfrid Ojala ja rouva Hersten. Myös näytelmätoiminta käynnistettiin ja siitä tuli eräs seuran vahvimpia toimintamuotoja.
Suurta kesäjuhlaa Kalajoen nuorisoseura vietti 28 ja 29 päivänä heinäkuuta 1903. Kokkola-lehden mukaan ohjelmassa esiintyi myäs Oulun palokunnan torvisoittokunta ja lisäksi oli köörilaulua, juhlapuhe, kansantanssia, esitelmä, seuralehti ja "urheiluilta usiamman laisia". Juhlapuhujana oli opettaja Samppa Luoma ja toisena puhujana Kalajoelta kotoisin oleva Lohjan Nummen koulun opettaja Kristiina Ojala. Ensimmäisen juhlapäivän iltana esitetiin jo aikaisemmin esitetty näytelmä "Ei sovintoa ennen uhria" ja toisena iltana "Roinilan talossa". Jälkimmäinen näytelmä jouduttiin esittämään kaksi kertaa, sillä "kansaa näet oli niin paljon etteivät mahtuneet yhdellä kerralla näytöshuoneeseen.", kuten lehti kertoo. Loppulause lehden uutisessa oli myönteinen: "Kansan käytöstä voisi sanoa erinomaisen siivoksi. Pienintäkään häiriötä ei tapahtanut. Miehiä oli, saapi sanoa, ympäri Suomenmaata, jos minkä ammattilaista, kun on niissa seudun iin paljon ettei koskaan ennen tukkein uittokin takia ja kosken perkkareita ym. mutta kaikissa vallitsi yhdenlainen juhlakäytös kuin heillä olisi ollut yhden miehen mielikin.

Keski-Pohjanmaalle perustettuun keskusseuraan Kalajoen nuorisoseura liittyi vuonna 1918. Silloin Kalajoen nuorisoseuran jäsenmäärä oli 161. Seuran puheenjohtajana tulloin oli opettaja Janne Haapoja, kirjurina Frans Björnström ja kirjallisuusasiamiehenä Tyyne Niemelä.
Kalajoen nuorisoseurasta kehittyi 1920- ja 1930-luvulla maakunnan huomattavin nuorisoseura, jolla oli myös vahvaa taloudellista toimintaa. Myös seuran musiikki- ja näytelmatoimnta on kautta vuosikymmenien ollut voimakasta ja korkeatasoista. Kalajoen kuoro ja soittokunta olivat usein esiintymässä Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlissa ja Kalajoki oli useita kertoja sekä maakunnallisten että valtakunnallisten tapahtumien järjestelypaikkakuntana.
Kalajoen Metsäkylän nuorisoseura perustettiin pitäjän toisena seurana vasta niin myöhään kuin 1916.

Janne Siipola toimi Kalajoen nuorisoseuran toiminnanjohtajana. Asevelvollisuuden suoritettuaan hän työskenteli Kalajoella Orellin leipomossa siirtyen sitten Kalajoen nuorisoseuran leipomoon, jossa hän työskenteli yli 30 vuotta. Kalajoen nuorisoseuran esimieheksi hänet valittiin ensi kerran 1921 ja muutamia välivuosia lukuunottamatta hän hoiti tätä tehtävää vuoteen 1950, jolloin hänet valittiin seuran toiminnanjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli kuusi vuotta.
Kalajoen nuorisoseura oli Janne Siipolan aikana yksi koko maan vahvimpia seuroja, jola oli myös tuloksellista liiketoimintaa. Seuran leipmo-, kahvila- ja matkahuoltotoiminta sekä jonkin aikaa myös nuorisoseuran elokuvateatteri oli sotavuosia lukuunottamatta Janne Siipolan eli Seuran-Jannen osaavissa käsissä. Janne osallistui myös henkisiin harrastuksiin, joista erityisesti musiikki- ja näytelmätoiminta olivat hänelle läheisiä. Janne esiintyi lukuisissa näytelmissä keskeisissä rooleissa ja hän toimi myös näytelmien ohjaajana.

Seuran-Janne on jäänyt lukemattomien nuorten muistiin valoisana ja toimekkaana Kalajoen nuorisoseutan toimihenkilönä, jolta sujui niin käytännön tehtävät kuinmonipuolinen aatteellinenkin toiminta. Ystävällinen ja iloinen hymy kasvoillaan hän loi ympärilleen hyvää mieltä, tarttui tarmokkaasti tehtäviin ja vei ne määrätietoisesti lävitse yhteiseksi hyväksi.
Niin sanottu Kalajoen kapina aiheutti Janne Siipolassa syvän masennuksen ja hän muutti 1956 Helsinkiin toiminen Maalaisten maitokeskuksen leipurina. Janne Siipola kuoli 12.3.1973.

Katso Kalajoen kapina
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/11/kalajoen-markkinakapina-esimerkki_19.html

Lähdeaineisto: Viljo S. Määttälä Maakuntaa rakentamassa ISBN 952-90-9291-1

Kansakoulun perustaminen Kalajoelle

Kalajoen Pohjankylän koulu (ensimmäinen kuva) ja Raution Puustelli oli Raution ensimmäinen koulu (toinen kuva)

Pitäjäkokouksessa 1865 oli ollut esillä kansakoulun perustaminen Kalajoelle. Hallavuosien ja velkaantumisen tähden tehtävä katsottiin mahdottomaksi. Kokouksen pöytäkirjasta saa kuitenkin käsityksen, että koulujen merkitys oli oivallettu. Huhtikuun 12 päivänä 1871 päätettiin tehdä anomus kansakoulun perustamisesta Kalajoelle, mutta päätös purettiin seuraavassa kokouksessa. Toteuttaminen koki monia vaikeuksia ja vei aikaa.

Kun kansakoulua ei vielä saatu, niin silloiset puuhamiehet ottivat esille kiertokoulun, jonka tehokkaampi tuleminen Kalajoelle tapahtui kuntakokouksen päätöksellä 1874. Koulun johtokuntaan tulivat rovasti Ingman, lukkari Johan Friis, kirkkoväärti Mikko Junnikkala, talokkaat Jakob Merenoja, Zefanias Tavastvik, Erik Puskala, Johan Perttunen, Anders Tilvisniska, Johan Pahikainen ja Andreas Mehtälä. Oppilasmäärältään koulu laajeni niin, että vuosien kuluessa opettajia lisättiin. Kiertokoulun toiminta oli näkyisänä aina 1920-luvulle. Koulu oli ehtinyt saada valtionkin tukea vuosina 1914-1917.

