1.
"Paitsi
sahtia käytettiin sintua (vedellä jatkettua huitua eli kirnupiimää)
niittujuomana. Sateisena aikana se ei kulunut.Kun äiti kaipasi sitä
astiaa, niin seuraavana päivänä kannoin sen täyden astian
takaisin kotiin. Nuhteet tuli: eihän ollut tarkoitus niin raskasta
kantaa, olisihan sen melkein veden saanut kaataa sinne Samunevalle. -
(Matin välikommentti: kun äiti jostain torui isää - esim.
likainen paita päällä, niin isän tapana oli sanoa 'eihän niitä
nuhteita voi välttää' ja hymyili makeasti!)
Isäni
veisti hirsiä rantteella hyvin kumarassa. Pässi pökkäsi takaapäin
arvaamatta veistäjää peräpuoliin niin että tämä kaatui
eteenpäin. Noustuaan hän sanoi: 'pökkääppä vielä niin isken
tällä piilulla'.
Vanhat
kätkyet olivat pitkinpäin soutavia. Sellaisessa isäänikin oli
soudatettu. Hietalaan tullessamme hän muutti sen poikkipäin
soudatettavaksi, kuten oli Kiviojalla hänen tekemässään kätkyessä
meitä lapsia lullattu, ja antoi tuon muunnetun kätkyen meille
Hietalaan. Siinä on lapsiamme ja lastenlapsiamme lullattu.
Pottu
otettiin alkuaan pienellä kuokalla ja kuokkija viskasi eri koriin
pikkupotut ja eri koriin isot. Kun 1900-luvun alkupuolella ruvettiin
sahroilla kyntämään pottupenkki halki, oli kullakin vain yksi
ämpäri kädessään, johon hän poimi potut. Silloin piti ennen
kellariin panoa lajitella pikkupotut erilleen lehmiä varten.
Laivasta
Piekkon Aukko oli saanut erikoisen hyviä muikuloita. Ne ovat yhä
hyvässä maineessa. Niistä sanottiin, että niitä ei tarvitse
kahdesti höystää; kun ne vain on höystetty peltoon, ei pataan
enää tarvitse lihalla höystää, niin hyviä ne ovat.
Simppu
ei ole mieluinen kala. Piekkon Aukko oli pannut niitä keväällä
pottumaahansa höystöksi uskoen, että ne heti mätänevät.
Poikaset olivat panneet simppuja syksyllä potunnoston aikana Aukkon
pottupenkkeihin. Kun hän kuokkiessaan huomasi niiden vähän
liikahtelevan, oli hän sanonut, että ovatpa sitkeähenkisiä, kun
ovat pottumaassa eläneet koko kesän. Varmaankin hän arvasi asian
oikean laidan, mutta halusi narrata pojat luulemaan, että hän
todella uskoi ne samoiksi simpuiksi." (VHK 1976-7)
2.
Kun
täällä on ollut viime aikoina puhetta Kalajoen pappilasta, niin
tuonpa esille sen historiasta joitakin mielenkiintoisia vierailuja:
Talo valmistui 1802 suurten riitojen keskellä, kappeliseurakunnat
(jokivartta ylöspäin) eivät olisi halunneet osallistua niin suuren
talon rakentamiseen.
Suomen
sodan (1808-1809) aikana venäläinen kenraali Kulnev siellä asui
vähän aikaa, perimätiedon mukaan hänen hevostaan pidettiin
silloin salissa. Jotkut myöhemmät papin perheet ovat siellä
nähneet kummituksia ja olettaneet Kulnevin kummittelevan. Isäni
sanoi kummituksista, että niitä nähdään siellä, missä niihin
uskotaan! Meidän perheen aikana ei siellä kummituksia näkynyt.
Keisari
Aleksanteri I pistäytyi siellä 1819 ohikulkumatkallaan Oulusta
Kokkolaan.
Valvontakomission
venäläisporukka (eversti, tulkki, autokuski) kävi siellä syömässä
syksyllä 1944. Isä oli silloin eduskunnassa; puhelin soi eräänä
päivänä aamupäivällä: äiti vastasi puhelimeen - nimismies
soitti, että voisiko valvontakomission seurue tulla meille syömään
lounasta ihan hetken kuluttua, kun Kalajoella ei silloin ollut mitään
ravintolaa. Tietysti äiti oli luvannut, ja porukka sai syödä samaa
ruokaa kuin me muutkin, perunakattilaan oli vaan pantu muutama pottu
lisää ja sitä rataa. Kun vieraat istuivat pöytään, eversti otti
pistoolin vyökotelostaan ja laittoi sen lautasen viereen pöydälle.
Silloin äiti oli sanonut, että meillä ei pidetä asetta
ruokapöydällä. Kiltisti oli herra pannut aseensa takaisin
koteloon.
Sitten
joulun alla 1950 yllättäen tupsahti pääministeri Kekkonen
ohikulkumatkallaan tervehtimään vanhaa istuntosalin
vierustoveriaan. Juuri silloin isä oli tekemässä vuokrasopimusta
Jani Laitalan kanssa, joka sitten vuodenvaihteesta alkaen asuikin
perheineen meidän pihapiirissä, kun isä lopetti maanviljelyksen.
Kekkonen sai olla asiakirjan todistajana.
3.
Isäni
muisteluksista löytyy juttua vasankarilaisesta Manni-Eerasta
(1837-1918). Hänellä oli oma sakki ja paljon hän sai tuomioita
Oulun ja Kokkolan välisellä alueella varkauksista. Vanhana hän
kiersi kauppaamassa niiniluutia, joita oli oppinut tekemään
vankilassa, ja monenlaista muutakin pikkutavaraa. Hän kertoi
itsellään aina olleen rehelliset periaatteet, varasti vain
rikkaista taloista. Itse hän kertoi, että aina oli uutinen
lehdissä, mistä oli varastettu, mutta ei koskaan uutista siitä,
mihin taloon oli tavaraa tuotu. Oli näet monesti tuonut
vaatetavaraakin sylikaupalla köyhiin paikkoihin.