Kansakoulun perustaminen

Kansakoulutoiminnan etenemisessä tapahtui 1870-luvulla yleinen hidastuminen. Pitävä päätös koulun perustamisesta Kalajoelle saatiin aikaan kuntakokouksessa pappilassa 23. helmikuuta 1880. Lainamakasiinista luovutettiin 200 tynnyriä jyviä perustamisvaroiksi. Viikon kuluttua tuosta myönteisestä helmikuun sunnuntaista pidettiin 2.3.1880 juhlajumalanpalvelus Aleksanteri II:n 25-vuotisen hallituksen johdosta. Tällöin kannettiin kolehti 11 markkaa 16 penniä Kalajoen kansakoulun hyväksi. Siitä, että perustaminen oli tuolloin väestön yleinen tahto osoittaa se, että saman vuoden elokuussa pidettiin "kansahuvit" kansakoulun hyväksi ja sen pääsymaksutulot 107 markkaa luovutettiin kansakoulurahastoksi varattomia varten. Tähän rahastoon tuli vielä 175 markkaa 34 penniä syksyn kuluessa järjestetyn listakeräyksen tuloksena.

Lokakuun 25. päivänä kuntakokous käsitteli kunnallislautakunnan 3.9.1880 valmistamaa kansakolun toimeenpanoehdotusta. Kunnallislautakunnan puolesta ehdotuksen olivat allekirjoittaneet J. Myllylä, Antti Rahko, Antti Nauha, Gustaf Himanka ja K. Myllylä. Syntyneessa keskustelussa osa vaati asian hylkäämistä ainakin siksi kunnes kirkon rakennusvelka on maksettu. Asia ratkaistiin äänestyksellä, jossa koulua kannatti 39 kokousedustajaa, joilla oli 659 ääntä kokouksessa ja koulua vastusti 33 kuntalaista, joilla oli 394 ääntä. Kansakoulun toimeenpano oli siten päätetty.

Marraskuun 15. päivänä kuntakokous hyväksyi "yhden ylhäisemmän kansakoulun" perustamissuunnitelman. Vuoden 1881 alusta tapahtuma seurasi toistaan. Johtokunta, jonka jäseninä olivat Gustaf Snellman, värjäri Johan Pahikainen, kauppias Antti Santaholma, talokkaat Johan Kivioja ja Simo Saari sekä kunnankirjuri Kalle Myllylä, kirjoitutti pöytäkirjaansa 44 seikkaperäisen tarkasti tehtyä pykälää. Päätettiin mm. "hyyrätä" koulun käyttöön ns. Forsbergin Sillanpääkartano ( myöh. nuorisoseurantalo). Huonekaluja näyttää hankitun mm. huutokaupoista ja ne kaikki päätettiin maalauttaa "pruuniksi". Johtokunta myös vaati alunalkaen, että "joka tiiman perästä pitää lapset saada olla 10 minuuttia ulkona tuulettelemassa". Opettajaksi tähän pitäjän ensimmäiseen kansakouluun johtokunta valitsti syyskuun 1. päivänä 1881 Käyrän kasvatuslaitoksen "tieteisopettajan" Matti Tuomikosken Turusta. Hän oli syntynyt Pyhäjoella ja saanut päästötodistuksen Jyväskylän seminaarista 3. kurssin oppilaana itseltään Uno Cygnaeukselta.

Vain poikia kouluun

Koulun alkamispäivä oli 3. lokakuuta 1881. Oppilaiksi oli päätetty ottaa vain poikia, joita tutkintojen perusteella hyväksyttiin peräti 61. "Auttava" sisälukutaito oli ollut pääsyn ehto. Oppilaiden vanhempien yleisin sääty oli itsellinen, seuraavina talokas, torppari, renki, merimies ja kauppias. "Koetusvuotten" kuluttua opettaja vannoi johtokunnan edessä virkavalan. Kun sillanpääkartanon vuokraa nostettiin, alettiin suunnitella omaa taloa. Maaliskuussa 1885 puitiin kouluasiaa kuntakokouksessa monelta taholta. Ensimmäiseksi otettiin käsittelyyn tyttökolun perustaminen sekä koulurakennuksen perustaminen näille molemmille samaan yhteyteen. Hanke kaatui äänin 534-266. Seuraavaksi käsiteltiin kansakoulun perustamista pojille ja tytöille Tyngän kylään, mutta enemmistö kaatoi tämänkin ehdotuksen. Seuraavaksi esiteltiin tarpeellisen maan hankkimista poikakansakoulua varten, Asiasta keskusteltiin ja hyväksyttiin piirustusten teko rakennusmestari A. G. Östmanille. Koulun rakennusaineet päätettiin kootavaksi koulun johtokunnan ja kunnallislautakunnan valvonnan alla manttaaleittain. Parin viikon kuluttua kuntakokous sai nähtäväkseen pohjapiirustukset koulun päärakennuksesta. Hyväksytyksi tuli, ei Östmanin, vaan talonmies Aukusti Pahikkalan tekemä pohjapiirros. Maan hankinta pantiin heti toimeksi.

Kun johtokunnan alkukokous asiasta oli helmikuussa 1885 ja koulurakennus (Pohjankylän koulun vanhapuoli) oli syksyllä valmis. Tukkeja tarvittiin 200 kappaletta, Tiilet päätettiin antaa urakalla tehtäväksi. Asia ei kuitenkaan sujunut yksimielisesti, sillä tynkäläiset katsoivat, että jos koulu tehdään keskustaan niin se pitää tehdä Tyngällekin. Tynkäläiset protestoivat jättäytymällä pois kuntakokoksista.

Tyttökoulun perustaminen

Vuonna 1887 perustettiin tyttökoulu, jonka opettajana oli Mari Friis (myöh. Pohjanpalo). Asialle lähti yksityinen yhdistys - Kalajoen Naisyhdistys - , jonka anomana Suomen senaatin Koululiiton Ylihallituksen esityksestä 5. syyskuuta 1887 teki "Keisarillisen Majesteetin Korkeassa Nimessä" päätöksen valtionavun maksamisesta "siinä ylemmässä tyttöjen kansakoulussa, joka erään yhdistyksen toimesta on ilmoitettu alkavaksi värjäri J.Pahikaisen "hyyrymaksuutta antamassa huoneistossa". Valtion avun määrä oli 600 markkaa ja se tuli opettajattaren palkkaukseen. Tällöin tyttökoulussa oli 49 ja poikakoulussa 48 oppilasta. Valtion osuuden lisänä muun muassa Weljekset Friis, kauppiaat Löfqwist ja Santaholma sekä talokas Merenoja avustivat koulutyötä.

Kansakoulu Rautioon

Kansakoulun perustaminen oli ollut vireillä Rautiossa jo 1870-lopulla, Perustamispäätös on tehty 12. joulukuuta 1881 pappilassa pidetyssä kuntakokouksessa. Kansakoulun aloittaminen Kalajoella nopeutti päätöksen tekemistä myös Rautiossa. Todellisuudessa koulutyön käynnistämisessä oli Rautiossa suuria vaikeuksia ja lopullisesti koulu saatiin "pystyyn" vasta kahdeksan vuotta myöhemmin kansakoulujen tarkastajan ja Oulun lääninhallituksen patistelujen jälkeen. Räihän talossa 28. toukokuuta 1888 pidetyssä kuntakokouksessa onkin annettu selitys samalla valittaen, että kansakoulujen tarkastajan kirjeeseen viime vuonna ei ollut Rautiosta annettu mitään vastausta. Kokouspöytäkirjan ovat hyväksyneet Jaako Werronen, E.Kangas, Erkki Pöllä, Juho Räihä, Henrik Kärkinen, Leander Oja, Johan Jakop Niemelä ja Jaako Typpö. Kuntakokous pyysi selityksessään "nöyrimmästi, että kansakoulun perustaminen elin toimeen paneminen vielä tulisi lykätyksi ainakin 3 vuodeksi eteenpäin". Perusteluina esitettiin, että kunnalle olisi nytkin vaiiea panna päätöstä toimeen, "koska ajat, kuten tietty, ovat köyhät ja maanviljelijöille ahtaat ja myöskin siitä syystä, että seurakunnan on aivan hteimiten pakko tehdä uusi hautausmaa, joka moensta syystä tulee santen kalliiksi".

Koulutoimen ylihallitus oli esittänyt päätöksellään 7. elokuuta 1889, että yleisistä varoista myönnettäsiin "apuraha opettajattaren palkkaamiseen Raution kuntaan perustettavaksi aiotussa ylemmässä, pojille ja tytöille yhteisessä kansakoulussa". Koulutoiminnan alkaessa 1889 johtokuntaan kuuluivat puheenjohtajan kappalainen Oskar Vilhelm Snellman sekä jäseninä lautamies Jaako Werronen, kirkkoväärti Johan Räihä, maakauppias Erik Kangas, kauppiaanpoika Otto Petäjistö ja talokas Johan Emanuelinpoika Räihä. Koulun pitoa varten oli vuokrattu koululle ja opettajattarelle huoneet lukkarin puustellista. Opettajattarena toimi Anna Kiljander. Kirkonkylän koulu rakennettiin 1892.

Kalajoen ensimmäinen sivukylän koulu

Ensimmäinen sivukylän koulu Kalajoella oli Tyngällä (nykyinen Tavastin koulu). Kansakoulu aloitti 28. syyskuuta 1891. Kirkolla tyttö- ja poikakoulut muodostiavt "yhteiskoulun". Vasankarissa kansakoulu aloitti toimintansa v. 1898, Rahjassa 1899, Metsäkylässä 1900 ja Pitkäsenkylällä 1914. Muut kunnan kansakoulut aloittivat 1920-luvulla tai sen jälkeen. Tyngän kansakoulu (Ylityngällä) pääsi alkamaan 1920, Käännän ja Vuorenkallion 1921, Etelänkylän 1923, Kurikkalan 1925, Jokisuun 1927, Rahkon koulu 1932 ja Jylkän koulu 1949.
Koulutialstojen mukaan Kalajoella oli vuosina 1890-1891 7-16-vuotiaita lapsia yhteensä 987. Näistä kävi kansakoulua 66, kiertokoulua 692, kaupungin silloista oppikoulua 4 ja kotona oli 225.
Laitos kehittyy

1920-luvulla alkoi kansakoululaitoksen monipuolinen kehittyminen, Tämän teki mahdolliseksi maan itsenäistyminen, suotuisa taloudellinen tilanne, kunnallinen itsehallinto ja 1921 oppivelvollisuuslaki. Hyvään alkuun päässyt kansakoulu koki pulakauden vaikeina lamavuosina 1932-33 jolloin viisi koulua toimi supistettuna Kalajoella.
Myöhemman ajan tehokkain ajanjakso Kalajoen koulurakennusten peruskorjauskessa ja rakentamisessa oli 1950-luvun alkuajat. Työkohteina tällöin olivat Rahkon, Etelänkylän, Jylkän, Pitkäsen, Pohjankykän ja Vasankarin koulurakennukset.
Maksuton kouluateria säädettiin maassa pakolliseksi 1943. Kouluhammaslääkäritoiminta alkoi Kalajoella 1948.

Katso
Vasankarin koulun historiiki
http://www.vasankari.com/arkisto/koulunhistoriikki.html
Raution koulun historiaa
http://www.rautio.info/

Isoviha Kalajoella

Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräistren sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Raakaa väkeä

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakat kuin kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivaät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 telänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun

Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melekin kaiken menettänyt Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.

Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottova: noin 2300 sotialsta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistakin pahoin paleltuneina.

Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.

Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.

Lähdeainesto: Lauri Järvisen kirjoitus Kalajoenseudussa

Kalajoen Suojeluskunta ja Lotta-Svärd

Suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestö tekivät runsaan neljännesvuosisadan kestäneen olemassaolonsa aikana erittäin mittavan työn suomalaisen nuorisokasvatuksen hyväksi. Jatkosodan jälkeen 19.9.1944 syntyneen välirauhansopimuksen mukaan nämä järjestöt oli voittajan saneluna lakkautettava ja samalla merkittävä osa maamme historiaa tuli unohduttaa. Itse asiassa vaadittiin unohtamista, mutta todellisuudessa kyseessä oli unohduttaminen. Suojeluskunta ja Lotta Svärd-toiminta eivät koskaan ole unohtuneet siinä mukana olleilta. 1990-luvulla on vihdoin käynyt mahdolliseksi antaa näille järjestöille se arvo, joka niille kiistattomasti kuuluu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kalajoki oli suojeluskunta- ja lottatoiminnassa yksi Keski-Pohjanmaan ja koko Pohjois-Suomenkin aktiivisimpia. Kalajoen suojeluskunnan ja lottaosaston liikuntakasvatus ja siihen olennaisesti liittyvä kilpaurheilu olivat järjestöjen eniten julkisuutta ja menestystä saanut toiminnan osa maailmansotien välisenä aikana. Kalajoen suojeluskunnan piiristä nousi ensimmäinen keskipohjalainen maailmanmestari, sotilaskivääriampuja Lauri Kaarta, joka saavutti kaksi MM-kultaa kesällä 1937. Hänen veljensä, 1990-luvulla edelleen kilpaillut Martti Kaarta otti samoissa kisoissa MM-pronssia.

Suojeluskunta oli myös Jussi Kurikkalalle keskeinen väylä nousussa kohti neljää maailmanmestaruutta ja muita suuria arvokisamenestyksiä. Lottien puolella olivat kansallisella huipulla hiihtäjä Saima Kärje ja pikajuoksija Lilja Erkkilä.