4.
Otanpa
tähän katkelman isäni muisteluksista: "Uteliaisuudesta isäni
meni 1874 Mansikkaniemeen, lähelle uusinta satamaamme, jossa
rakennettiin yhtymän laivaa nimeltä "Kalaja". Kymmenkunta
vuotta purjehdittuaan se katkesi Atlantilla höyrylaivan
törmäyksestä. Vain perämies ja sika hukkuivat."
5.
Tässäpä
taas ote isäni muisteluksista: "Leiririppikoulun aloitti Tuomas
Pöyhtäri Hietalassa 1965. Aina oli joku oppilas kaupassa tai muuten
poissa tunnilta. 1967 se siirrettiin Kallassa pidettäväksi. Siellä
ovat kaikki aina olleet tunnilla. Siitä paikasta oppilaat pitävät.
Itse olen sitä siellä pitänyt eläkevuosinani."
6.
Pari
juttua kalajokisista linja-autoista; veljeni Erkki on näitä
aikoinaan kertonut: "Sota-aikana olin konnaripoikana Kangas
Ilmarin Kokkolan linjalla. Ensimmäisellä kerralla Ilmari valmensi:
aivan niinkuin isäs joulukirkossa huutaa, että edessä on tilaa,
niin huutele sinä Himangalta lähtien, että perällä on tilaa."
"Tulin
isän kanssa postiautossa Sievistä Kalajoelle. Kuljettaja Huomasen
piti pysäyttää Ylityngällä Kaakon talon kohdalla, mutta kun
Kotiahon Riku oli aurannut siinä kohtaa ojan päältä, niin
etupyörähän putosi ojaan. Huomanen kiersi autoa ympäri ja hoki:
kahtotaan, kahtotaan. Isä totesi, ettei kahtominen auta, ja haimme
Kaakon liiterin edestä kunnon rangon kangeksi ja protin sekä
halkoja noston jälkeen pyörän alle. Ei linja-auto siinä painanut
mitään, kun pian päästiin jatkamaan matkaa emäntien ihmetellessä
papin voimia."
Taksiautoista
1950 -luvulta muistan ainakin Priuskan Niilon. Olen kuullut että
semmoisella kyydillä on kuljetettu jopa varsoja ym. eläimiä. Jospa
joku tietäisi niistäkin hauskoja juttuja?
7.
Limsatehtailija
Maria (Maija) Rapin isä oli kunnankirjuri Kalle Myllylä. Kalle
Myllylä kyllä ansaitsee oman lukunsa tänne, kuten VHK:n kertomasta
ilmenee: "Kirjuri Kalle Myllylä (1844-1923) oli nuorena saanut
kirjanpidonkin opetusta pastori Alceniukselta, joka siirtyi
Lapväärtin kirkkoherraksi 1857. Kunta irtautui seurakunnasta 1865
annetun asetuksen mukaisesti. Aluksi kunnankirjuriksi valittiin
Ventelän Jukka, joka ei ollut ensinkään tilimies. Sitten Georg
(Jorge) Rajander, mutta tilit eivät tulleet kuntoon ennenkuin Kalle
Myllylä sen teki. Hän oli kirjurina ainakin jo 1870 ja erosi vasta
1.1.1923. Yli 50 vuotta hän hoiti Kalajoen kunnan asioita ja tunsi
kunnallishallinnon alat, joissa monissa hän oli ollut
puheenjohtajanakin. Pietari Päivärinnan jälkeen hänet valittiin
talonpoikaissäädyn edustajaksi, oli alussa myös yksikamarisessa
eduskunnassa. Hän oli oppinsa itseopiskelulla hankkinut,
luonteeltaan hän oli hyvin vaatimaton. Kun isännillä tuli
erimielisyyttä, miten jokin asia oli, sanoivat kaikki
yksimielisesti: "kysytään kirjurilta". Melko vaatimaton
oli Myllylän hautaus. Siinä Tuomas Pohjanpalo kyllä yritti
painottaa, että hänessä Kalajoki menetti paljon. -
Kuntakokouksessa 1890-luvulla oli nimismies Snellman selostanut
lääninhallistuksesta tullutta ruotsinkielistä kirjettä, minkä
jälkeen kirjuri oli ottanut sen käteensä ja sujuvasti lukenut sen
suomeksi, jolloin nimismies oli katsonut pitkään kirjuria mitään
sanomatta."
8.
Vieläkö
jaksatte kuulla Kalajoen historiaa? Tässäpä olisi taas VHK:n
muisteluita: "Nikodemus Heikkilä (1850-1933) laittoi Kalajoella
ensimmäisen separaattorimeijerin n. 1888. Sen separaattorin kuula
oli makuuasennossa ja käytettiin lopuksi savenvalajan koneena.
Ensimmäinen meijerska oli kirjurin tytär Maria Myllälä (s.1870),
joka 1889 avioitui Robert Rapp'in kanssa. Kun maito lämmitettiin ja
kuorittu maito lämpimänä kesäkuumallakin ajettiin pitkiä matkoja
takaisin taloihin, se pilaantui kuljetuksessa. Tästä tuli se luulo,
että sepo pilaa maidon. Siksi sepoa aluksi vieroksuttiin. Maito
kylämeijereissä jäähdytettiin maitosaappaissa ja sitten
erikoiskauhalla kerma siitä kuorittiin erilleen. - Lapsuudessani oma
isäni oli jo kauan ajatellut ostaa separaattorin, mutta äidilläni
oli huonot ennakkoluulot siitä. Kun isä tilasi separaattorin äidin
loppuaikoina ja voikuski Kustu Mantila sen toi asemalta meille,
ruvettiin sillä sepoamaan. Muutaman päivän kuluttua isä kysyi
äitiltä, saako sepon viedä pois. Vastaus oli: Ei millään."
9.
Jos
olette ihmetelleet, mitä VHK:n muistelukset ovat, niin kerrotaanpa
se tarina: Joulun alla 1975 me sisarukset pohdimme, mitä isälle
80-vuotissyntymäpäivälahjaksi 21.1.1976 antaisimme. Lopputulos
oli, että me kaikki kirjoitamme omat muisteluksemme aiheena isä:
kun siihen vielä muutama muu sukulainen osallistui, niin siihen tuli
noin 50 A4-sivua hauskojakin juttuja omista lapsuusmuistoistamme.
Minä ne kokosin ja monistin suvulle, isä sai sen kansioon pannun
monistenipun syntymäpäivänään saatepuheeni lopuksi ja tuntui
olevan lahjastaan iloinen. Senhän kaikki tietävät, että
vanhuksille on vaikea löytää sopivaa lahjaa, heillähän jo on
kaikki tarpeellinen. Siis tämä lahja oli mieluinen, ja pian isä
alkoi lähettämään minulle korjauksia meidän kirjoituksiin;
tarkka kun oli, niin hän muisti/tiesi asiat vähän erilailla kuin
joissain kohdin oli kirjoitettu. Korjauksia/kommentteja tuli
kymmenittäin. Sitten isä sai 'juonesta kiinni' ja alkoi itsekin
muistelemaan omaa lapsuuttaan ja siitä pikkuhiljaa aihe levisi omaan
aikuisaikaansa ja sellaisiin Kalajoen tapahtumiinkin, joita hänellä
sattui olemaan mielessä. Niitäkin tuli noin vuoden kuluessa toista
sataa liuskaa, joissa oli paljon päällekorjauksia ja saman asian
toistojakin. Ne kaikki puhtaaksikirjoitin uudestaan ja jaoin suvulle
liitettäväksi samaan nippuun alkuperäisen lahjan kanssa.
Keskustelin
isän kuolinvuoteen äärellä syksyllä 1977 näistä
muisteluksistakin, ja hän esitti vielä kiitollisuutensa saamastaan
avusta ja sanoi minulle, että saan menetellä hänen muistelustensa
suhteen parhaaksi katsomallani tavalla. Sillä valtuutuksella näitä
yleisempiä Kalajokeen liittyviä juttuja jo kirjoitin
Kalajoki-lehteen 1990-luvulla melkoisen määrän. Ehkäpä tämä
fb-foorumi on myös sopiva paikka ottaa sieltä esiin näitä
paikkakunnan historiaan liityviä asioita, joita jo olettekin saaneet
lukea.
10.
Lapsuudessani
olin usein isäni mukana kirkossa, istuin 'kiltisti' sakastissa
suntio Eino Nevalaisen kanssa. Se jäi niiltä ajoilta erityisesti
mieleen, kuinka Nevalainen laski kolehtirahat: hän kaatoi
kolehtihaavin ylösalaisin kirjoituspöydälle; siitä sitten yhdessä
hänen neuvojensa mukaan rahakasasta laitettiin samanarvoiset lantit
10 kpl:een pinoihin vierekkäin (loppuliturgian aikana). Kun pinot
olivat keskenään saman korkuisia, niin siinä varmistui, että
niissä oli varmasti se 10 kpl. Sitten vaan laskettiin pinot ja
ylijääneet erikseen yhteen. Se kävi suntiolta pikkupojan silmin
hyvin näppärästi. Sitten hän kirjoitti summan lapulle, isä
kaivoi povitaskustaan mustan kangaspussin, johon rahat ja paperilappu
laitettiin, ja pussin suu solmittiin tiukasti kiinni. Seuraavana
aamupäivänä isä vei sen rahapussin Säästöpankkiin Anni Helasen
käteen, joskus minäkin olin mukana. Eiköhän siellä pankkisalissa
peremmällä myhäillyt myös pankinjohtaja Kustaa Rahko työpöytänsä
äärellä. - Vähän isompana minulla oli tapana useinkin kerätä
lehtereiltä kolehti, ettei suntion tarvinnut siellä käydä.
Muistaakseni Nevalainen ei kaivanut hautoja, vaan silloin
haudankaivajina olivat veljekset (?), joiden nimi ei nyt tule mieleen
(jospa joku muistaisi?), samoin tapulin kellojen soitto oli heidän
hommanaan. Yleensähän kelloja soitettiin kielestä kellon reunaan
läppäämällä, mutta joskus näin kelloja soitettavan niin, että
ylälavalta poljettiin kellon ripustusakselissa (kellon kaulassa)
olevaa tasoa niin, että heilumisliike voimistui voimistumistaan,
kunnes saatiin kello pyörimään akselinsa ympäri. Sitä pidettiin
erityisen komeana kellojen soittotapana. Aika vaaralliselta se
minusta näytti tunkea jalka äkkiä lavalle vauhdin ylläpitämiseksi
aina sopivassa välissä samalla kun kello pyöri ympäri melkoista
vauhtia. Ei ihme, että tapulin rakenteessa on nurkissa komerot
vahvistamassa seiniä; ei se taitaisi yksinkertaisella
seinärakenteella pysyä ehyenä pystyssä kun kelloja soitetaan
polkemalla! - Siihen aikaan sanomakelloja soitettaessa oli tapana
(liekö vielä?), että naispuoliselle vainajalle soitto aloitettiin
pienemmällä (korkeampiäänisellä) kellolla, miespuoliselle
isommalla (matalampiäänisellä) kellolla. - Siellä sakastin
kirjoituspöydän laatikossa oli n. 15 cm:n mittainen työkalu: kahva
ja alapäässä kaareva agaattikivi (melkein kuin haukan kynsi); sitä
on käytetty kultauksiin. Sillä hieromalla lehtikulta saadaan
tarttumaan kullattaviin pintoihin, kirkoissahan on yleensäkin
runsaasti kullattuja koristekuvioita.
11.