Itsenäisyystahto loi suojeluskunnat

Suomen suojeluskuntien virallista syntymäpäivää ei ole mahdollista osoittaa, mutta vuosi on joka tapauksessa 1917, jonka syksyllä myös Kalajoki sai oman suojeluskuntansa. Suojeluskunnista käytettiin alkuvaiheessa usein nimeä palokunta ja sellaisia perustettiin ainakin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle jo toukokuussa 1917.

Keväällä 1917 aloitti Helsingissä toimintansa salaperäisenä pidetty Uusi Metsätoimisto, jonka piiriin kuului myös sotilaskomitea. Aktiiviselle taistelujärjestöliikehdinnälle on tuloksetta etsitty syntysanojen lausujaa; aate kehittyi vähitellen eri puolilla Suomea. Voimaliiton, vuoden 1906 aikaisen suurlakon itsenäisyysjärjestön ja syksyllä 1914 alkunsa saaneen jääkäriliikkeen voidaan kuitenkin katsoa tarjonneen sekä esikuvan että lähtökohdan vuonna 1917 syntyneille suojeluskunnille. Mainitun vuoden lopulla suojeluskuntia, palokuntia tai urheiluseuroja oli maassamme sadoittain. Paloaatteet olivat käytännössä johtaneet siihen, että harjoitukset muodostuivat yhä sotilaallisemmiksi ja aseiden hankkinen vastaisen varalta tuli yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä. Suojeluskunnilla oli olennainen merkityksensä myös Suomen itsenäisyysajatuksen levittäjänä. Vuoden 1917 ensimmäisten suojelukuntien miehet muodostivat seuraavana vuonna kansalaissodan valkoisen armeijan rungon; he olivat kansan nostajia ja mielialan rohkaisijoita.

Suomen hallitus sai 12.1.1918 eduskunnalta valtuudet luoda järjestys maahan. Eri puolille Suomea syntyneet suojeluskunnat alistettiin pian tämän jälkeen hallituksen määräysvaltaan. Venäjältä Suomeen palannut kenraali C.G.E. Mannerheimin johdolla valkoisen hallituksen joukot aloittivat tammikuun 28. päivän vastaisena yönä venäläisen sotaväen riisumisen aseista. Runsaan viikon kuluessa koko Pohjois-Suomi oli valkoisten hallussa.

Kesällä 1918 suojeluskuntiin kuului noin 25 000 jäsentä, syyskuun lopulla 40 000 ja seuraavana kesänä jo yli 100 000.

Suojeluskunnan perustaminen Kalajoelle

Heinäkuussa 1917 sai Alfred Kärje kirjeen tohtori E.E. Kailalta ja maisteri Otto Penttilältä saapua heti Helsinkiin neuvottelemaan kyseellisten palokuntien perustamisesta Kalajoelle sekä lähipitäjiin ja samalla saamaan ohjeita tätä tarkoitusta varten. Kärje kävi hakemassa ohjeet Yrjönkatu 25:ssä Helsingissä sijaitsevasta Metsätoimistosta ja sai harjoituskirjallisuutta sotilasharjoituksia ja aseitten käyttöä varten.

Tuohon aikaan ryssät valvoivat Kalajokea. Kalajoella yritettiin välttää kaikki selkkaukset ryssien kanssa. Ryssät kuitenkin häiritsivät iltamista palaavaa nuorisoa ammuskellen ja pelotellen. Tämä tietysti herätti paikkakuntalaisissa katkeraa vihaa heitä kohtaan. Samaan aikaan, kun punaiset ja ryssät pitivät kokouksiaan työväentalolla, kerääntyi Säästöpankin talolle kymmenhenkinen seurue päättämään kunnallisen suojeluskunnan perustamisesta Kalajoelle. Rauhallisesti kokous ei kuitenkaan saanut jatkua, sillä punaiset ilmoittivat ryssille, että porvarit ovat suunnittelemassa kapinaa heitä vastaan. Ryssät syöksyivät kiväärein ja pistimiin varustettuina pankin saliin ja vaativat aseiden luovuttamista heille sekä järjestivät salista eteiseen johtavalle ovelle henkilökohtaisen tarkastuksen. Ryssät vaativat myös pankin kassaholvia avattavaksi, koska heille oli ilmoitettu siellä säilytettävän aseita. Kun holvia ei avattu. ryssät määräsivät jokaisen yksitellen poistumaan salista eteiseen ja kaksi sotilasta ovella suoritti taskujen tarkastuksen. Alfred Kärje sai piilotettua oman aseensa neiti Pernun avulla. Muiltakaan ei aseita löydetty. Ryssät lähtivät tyhjin toimin takaisin.

Nämä tapahtumat rohkaisivat kalajokisia perustamaan oman suojeluskuntansa. Seuraavaksi päiväksi kutsuttuun kansalaiskokoukseen saapui miehiä pitäjän kaikilta kulmilta niin paljon, että pankkitalon avarat suojat olivat ääriään myöten täynnä ja vielä pihallakin useita satoja miehiä, arviolta kaikkiaan 800 miestä. Kokouksessa selostettiin tilannetta ja päätettiin yksimielisesti perustaa Suojeluskunta, jolla tulisi olemaan paikalliset osantonsa kaikissa kylissä. Kun kunnanvaltuustokin teki myöhemmin vastaavan päätöksen, voitiin suojeluskunnan säännöille anoa vahvistusta.

Ennen kansalaiskokouksen hajaantumista marssittiin koko kahdeksansadan miehen joukolla Työväentalon ohi, missä ryssät ja punaiset pitivät kokouksiaan. Kun joukko pääsi työväentalon kohdalle, oli joku kuljettanut sanan porvareiden tulosta, hyökkäsi sieltä sotilaita juoksujalkaa ulos maantielle. Nähtyään niin suuren joukon miehiä, he eivät uskaltaneetkaan muuta kuin asettua tienviereen kunniantekoon ja vastaamaan tervehdykseen. Punaiset, joiden johtajana ja venäläistulkkina toimi kommunisti Hannes Östman niminen nuorukainen, olivat koettaneet kiihottaa sotilaita avaamaan tulen joukkoa vastaan. Nämä kuitenkin huomaisivat sen mahdottomaksi, eivätkä ryhtyneet minkäänlaiseen toimintaan. Marssia jatkettiin Kalajoen markkinapaikalle, missä käännyttiin takaisin isänmaallisia lauluja laulaen. Takaisin pankin talolle saavuttua hajaantui väkijoukko rauhallisena koteihinsa. Näin kirjoitti Alfred Kärje.