Marjaleena
Örn kyselee kirkontornin ristin putoamisesta; katsotaanpa, mitä VHK
siitä kertoo: "Kova lounaismyrsky pudotti ristin 21.3.1953 klo
12.10 yläpää edellä kirkon katolle, johon tuli reikä. Putoamisen
sattui näkemään vain yksi silmäpari, kauhajokelainen
kansanopiston oppilas Anna Hautala oppitunnilla istuessaan. Itse
tulin iltapäivällä Puhelinosuuskunnan hallintoneuvoston
kokouksesta (Ylivieskasta). Heti pappilan pihalla Matti(10v) tiedotti
ristin putoamisesta, mitä en ollut huomannut katsoa, vaikka
kirkontorni oli oudon näköinen. Ristillä (rakennettu 16.2 1930
kirkkopalon jälkeen) oli kuparituppi juotetuin saumoin. Sen puu oli
22 vuodessa hautunut aivan pehmeäksi. Aikaisempi risti oli tehty
1877, se oli aivan kovaa puuta (siis n. 54 vuotta vanha), kun se
putosi kirkkopalon aikana länsituulessa. Sen kuparivaippaa ei ollut
juotettu tiiviiksi. Vuonna 1953 pidettiin asiaan kuuluvia kokouksia
ja päätettiin tilata Santaholmalta kokonaan rautainen risti, joka
on 2-osainen. Molemmat painavat noin 80 kg. Niiden jatkopaikkaan
tehtiin reunake, ne monilla pulteilla liitettiin yhteen. Hinta oli 48
250 mk silloista rahaa. Molemmat ristin kappaleet vedettiin tornin
tyhjän kello-osan permannolle 3.6.1953 ja siinä maalattiin. 6.6.
-53 molemmat pätkät vedettiin ylös paikoilleen ja liitettiin
toisiinsa. Olin siinä mukana jakoavaimineni. Edvard Untinen ja
kirkonlämmittäjä Matti Prittinen olivat koko ajan työssä,
korjasivat myös reiän kirkon katossa. Monessa työn vaiheessa oli
mukana myös heidän poikiaan. 18.6. 1953 aamulla ruvettiin purkamaan
telinettä tornin päältä. Pyysin etukäteen diakonissa Eeva
Tilvistä tuomaan kahvit tornin nokkaan homman päättäjäisiksi.
Silloin mennessäni kirkolle tapasin sattumalta Temperin Eemin
tapulin edessä. Pyysin mukaan, kun hän oli kymmenien vuosien
kuluessa tervannut kirkontornin monta kertaa istuen köyden päässä
laudalla, jota istuja saattoi vetää ylös ja laskea alas tarpeen
mukaan. Klo 12.30 tuli tornin huipun kattoluukusta näkösälle
kahvitarjotin ja Eeva Tilviksen pää. Me neljä miestä, Prittinen,
Untinen, Temperin Eemi ja minä joimme kahvit, jota sen jälkeen
tuskin olen maistanut. Silloin oli enää 4 lankkua ympäri tornin
reunoja. Ne nakkelimme alas, panimme luukun kiinni ja lähdimme
portaita alas." - Eiköhän tässä ollut aika tyhjentävä
vastaus Marjaleenalle!
12.
Taas
historian havinaa isäni VHK:n keromana: "Isoisäni Juho Juhonp.
Huntus-Greus-Kivioja oli syntynyt Kaustisella 1821, meni Lohtajalle
naimisiin (Matti: ehkäpä kirjoitan tuosta ajanjaksosta myöhemmin)
ja muutti sieltä 7.4.1849 Kalajoelle Kiviojan taloon. Hän oli ensin
ostanut talon (Konu?) Tyngältä. Myyjät tulivat purkamaan kauppaa
ja kieltäytyivät maksamasta kauppakirjaan merkittyä purkajaisrahaa
4 ruplaa. Silloin mentiin Kärjälle, kauppakirjan tekijän nimismies
Nils Sandmanin luo. Tämä löi nyrkkiä pöytään, jolloin myyjä
heti pani 4 hopearuplaa pöydälle ja lähti nimismiehen käskystä.
Nimismies veti hiukan pöydän laatikkoa auki ja pyyhkäisi sinne 2
ruplaa, jolloin isoisäni oli sanonut: "minullehan ne olisivat
kuuluneet". "Pidä hyvänäs, ilman minua et olisi saanut
niitäkään", oli nimismies vastannut. Pian nimismies kirjoitti
uuden kauppakirjan, nyt Kiviojan talosta, jolloin isoisäni sukasta
laski pöydälle 600 ruplaa silloisesta puolesta talosta,
'Takalo-Kiviojasta'. Toinen talo oli Katinkallen kankaalla, sen
navettakartano nykyisen Levälän puolella (rajat näet muuttuivat
1877 päättyneessä isojaon täydennyksessä). Sen talon väestä
polveutuu savenvalaja Stenbäckien suku Tyngällä ja Ylivieskassa
sekä Nivalassa. Pian sen oston jälkeen siihen taloon nimismies
majoitti 40 sotilasta, kun alkaneen Krimin sodan takia Kalajoelle
majoitettiin pataljoona venäläistä sotaväkeä. Sen talon osti
sitten apteekkari Karl Ulrik Relander ja siirsi sen Sillankorvaan,
jossa talossa v:sta 1892 (?) oli Yhtiökauppa. Se myi talon 1917
Osuuskaupalle, se purettiin 1931 ja sijalle rakennettiin puusta
2-kerroksinen talo, joka purettiin 1971 (?) nykyisen tavaratalon
tieltä.
Kirkonaukealle
majoitettujen sotilaiden ruokapaikka oli Marttilan tuvassa, johon
kutsuneen pillin omituinen ääni soi vielä vanhanakin isäni
korvissa. Kiviojalle (Levälän kankaalle) majoitettujen joukossa oli
välskäri, jonka tykö isäni heti vietiin, kun hän lapsena
istuessaan keittiön pöydän alla vuoleskelemassa oli puukko kädessä
sohaissut otsaltaan kärvästä, jolloin puukon kärki halkaisi
silmämunan. Haavaan kasvoi paksu kellertävä arpi. Hyvin isä oli
nähnyt yhdellä silmällä kirjoittaa ja nikkaroida. Oli käytetty
paljon luottamustoimissa, mm. kirkonisäntänä 16 vuotta, kirjoitti
veronkantokirjan, verokuitit ja tilit, aina kaikki oikein."
13.
Kuntolenkki
on tehty ja suihkussa käyty; siis jatketaanpa VHK:n
ylöskirjoittamalla tekstillä: "Isoisäni (s. 1821) isä kuoli
1824 ja äiti otti uuden miehen 1825, sitten perhe muutti Kaustisen
Huntukselta Lohtajalle /Alaviirteelle (-> Greus) 1829.
Aikuisempana isoisä rupesi kauppiaaksi. Ensin hän Mikkolan isännän
(Alaviirteeltä) kanssa yhtä matkaa teki hevosellaan talviaikaan
matkoja Pietariin, josta takaisin odotettiin 3 viikon kuluttua. En
muista, mitä vietiin Pietariin, mutta sieltä tuotiin pikkutavaraa,
esim. piirongin lukkojen messinkiheloja, joissa oli 2-päisen kotkan
kuvia, lukkoja, kädensijoja, ym.. Pietariin ajettiin Kokkolasta
Jyväskylän, Sankt Mikkelin ja Viipurin kautta, joskus niinkin
läheltä Imatraa, että kuulivat kosken pauhun. Pietarissa oli
katsottu paljon kirkkoja ja muita nähtävyyksiä. Eräässä
näyttelyssä oli ollut jättiläiskäärme kiedottuna näyttäjänsä
ympäri. Joku katsojista oli väittänyt, ettei se ole oikea käärme,
jolloin joku oli tuikannut sitä naskalilla. Silloin käärme oli
puristanut esittäjänsä kuoliaaksi. Isoisä kävi myös Hämeestä
(Pälkäne, Längelmäki ym) ostamassa pellavia, joita kuljetti jopa
neljä kuormaa kerrallaan Kajaanin markkinoille. Siellä hän myi ne
ja hevoset ja reet, joten on ollut mahdollista ostaa käteisellä
ensimmäinen puoli Kiviojan maakirjanumerosta.Tyttärensä pojan
Heikki Peltolan tiedon mukaan hän Kajaanin markkinoilla ensi kerran
näki tulevan vaimonsa, Saara Kristiina Aspegrenin. Saara oli ensin
mennyt Säräisniemeltä Raaheen sukulaisiin, sieltä hän tuli 1843
Kalajoelle Rahkolaan isänsä sisarelle palvelukseen. Saara muutti
kuulutettuna Lohtajalle ja vihittiin siellä isoisäni kanssa 27.11.
1846. He muuttivat 1849 Kalajoelle Kiviojan tilan uusina omistajina.
- Isoisä taisi tehdä Kalajoelle tultuaan enää pari
Pietarinmatkaa. Olipa niillä matkoilla sattunut semmoinenkin tapaus,
että jossain Savossa isoisä oli herännyt yöllä, kun talon renki
oli yrittänyt ottaa nahkalompakon, mutta nukkuja heräsi, koska
lompakosta oli nauha kaulan ympäri. Renki lähti kiireesti karkuun.
Seuraavana vuonna isoisä oli yötä samassa talossa ja pyysi renkiä
halkopinon taakse. Siellä renki lupasi, ettei enää milloinkaan
yritä sellaista kuin viime vuonna. - Pietarin reitti oli varsin
mäkistä, siksi alamäessä oli käytettävä taskuun varattua
hevosenkenkää jarruttamaan, se laitettiin reen jalakseen keulan
kapeammasta kohdasta, josta se laskeutui alas jarruksi. Mäen alla
sitten piti vähän ajaa taaksepäin, että jarru saatiin taas pois
jalaksesta.
14.
Sukuharrastajille
ja muillekin tässä taas VHK:n kynäilyä (1976-7): "Isoisäni
äiti otti miehensä kuoleman jälkeen uuden miehen 24.6. 1825: Erkki
Matinp. Huntus-Luomala, s. Kaustisella 24.1. 1802, k. Lohtajalla
30.1. 1861. Heidän poika Heikki Kustaa Erkinp. Greus-Pisilä-Tilvis
oli syntynyt Lohtajalla 21.1. 1832, k. Kalajoella 23.12. 1896. Hän
oli 1850-51 Kalajoella rovasti Abr. Montinin renkinä, asui Pahkalan
Ahlholmassa 1863-67, vihitty 28.12. 1854 Stiina Liisa Pekant.
Lankilan kanssa. Stiina oli syntynyt 7.8. 1830, k. 25.11. 1909.
Stiina oli isoisäni vaimon, Saara Kristinan (o.s. Aspegren) isän
sisaren tytär. Stiina ja Heikki ostivat 1879 valuri Leander
Helanderin perikunnalta Tilviksen maakirjanumeron, jossa suku asuu
yhä. Kaksi tytärtä joutui naimisiin Lohtajalle, toisen tytär Alma
(kansakoulunopettaja) asuu Alaviirteellä kotonsa Rantalan maalla.
Kalajoella
isoisäni oli 1849 kyntämässä kesantoa Navetantausvainiossa, jossa
oli lammaslauma jyrsimässä ruohoa pyörtänöistä. Susi syksyi
metsästä aidan yli, sieppasi lampaan suuhunsa ja laukkasi aidan yli
takaisin metsään. Molemmat alle 30-vuotiaat miehet juoksivat
perään, jolloin susi pudotti lampaan vetelään Pitkään aroon ja
juoksi tiehensä. En tiedä, mutta luulen että lammas heti
pistettiin ja veri laskettiin aroon ja liha syötiin. En muista
kuulleeni susista sen talon lähellä muuta kertaa.
Isoisän
tyttären poika Heikki Peltola oli kansakoulun ensimmäisiä
oppilaita 1881 ja oli koulukortteeria äitinsä kotona.