Lähdeaineisto
Lauri Järvinen: Kalajoen suojeluskunta ja Lotta-Svärd

Kansikuva Lauri Järvisen kirjasta

Calamniukset Kalajoelta

Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin ”koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös”. Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin 168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.

Isonvihan aikana venäläiset veivät mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta. Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721 Petrus Calamnius). Pohjanmaan maaherra Reinhold Wilhelm von Essen lähetti 24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik I:lle.

Runoilevat Calamniukset

Suomenkielellä ei ollut vielä 1700-luvulla virallista asemaa, sillä ruotsi oli saanut kouluissakin jalansijan latinan rinnalla. Neljä Calamniusta kirjoitti kuitenkin runoja suomeksi jo 1700-luvulla.

Josef Gabrielinpoika Calamnius, kappalainen ja runoilija, syntynyt 1665 ja kuollut 1716 Haapajärvellä. Hän opiskeli Turussa ja määrättiin 1692 Kalajoen pitäjänapulaiseksi. Hänen nimimerkillä I.H.G.S vuonna 1700 kirjoittama ja kansanrunon mittaan sepitetty Ilo Laulu Ruotsin (ja Suomen) voitosta 21-vuotiaan kuninkaan Kaarle XII:n johdolla Narvan taistelussa 20.11.1700 kuuluu edelleen maamme parhaimpiin historiallisiin runoihin. Sen pituus on runsaat kolme kirjan sivua. Runon alku etenee seuraavasti:

Kijwast kiitetty Jumala
Cunnioitettu cuulu JEsus,
Pyhitetty Pyhä Hengi
Ole coco Colminaisuus,
joca CARLEN kaunistelit
woiton canssa woimallisen,
Siunasit sota Asehet,
Kircastit coreat Kilvet,
Herätit häreät Mielet,
Ilahutit Itkewäiset
Ylös autit ahdistetut
Wainollisen waiwan alta

Narvan menestyksestä riemuittiin heti Suuren Pohjan sodan (1700-1721) alussa. Jatkossa ilonaiheet olivat vähissä, sillä 1710-luvulla Venäjä miehitti koko Suomen ja elettiin Ison Vihan aikaa.

Josef Calamniuksen pojasta Gabrielista (1695-1754) on säilynyt yksityiskohtaisempaa tietoa kuin suvun muista 1700-luvun jäsenistä. Hän lienee asunut Kalajoen kirkolla vuoden 1710 paikkeilla mennen sitten 1712 vasta 16-vuotiaana kalajokelaisen serkkunsa Gabriel Pietarinpojan kanssa "studentixi" Turun Yliopistoon jase Pohjalaiseen osakuntaan. Venäläiset miehittivät syksyllä 1714 Kalajoen pitäjän ja aloittivat verisen terrorin Josef Calamnius ja poikansa Gabriel sekä vävynsä Johannes Enqvist joutuivat piileskelemään metsissä. Heti pahimman terrorin loputtua ennen pääsiäistä 1715 Haapajärven kappalainen Josef Calamnius palasi pappilaansa.

Gabriel Josefinpoika Calamnius oli syntynyt Haapajärvellä syyskuun 20. päivänä 1695 ja kuollut Vaasassa toukokuun 25. päivänä 1754. Hän aloitti opintonsa Turun akatemiassa 1712, mutta joutui keskeyttämään ne elokuussa 1713 venäläisten miehittäessä Turun. Vuonna 1715 venäläinen kenraali määräsi Gabriel Calamniuksen siirtymään Ylivieskaan ilmeisesti pitäjänkirjuri Henrik Simeliuksen sairauden takia. Simeliuksen kuolutua Gabriel Calamniuksesta tuli ylivieskalaisten saarnaaja ja sielunhoitaja. Gabriel Calamnius otti äitinsä ja sisarensa luokseen Ylivieskaan ja piti huolta heistäkin.

Vuonna 1718 Gabriel Calamnius kuitenkin joutui ilman omaa syytään suuriin vaikeuksiin, kun Ylivieskan kappeliin oli piiloutunut venäläiset suututtanut Isonkyrön kappalainen Andreas Affren, jonka Ruotsiin tarkoitettu kirje oli joutunut miehittäjien käsiin.
Calamnius ja kolme muuta henkilöä sidottiin ja kuljetettiin Vaasaan, raaka pahoinpitely jatkui, samoin myöhemmin Turussa. Oltuaan siellä 13 viikkoa tyrmässä Calamnius sai palata Ylivieskaan ja jatkaa työtään. Affren lienee hirtetty Kalajoen edustan saarella, jota myöhemmin on kutsuttu Papinsaareksi.

Vuonna 1720 hän kirjoitti runoteoksen Suru=Runot Suomalaiset, joka painettiin 1734. Hän kuvaa Isovihan aikaa eloisasti ja havainnollisesti, syvästi eläytyneenä pohjalaisten koviin kohtaloihin. Runoja on yksitoista. Varsinkin ensimmäinen runo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kuva on synkkä, mutta asiakirjat tukevat sitä vahvasti. Hän on kirjoittanut myös runoteoksen Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Runokokoelma julkaistiin 1755. Runokokoelma sisältää kaksitoista runoa. Onnentoivotusrunot ja tunnetun häruno Kevät keickuin tulepi..

Rauhan tultua Calamnius matkusti syksyllä 1721 Tukholmaan, missä sinne paenneet Turun akatemian professorit totesivat hänen teologiset tietonsa riittäviksi. Hänet vihittiin papiksi Strängnäsissä, koska Turun piispa oli kuollut. Vihkimisen yhteydessä Gabriel Calamnius lienee määrätty Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1724 Calamnius nimitettiin Kalajoen pitäjäapulaiseksi ja 1726 saman pitäjän kappalaiseksi. Tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka.

Runoilijapapin myöhempi sukulainen Ilmari Kianto (alk. Calamnius) ylisti Suru=Runoja seuraavasti:
"se on niin paksua historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea tunteettomana lukea. Runojen kalevalainen poljento on erinomainen ja kertomuksen koko juoksu sangen joustava. Huomaa selvästi, että kalajokelainen pappismies on mainoisti osannut kansankieltä - tuohon aikaan jolloin latina ja ruotsi vilisi jokaisessa sivistyneessä kodissa Suomessa. Jos muutamme oikeinkirjoituksen nykyaikaiseksi, emme voi muuta kuin ihailla runoilijan selväpiirteisyyttä."

Muucalainen muulda maalda
Wenäjältä wierahalda,
Tuimuudella tulduansa,
Söi siät sikiöinensä,
Caritsat Capainensa,
Canat caicki caristeli,
cucon pojat curisteli,
Löysi lehmät, löysi leiwät
Häwitteli Härkä laumat,
Weipä hevoset heincoista,
warsoinensa wainioista,
Pani cicki cartanoisa,
peri puulle puhtahalle,
Lapsi parat lattialda,
Imewäiset istualda,
Pojat äitin polven pääldä,
Pijät pienet tuolda tääldä,
Otti oi! oi! orjixensa,
Ainoisixi aljoixensa,
Waimot wallitzi wäkisin,
Cauneimmat caikiteckin,
Sydämellä surkialla
Miesten mielellä pahalla,
Wanhimmaiset walkiahan,
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kijndiästi,
Capaloitzi calwoisista,
Rakens`raadon riippumahan,
Heikon Hengen heilumahan,
Pääldä waattehet waristi,
Aiwan alcoisen alasti,
Seliän päälle singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi Cusa cuckarosi,
Hohtawaiset hopeasi,
Cusa cullat kirckzahimmat,
Cusa calut callihimmat,
Cusa caicki cattilasi,
Cusa Tiskisi tinaiset
Cusa punainen pucusi,
Warsin Juhla waattehesi!
Weden keitti kiehuwaxi
Cuumana curkuhun caasi,
Silmät puhcoi Puucollansa,
Taicka sotki Sormen canssa.
Poltti raudalla racoille,
Weitzellänsä wijleskeli,
Selkänahan seitzemäldä.
Syyttömäldä syndiseldä,
Monta wirutti wilusa
Awoimesa ahwennosa
Talwisen taiwahan alla.
Pacaisesa parutteli.
Monda uunissa urosta
Paisti nijnkuin Paisticasta,
Että lohkesi luiden pääldä,
Liha, liuaksi peräti,
Suonet caicki catkeilit,
Custa cieulla cowalla,
Calicalla coiwuisella
Wäänsi woipa wäkewästi
Ildakaudet ilkiästi,
Wäänsi callon callellensa,
Sillä, silmät sijrollensa,
Oho suurta surkeutta!
Oho waiwa waikiata!
Weden wäändäpi werisen
Selkiöstän silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
poskipäistä pusertapi,
Muistuisa mieleheni
Wihollinen Wenäläinen
Cuinga muodolta monella
Waati aina waiwaisilda
Tawarada taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Auta ainoa Jumala
Päästä päiwistä pahoista!

Muista runoilevista Calamniuksista voidaan mainita Gabriel Pietarinpoika Calamnius s.1694 Kalajoella, varalääninviskaali, pitäjäkirjuri, maanviljelijä, runoilija. Kuoli Kalajoella 1767. Hän oli Pietari Mikonpoika Arctophilaciuksen poika.

Petter Joosefinpoika Calamnius, syntyi 23.1.1713 Haapajärvellä. Iin kappalainen 140, runoilija. Häntä pidetään kaikkien nykyään elävien Calamniusten esi-isänä, kuoli Iissä 1770. Petter oli Gabriel Josfinpojan nuorempi veli. Isänsä kuoltua 1716 Petter jouti äitinsä ja muun perheen mukana elämään nuoren isoveljen Gabriel Josefinpojan suojissa Ylivieskassa. Petter aloitti koulunkäyntinsä Vaasassa 14-vuotiaana. Turun Yliopistoon ja sen Pahjalaiseen Osakuntaan hänet kirjoitettiin 1732 ja papiksi hänet vihittiin 1739. Petter suoritti elämäntyönsä Iissä, jonka kappalaiseksi hänet nimitettiin 1740. Iin kappalasen virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka 11.2.1770.

Petter Calamnius vihittiin 1743 Oulun pappilassa avioliittoon Paltamon kappalaisen Johan Cajanuksen lesken Christina Lithovikuksen kanssa. Christinan isä oli runoilijankin tunnettu Oulun kirkkoherra Zacharias Lithovius. Morsian oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Petter Calamniukselle ja Christina Lithoviukselle syntyi viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista vanhempi nimeltään Peter muutti kauppiaaksi Ruotsin Lindköpingiin ja nuorempi nimeltään Gabriel palveli ensin apulaisena isänsä seurakunnassa ja päätyi Pudasjärven kappalaiseksi. Tämä Gabriel on kaikkien nykyisten Calamniusten esi-isä. Gabriel Petterinpoika syntyi 27. elokuuta 1745.

Lähdeaineisto: Lauri Järvisen kirjoitus Kalajoenseudussa

Noitavainoja Kalajoella

Noitaoikeudenkäynnit olivat vielä 1500- ja 1700-luvuilla yleisiä Suomessa. Pohjanmaan rannikkoseutu ja läntinen Suomi yleensäkin oli kärjessä noituudesta tai taikuudesta syyttämisessä. Epäilyyn ei paljon tarvittu, kun "vanhaa kerjäläisakkaa" Valpuri Tuomaantytärtä epäiltiin Kalajoella 1692 noituudella vahingoittamisesta ja tämä hämmästeli ääneen, että "mitä hittoa voi tapahtua pelkästä ilkeydestä", oikeus piti lausahdustas "melkein tunnustuksena".

Kalajoen Etelänkylää pidettiin ainakin 1500-luvun puolivälissä noituuden tyyssijana ja Antti Antinpoika Piilikouru tuomittiin 40 markan velhoussakkoon vuonna 1556.
Muutamaa vuotta myöhemmin epäilyt noituudesta kohdistuivat Rautia-nimistä tilaa Etelänkylässä isännöineeseen Martti Rautiaan, joka oli ison talon isäntä ja lisäksi osakkaana hylkeenpyyntiyhtiössä. Hän riitautui Kalajoen kirkkoherraksi tuleen Gregorius Henrikinpojan kanssa. Greus-pappi oli itse tuomittu 1568 aviorikoksesta kuolemaan, mutta oli selvinnyt lopulta korkeilla sakoilla. Martti Rautia sai yllytetyksi kalajokiset jäämään pois epäsuositun kirkkoherransa jumalanpalveluksista. Kirkkolakko kesti melkein kaksi kuukautta ja sen seurauksena Rautia tuomittiin 1572 kuolemaan kapinoinnista, mutta rangaistus muutettiin sadan markan sakoksi.

Seuraavina vuosina häntä syytettiin melkein kaikista kirkkoherralle sattuneista vahingoista. Talvikäräjillä 1574 Rautiaa syytettiin karhun nostamisesta Gregoriuksen karjaan. Näyttöä ei kuitenkaan noituudesta löytynyt.

Vuorenkallio oli Kalajoen mestauspaikka

Kalajoen käräjillä luettiin vuosina 1626-1712 eri syistä 28 kuolemantuomiota, joista ainakin osa pantiin täytäntöön Vuorenkalliolle pystetyssä hirsipuussa tai sen lähellä sijainneella mestauslavalla.
Rovasti Vilho Kivioja on kertonut kuulleensa nuoruudessaan iäkkäältä naiselta toteamuksen: "Tässä Vuorenkalliolla oli Kalajoen ensimmäinen kansanopetuspaikka. Mestauspölkky opetti oikeita tapoja."