Mökkikankaalla oli toinen Heikki, s. myös 1869, Juho Hannilan ja
Mandan poika. Nämä Heikit olivat panneet köyden riippumaan
keskentekoisen 'poromökin' harjahirrestä ja köyden alapäähän
laudan istuimeksi. Kiikkuessa harjahirsi putosi ja haavoitti tuon
koulupojan, Heikki Hannilan otsaa. Ei ollut tapana mennä Hakalassa
(Yliuntisen maan itäkulmassa) asuvan piirilääkäri Emeleuksen
tykö, vaan nytkin poika vietiin apteekkari Relanderin luo, joka
ompeli tikit pojan otsaan ja aikanaan ne ratkoi irti. Tämä Heikki
lähti 1888 Amerikkaan, jossa kuoli epidemiaan samalla kuin
vaimonsakin."
15
VHK:
"Myllyjen, suursiltojen hevoskiertojen ym rakennusmestari Anton
Lankila (1832-1916) laittoi tapulin kelloihin maaliskuussa 1886
soittolaitteen, ettei kelloja tarvinnut polkea kannalleen. Sillä
poljettiin kapeita lankkuja, joista nuora rullien yli vetaisi kellon
kielen iskemään kellon laitaan, mutta samalla mainitut lankut melko
lujasti kolahtivat lattiaan. Sitä ihmiset pitivät pahana. Kerran n.
1887 jumalanpalveluksesta tuli ulos kaksi paksua pappaa, Pahikkalan
ja Kiviojan vanhat isännät. Nämä tarjosivat tupakkaa tapulin
lähellä seisoskeleville Temperin pojille ja pyysivät särkemään
nuo Lankilan Anttonin soittovehkeet. Pian alkoi tapulista kuulua
särkemisen kolina. Näin kertoi vanhoilla päivillään Temperin
Eemi (s. 1873). Ne poistettiin lopullisesti yläosan remontissa n.
1950. Anttoni oli kirkkoneuvoston jäsen vuoteen 1904, jolloin hänen
vähäkuuloisuutensa vuoksi valittiin sijalle Hannilan Janne.
Siltasaaren
meijerissä (1892-1910) kirnu pyöritettiin hevoskierrolla. Joskus
sattui hurjia hevosia. Silloin saattoivat ison rattaan ja lyhtypyörän
koivupuiset hampaat hakautua ja särkyä. Meijerin johtokunnan
kokouksessa tuli esille ehdotus, että lyhtyyn tehtäisiin hiukan
harvemmat hampaiden välit. Kun vika uusiutui, niin Siipolan nikkarit
Junnu-setä ja Sanfrid sen korjasivat. Lyhtypyörään hiukan
harvempaan asennetut hampaat kestivät paremmin kovassakin vauhdissa.
Meijerin
käyttö loppui hiukan ennen 1. maailmansotaa, kun Plassin asutus
osti maidot taloista, joista kokomaito tuotiin päivittäin torille.
Pian kuitenkin ruvettiin puuhaamaan yhteistä meijeriä.
Koemerkinnässä Tynkä ja Käännänkylä merkitsivät enemmistön
ja rakensivat Suvannon rannalle 1914 meijerin, joka myöhemmin
uusittiin tiili- ja sementtirakenteiseksi. Torvenkylän ja Rahjan
meijerit säilyivät toistaiseksi. Mehtäkylän molemmat meijerit
loppuivat. Osa rupesi kuljettamaan maitonsa Raaheen kuten lopuksi
Vasankarikin, jossa talot olivat pienkarjaisia. - Opiskeluaikana
Helsingissä kävin Hankkijan pääkonttorissa hätyyttämässä, kun
sodan takia koneet eivät tahtoneet joutua määräajassa ja meijeriä
rakennettiin Kiviojan maan lounaiskolkkaan, johon Siltasaaren meijeri
oli jo siirretty 1914. Sekin uusittiin 1930-luvulla
sementtitiilirakenteiseksi. Siinä osuuksien mukaisen työn tein
betoniraudoittajana sen koneenkäyttäjän Matti Siipolan kanssa.
Viime sotien jälkeen Tyngän meijerikin yhdistettiin siihen, jolloin
siinä tehtiin laajennus ja remontti. Pian lopetin karjatalouden ja
myin meijeriosuuteni Juho Laurilalle (Mantilassa). Hietalassa asuessa
paljon ennätin olla maitokuskina Ojalan, Tiikkalan, Kärjän ja
Siipolan taloista."
16.
Taas
VHK:n juttuja (kirjoitettu 1976-77): "Lankilan Anttonin tekemään
vanhaan siltaan, joka viime kesänä purettiin ja numeroidut
jäänsärkijöiden kivet siirrettiin kaatopaikalle tarkoituksella
tehdä johonkin maalle ne entiselleen muinaismuistoksi, olin
kesäkuussa 1913 (?) 18 päivää tekemässä ja maalaamassa sillan
kaiteita Konstantin Kurkisen ja Ventelän lautamiehen kanssa, saimme
jokainen 4 mk päivältä. Silloin vielä oli pääväylän kohdalla
sillan kannessa levennykset penkkeineen istujille. Aikaisemmin
hirsistä tehdyt arkut täynnä kiviä toimittivat siltapilarien ja
jäänsärkijöiden virkaa.
Vuoden
1910 tienoilla muutaman vuoden asui nykyisen Aino Kähtävän talossa
Riikansa kanssa Janne Enlund, s. 1874. Hän kotonani niittumiehenä
kertoi olleensa sementistä tekemässä Siltasaaren meijeriin
vesilaareja, joissa jäähdytettiin törpöissä 'lämmin maito'
ennen kermomista, kun separaattorit olivat vielä harvinaisia.
Luultavasti ne laarit olivat sitä ennen olleet ponttilankuista.
Jannen kertoman mukaan se oli ensimmäinen sementtityö Kalajoella.
Jo
noin 1910 Laurilan vanha emäntä Kaija poikkesi Pitkäsenkylästä
palatessaan Takkusen ja Tanhualan kautta kulkevaa polkua ja puhutteli
meitä Tolpanmäen rukiin leikkajia. Hän sanoi kirjurilla olevan
kurssit, joilla laitetaan 'majon lakkeja' (sieniä) hienoksi ruuaksi.