Myöhemmin mestauspaikka siirrettiin Keihäsojan pohjoisrannalle, lähelle Simunansuota.
Kalajoella mestauksia 1600-luvun lopulla toimittanut Kruunupyyn pyöveli Heikki Hakalainen päätti myös monien noituudesta tuomittujen päivät. Hänen "uransa" alkoi 1660, jolloin Turun pyöveli vihki miehen tehtäväänsä leikkaamalla Hakalaiselta toisen korvan.
Kiihkeänä vainovuonna 1677 hänen mestauskirveensä teloitti kuusi noitaa Vöyrillä ja yhden sekä Mustasaaressa että Närpiössä.

Rautiolainen nuori mies Erkki Pekanpoika Räihälä tuomittiin kuolemaan 1577 aviorikoksestaan irtolaisnaisen kanssa. Hänet kuitenkin armahdettiin vaimonsa pyynnöstä ja sakko oli köyhälle miehelle vain 10 markkaa. Varakas pappi Gregorius Henrikinpoika joutui maksamaan vastaavasta palvelijattarensa kanssa tekemästään hairahduksestaan vuotta aikaisemmin 225 markkaa säästääkseen henkensä. Papin armahdusta perusteltiin hänen oman aviopuolinsonsa sairaudella. "Vaimo - kuten silmin saattoi havaita - oli sairas, halvaantunut, raihnas ja taitamaton vaimon tehtäviin niin, että kirkkoherra vain suurin vaivoin saattoi asua ja elää hänen kanssaan hyödyttömien elkeidensä vuoksi".

Jos kumpikin aviorikokseen syyllistynyt oli naimisissa, heidät tuomittiin armotta kuolemaan. Kalajoella tämän armottoman kova kohtalo tuli 1693 lautamiehen pojan Pekka Sipinpoika Untisen ja Kirsti Laurintyttären osaksi. Jälkimmäisen mies oli sotapalveluksessa Baltiassa ja vaimo piti laitonta ja riettaaksi muuttunutta krouvia Junnikalan maalla sijainneessa mökissään Etelänkylällä.

Kuolemanrangaistus seurasi myös sukurutsauksesta, jonka piiriin laskettiin pikkuserkutkin. Kalajoella ainoa tunnettu tapaus on vuodelta 1614, mutta pikkuserkkuansa lempinyt tynkäläinen armahdettiin.

Eläimiinsekaantujilla ei ollut missään tapauksessa toivoa armahduksesta. Heidän mestatut ruumiinsakin poltettiin roviolla. Vuosina 1692-1708 tämä tuli kolmen kalajokelaisen miehen kohtaloksi.

Lähdeainesto: Suur-Kalajoen historia, Lauri Järvisen kirjoitus Kalajoenseudussa

Pohjankylän historiaa

Ensimmäiset varmat tiedot Kalajoen asutuksesta ovat vuodesta 1547 lähtien säilyneissä kymmenysluetteloissa. Silloin Pohjankylässä oli 16 taloa, joista useimmat sijaitsivat tiiviisti jokirannassa. Pohjankylän talot muodostivat tuolloin pitäjän tiheimmän asutuskeskittymän.Vuoteen 1607 mennessä taloluku oli kasvanut vain kolmella. Isojakotoimitukset aloitettiin Kalajoella 1760-luvulla. Metsien, peltojen ja niittyjen isojakotoimitukset saatiin päätökseen 1800-luvun alkuun mennessä. Vuoteen 1860 mennessä tilaluku oli noussut 44:ään. Viisi vuotta myöhemmin tiloja oli 170 ja asukkaita 931.

Vanha Pohjanmaan rantatie kulki Kalajoen alajuoksulla jokivartta Etelän- ja Pohjankylien läpi aina Plassille saakka, josta se jatkui Raaheen. Rantatien varrelle sijoittuneiden kylien tavoin Pohjankylä kärsi sodissa. Pikkuvihan jälkeen 1744 huonokuntoinen puusilta rakennettiin uudelleen. Suomen sodassa korkeaksi ja kauniiksi mainittu silta poltettiin. Uuden sillan rakennustyöt aloitettiin heti sodan päätyttyä 1809. 1870-luvulla siltaa korjattiin useaan kertaan ja 1880-luvulla silta rakennettiin kokonaan uudelleen . Sillalla on ollut liikenteellisen merkityksen lisäksi sosiaalinen merkitys. Sillalla vietettiin aikaa ja sieltä saattoi ihailla jokimaisemaa. 1900-luvun alussa siltaa korjattiin ja sen käsipuissa olevat penkit poistettiin.

Pohjankylässä oli 1800-luvulla useita majataloja. Majatalot toimivat myös postitaloina. Ensimmäinen varsinainen postitoimisto avattiin Kalajoella 1860-luvulla emäkirkon pappilaan. Sieltä postitoimisto siirtyi Anttilan käräjätaloon. Kalajoen postitoimisto oli pitkään ainoa Pohjois-Suomessa. Posti toimi vuodesta 1925 kunnanlääkärintalossa ja myöhemmin mm. Naatuksen talossa, kunnes se sai tilat uudesta valtion virastotalosta.

Elinkeinoista

Nykyinen keskusta ja Pohjankylän alue on ollut voimakasta maatalousaluetta. Pohjankylän vauraat talot olivat esimerkkinä maatalouden kehitykselle. Kalajoen talouskunta järjesti maatalousnäyttelyn Merenojalla jo vuonna 1870. Meijeritoiminta käynnistyi 1880-luvun lopulla. Kalajoen Alapään Osuusmeijeri perustettiin Siltasaareen vuonna 1917.Vanhinta teollisuutta edustavat myllyt, joita Pohjankylässä on ollut useita. Sahaustoiminnan Pohjankylässä aloitti Hannilan raamisaha vuonna 1876. Messinkivalua Kalajoella on harjoitettu 1800-luvun alusta lähtien. Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella jatkoi vuonna 1885 perustettu Veljekset Friis. Perustajina olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Myöhemmin mukaan liittyi myös nuorin veli Matti. Pääsuunnaksi vähitellen tuli rautateollisuus. Maakauppias Jaakko Friis omisti nahkatehtaan ja hänen veljensä lukkari Johan Friis höyryvoimalla toimivan tiilitehtaan. Koulutien varressa toimi Tapion kattotiilitehdas, mikä valmisti myös sementtitiiliä, joita käytettiin uusiin navettarakennuksiin.Pohjankylässä asui suurin osa käsityöläisistä.

Pohjankylälle perustettiin kauppahuoneita. Varustamillaan laivoilla talonpojat kävivät myös ulkomaankauppaa. Talonpoikaispurjehdusta harjoittivat mm. Rahkolan ja Ventelän talojen isännät, Antti Santaholman isä Juho Pahikkala yhdessä Jaakko Merenojan kanssa sekä apteekkari Relander.Kalajoen kaupallinen keskus on alkuaan sijainnut Plassin vanhalla, puukaupunkimaisen tiheään rakennetulla ja asutulla markkinapaikalla. Vilkastuneen kaupankäynnin johdosta Kalajoesta ehdotettiin kaupunkia jo vuonna 1865 ja myöhemmin myös kauppalaa, mutta kumpikaan hanke ei tuolloin toteutunut. Kauppaliikkeiden määrä oli suurimmillaan vuonna 1877 jolloin niitä oli 14.

Kalajoelle perustettiin yksi Suomen vanhimmista maalaisapteekeista. Ensimmäisen apteekin perustamislupa myönnettiin Karl Ulrik Relanderille vuonna 1857. Hän oli tulevan presidentin setä. Hän kuitenkin joutui luopumaan apteekkarin oikeuksistaan, koska myi apteekista myös kahvia, sokeria ja tupakkaa. Vanhan apteekkitalon apteekkari oli Väinö Granlund vuodesta 1917 kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Apteekintalo oli apteekkari Wiikinkosken käytössä sen jälkeen siihen saakka kunnes, kunnes KOP:n ja Wiikinkosken yhteinen liiketalo valmistui. Granlundin perikunta myi talon Jeeli Ojalle vuonna 1964, jonka jälkeen siitä tuli rautakauppa.

Kahviloita ja leipomoita alkoi ilmaantua kyläkuvaan 1920-luvulla useita mm. Orellin ja Orelman leipomot.Kalajoen Osuuskauppa perustettiin 1917. Päämyymälä uusittiin vuonna 1931. 1940-luvun taitteessa vanhan myymälän jatkoksi rakennettiin ns. vanha Kultakala.

Kalajoen Säästöpankki perustettiin vuonna 1887. Säästöpankki rakennus valmistui 1915. Talosta kunta vuokrasi konttorin ja kassaholvin itselleen. Talossa oli myös juhlasali, joka oli Petsamon kunnan käytössä sotavuosina. Säästöpankin uusi toimitalo valmistui vanhan talon viereen 1967. Kansallis-Osake-Pankki on toiminut Kalajoella vuodesta 1917 lähtien. Pankki rakensi komean toimitalon 1920-luvun tienoilla säästöpankin viereen . Kun uusi liiketalo valmistui 1960-luvulla, niin se korvasi vanhan puurakennuksen, jonka hirsistä tehtiin nykyinen hiihtomaja.

Päätös kansakoulun perustamisesta Kalajoelle tehtiin vuonna 1880. Poikakansakoulu rakennettiin ja kahden vuoden päästä aloitti tyttökansakoulu. Peruskorjattu rakennus on nyt kansalaisopiston käytössä. Kalajoen nuorisoseura perustettiin vuonna 1894. Nuorisoseuralla oli kirjasto ja lukutupa. Talossa aloitti kahvila ja kotileipomo 1920-luvulla. Myöhemmin siellä näytettiin myös elokuvia. Kahvila toimi aina 1960-luvulle. Nuorisoseuralla toimi myös linja-autoasema. Talo purettiin osuuspankin uuden toimitalon alta vuonna 1980.

Työväenyhdistys perustettiin Kalajoelle 1905. Työväentalo rakennettiin 1907. Työväenyhdistys lakkautettiin ja talo takavarikoitiin 1930-luvulla. Sen jälkeen talosta tuli Kalajoen mieskotiteollisuuskoulu. Kunnalliskodin alkuna Santaholma Oy lahjoitti Kalajoen kunnalle yhtiön omistaman Rahkolan perintötilan. Talo valmistui vuonna 1920.

Kyläkuvan kehitys 1940-luvulta eteenpäin

Rakentaminen Kalajoen keskustassa oli vilkasta 1940- ja 1950-luvuilla. Vanhojen puurakennusten vierelle nousi kaksikerroksisia kivitaloja kaupan tarpeisiin. Yläkerrokset oli varattu asumiseen. Kalajoen sanottiin olleen Keski-Pohjanmaan kauneimpia ja parhaiten rakennettuja kyliä, joka on vilkas liikepaikka isoine kauppaliikkeineen. Heti sodan jälkeen Kalajoella toimi kaksi kirjakauppaa ja neljä matkustajakotia. Sillanpäähän rakennettiin Sotainvalidien Veljesliiton tilaama liiketalo, joka käsitti baarin, myymälän ja asuinhuoneiston. Talossa toimi aikanaan "Veljesmotti". Kauppias A.G. Naatus rakennutti liiketalon. Seuraavat kaksi rakennusta olivat Yrjänän ja Vilho Kortelaisen liike- ja asuintalot.

Kalajoen Osuuspankki rakensi uuden toimitalon, jossa nykyisin toimii Valkean Linnan Kello.Shellin huoltoasema toimi nykyisen Alavieskan Lasiasennuksen talossa. Närhisen talon Ventelän ja paloaseman väliin rakennutti Yrjö Närhinen ja siihen tuli myös vastaanottotilat hänen hammaslääkärivaimolleen. Kalajoen kristillinen kansanopisto perustettiin Kalajoen Pohjankylälle vuonna 1942. Sodan aikana opiston rakennuksissa toimi Petsamon aluesairaala. Uusi opistorakennus valmistui vuonna 1951. 1940-luvulla perustettu yhteiskoulu aloitti toimintansa kansanopiston tiloissa. Paloasema rakennettiin vuonna 1952.

Valtatie 8 oikaistiin kulkemaan vuonna 1956 valmistuneen Pappilan eli Isosillan kautta, mitä myös uudeksi sillaksi nimitetään. Vanha puukantinen kivipilarisilta Osuuskaupan luona korvattiin uudella betonirakenteisella sillalla vuonna 1972.Ensimmäinen rakennuskaava keskustaajamaan vahvistettiin vuonna 1966. Ajan hengen mukaan vahvan kasvu-uskon mukaisesti keskustan kasvu ja liikenteen kehitys ylimitoitettiin. Olemassa olevaa rakennuskantaa ei otettu huomioon.Vuonna 1973 keskustan tietä levennettiin ja tuhottiin kauniit koivut raitin reunoilta. Näin tuhottiin koko Kalajoen kaunis keskusta. Tänä päivänä on erittäin vaikea korjata niitä vahinkoja mitä silloin tehtiin.