Sitä Maijalan Jussi, Mantan-Juho ja muu leikkuuväki suuresti
kummasteli.
Häihin
ja hautajaisiin kutsuttiin vain 'kuhtujan' kautta suullisesti. Jos
kutsu oli unohtunut ja jäi viime tinkaan, niin kuhtujalle saatettiin
vastata: "Koiria sillon kuhtutaan ko kattilansankoja jo
kalistetaan". Itse olen vain kerran ollut kuhtujana, nimittäin
aivan vuoden 1913 alussa Tohko-Erkin peijaisiin, kahteen mökkiin
vanhan tavan mukaan suullisesti. Piti olla varhain liikkeellä, että
sahalle töihin kiirehtivät vielä olivat kotona ja koko perhe sai
kutsun samalla kertaa."
17
Jatkanpa
VHK:n tekstillä: "Viranomaisten suhtautuminen oli entisaikaan
joustavampaa kuin nykyään. Kun 1. maailmansodan aikana eräässä
vaiheessa Kalajoelta loppuivat tulitikutkin (monet käyttivät taulaa
ja tuluksia, toiset puhaltelivat takan tuhkasta eilisen tulen
virkkumaan), lähetin postitse isälle Helsingistä pienen paketin
sisällöksi merkiten 'tulitikkuja'. Tämän sensuuri Oulussa huomasi
postisäännösten vastaiseksi lähetykseksi ja ilmoitti minulle,
lähettäjälle, Helsinkiin, että pitää tulla perimään lähetys
pois Oulusta. Kirjoitin ja lähetin valtakirjan veturinkuljettaja
Johannes Melleniukselle, joka pyyntöni mukaisesti antoi sen
Ylivieskan asemalla Kalajoen postinajajalle. Perille se kielletty
lähetys meni.
Kokkolaan
kuljettaessa vietiin sinne pieniä ruokatavara-annoksia. Häihimme
(1918) isä aikoi tuoda isommat ruoka-annokset, mihin sai
kuljetusluvan Kalajoen elintarvikelautakunnan puheenjohtajalta Tuomas
Rahkolta. Lupa unohtui kotiin, minkä huomasi Raution Petäjistössä
hevosta puhalluttaissaan. Isä käveli joen yli ja sai Raution
elintavikelautakunnan puheenjohtajalta Alfred Tokolalta (Niemelän
talossa) kuljetusluvan, mikä meni täydestä junassa tarkastuksessa.
Tuttuja
tai ystäviä saattaa löytyä arvaamatta. Kun syksyllä 1915 menin
Ostrobotnialle maksamaan osakuntamaksujani, sanoi pohjalaisten
osakuntien rahastonhoitaja, lapinkielen professori Frans Äimä,
syntynyt Kalajoella piirilääkärin poikana, että hän on monesti
poikasena hakenut Kiviojalta maitoa Hakalaan."
18
VHK
(1976-7): "Tuntui oudolta lähteä niin kauas ensimmäisiin
virkapaikkoihin kuin Rovaniemelle ja Hyrynsalmelle (1918-22). Mutta
pian sielläkin löytyi ystäviä ja on vieläkin. Jumalan varjelusta
oli se - äidin (=Alice-vaimon) jäädessä rippikoulua pitämään -
kun lähdin sairasmatkalle Hyrynsalmella kauas itäänpäin.
Kypärävaaran kohdalla tuli vastaan hurjaa laukkaa ori, jota ajaja
ei näyttänyt hallitsevan. Eikä minunkaan kuskini tainnut olla
aivan patentti. Meidän hevonen teki äkkitempauksen vasemmalle
sivutielle. Kärryt kaatuivat, me lensimme katajikkoon täysin
eheinä, eheänä myös rippilaukku sisältöineen, palasimme
maantielle sekä kävimme matkan määränpäässä.
Haapajärvellä
olin sitten 4 kk, samoin sen edellä Pyhäjärvellä, jossa oli
toistakymmentä henkeä esperantokerhossa joka viikko jäsenten
luona. Sen kirkollisvuoden viimeiset 4 kk olin Kuivaniemellä, niistä
kuukausista olin tammikuun pitämässä kinkereitä Rovaniemen
Ounasjoella, perheeni oli sen vuoden Kokkolassa.
Esperanton
aloitin, kun lopputentit sain suoritetuksi Helsingin yliopistossa
niin, että jäi 16 joutilasta päivää odottaessani muidenkin
saavan tenttinsä selväksi yhteiseen viralliseen loppututkintoon.
Kysyin puhelimella esperanton oppikirjoja altailaisten kielten
professorilta, joka oli esperantisti, ja hankin ne. Hän, G.J.
Ramstedt, oli Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Japanissa ja
Kiinassa. Kalajoella oli noin 1920 Frans Alasuvannon johdolla
yritetty opetella esperantoa. Näitä on enää harvoja jäljellä."
19.
VHK:n
kirjottamaa (1976-77): "Nauhan vanhempi Antti haettiin usein
parantamaan lehmien jalkoja ja muita vikoja. Kun isä oli jyväsäkkejä
kunnan makasiiniin kantaessaan nyrjäyttänyt olkansa 1.
maailmansodan aikoihin, oli haettu Nauhan Antti, joka ei sillä
kertaa onnistunut yrityksessään saada vika korjatuksi pitämällä
lankakerää kainalon alla. Oli haettu 1. kunnanlääkärimme Väinö
Airo, joka oli yrittänyt samaan tapaan. Isä oli lausunut: "Noin
tuo Anttikin yritti". Airo oli pitkään katsonut Nauhaa. Täytyi
hakea apteekista nukutusainetta. Sitä saatuaan isä oli veisannut
pari virrenvärssyä ja sitten nukahtanut. Käsi oli saatu sen
jälkeen heti paikoilleen.
Rengeistä
erikoisesti olen muistanut Jaakko Korpea, jolla oli tapana usein
sanoa: 'sitä saa lyyvä niinko vierasta sikaa'. Luulen käyttäneeni
sitä sanontaa joskus yksityiskeskusteluissa monien kansanedustajien
kanssa. Kun nykyään kiivaissa keskusteluissa eduskunnan
täysistunnoissa olen huomannut joitakin syytettävän, että lyövät
toisia kuin vierasta sikaa, on johtunut mieleeni, että onko renkimme
sanat päässeet eduskunnan pöytäkirjoihin, vai onko tuo sanonta
muuallakin tuttu?"
20.
VHK/1976-7:
"Nauhan Antin lisäksi olisi mainittava Juho Pernu, 'Hevospernu'
erotukseksi kauppias Pernusta. Hänkin oli meillä usein hevosia
huusaamassa. Jäsen-huuslaakareiksi heitä sanottiinkin.
Vuosisadan
vaihteen tienoissa Friisin veljekset ostivat Rahkon talon, johon 3
vuodeksi Naisyhdistys laittoi keuhkotautiparantolan, jossa useat
saivat terveytensä takaisin. Lääkärin täytyi kulkea Oulaisista,
koska Kalajoen piirilääkäri kieltäytyi. Luuli kai joutuneensa
syrjäytetyksi laitosta perustettaessa.
Nelivuotiaana
rupesin ontumaan ja vasen polvi tuntumaan kipeältä ja koukistumaan.
Ihmisten kysymykseen, mikä pojan jalkaan on tullut, ei osattu
vastata. Arveltiin, että liekö kaatunut esim. portaissa.
Myöhemminkään lääkärit eivät olleet yksimielisiä
diagnoosista. Joku ehdotti tuberkuloosia, joku piti kaatumisen
aiheuttamaa irronnutta luunsirua syyllisenä.
Isoisä
sanoi kouluttavansa minut papiksi, jos 1906 kansakoulun II luokalta
lähden Kokkolaan kouluun. Vastasin, että tästä talosta en koskaan
lähde mihinkään. III luokan lopulla oli sama tarjous, jolloin
suostuin, kun olin saanut oikein huonon todistuksen. Kokkolan
koulussa meni kaikki hyvin koko ajan. Opettelin santarmien kanssa
puhumaan venättä, myöhemmin Saksan sotamiesten kanssa saksaa.
Karsain silmin monet katsoivat venäjän harrastustani, jolla
kuitenkin sain monia palvella.
Minut
oli helmikuun alussa 1918 kunnallislautakunnan toimittamassa
kutsunnassa vapautettu asevelvollisuudesta. Uusi kutsunta 1896
syntyneille määrättiin pidettäväksi 15.8. 1918 Oulaisten
kunnantalolla. Klo 9 pidettiin nimenhuuto, jossa Sota-Kalle yritti
edustaa poikaansa. Eversti Elfvengren sanoi, ettei täällä tarvita
noin vanhaa miestä, pojan pitää esiintyä itse. Poika tuotiin
sisään, hänellä oli aika pahannäköinen polvi. Kutsuntalääkärinä
oli Oulaisten kunnanlääkäri, mutta hän ehti paikalle vasta klo
18. Siinä pihanurmikolla enimmäkseen makoilimme ja jututimme
Sota-Kallea. Lääkärintarkastus oli pitkäveteinen, ja tulokset
sanottiin lopuksi kaikille yhtäaikaa. Minä tietysti olin
vapautettu, paperia siitä ei annettu."
21.
VHK:n
muisteluksia taas: "Kototalossa oli isän tekemä
'trusamasiina'. Riihellä puinnin aikana piti puintilattialta 'trusa'
panna säkkiin ja masiinata. Maijalan Jussi oli mennyt rengin Jaakko
Korven masinoidessa katsomaan ja sanonut, että Jaako on pyörittänyt
liika kovaa, on mennyt isoja rukiita pikkujyvien joukkoon. Jaako oli
tarttunut Jussin niskaan ja housuin perähankuroihin ja nostanut
hänet masiinan vieressä olevaan pikkujyvälaariin. Jussi tuli
tupaan sieraimet suurella, kuten aina, kun hän suuttui.
Kärjän
äijä, nimismies Sandman oli kerran tullut aittaansa ja sanonut
jotakin työmiehelleen Mantan Juholle, joka myöhemmin kertoi
viskanneensa Sandmanin jyvälaariin. Juho oli pieni ja keveä mies.
Sandman oli vain hyväntuulisesti kertonut asiasta jollekin paikalle
saapuneelle: 'Tuo paska pani mun jyvälaariin'.
Professori
Kaarle Sanfrid Laurila asui talvisodan aikana ja joskus muulloinkin
Kalajoella ja saatiin puhujaksi joskus sankarihautajaisiin
Suojeluskuntatalolle. - Kansakoulusta palatessaan 12.2. 1887 hän
kuuli, että hänen isänsä oli juuri silpunleikkuussa kuollut.
Jälkisäädöksessään hän, kun ainoa poika oli kuollut, lahjoitti
omaisuuttaan stipendirahastoksi mm. Kalajoen yhteiskoululle ja
Kansanopistolle."
22.
VHK/1976-7:
"Kun ilmat lämpenivät, Jaako Friisin Ouluun toimittama
maitovalas (1904) rupesi haisemaan suolaamisesta huolimatta.
Puhelimitse kutsuttiin Kalajoelta Sauvola poikansa Jaakon kanssa
Ouluun. Riihi, jossa valas oli, haisi niin pahalta, että oli melkein
mahdotonta sinne mennä valasta ulos tuomaan. Sen traani pantiin
saaveihin ja kuljetettiin Kalajoelle nahkurintyötä varten. Se
varastoitiin liiteriin maantien toiselle puolelle, jossa oven auki
unohduttua lehmät haistellessaan saivat saavit kumoon ja traani
valui harvan lattian alle. Valaan joku luu, liekö ollut pääkallo,
oli kauan työväentalon takaisen ladon seinän vieressä ja hävisi
uuden isännän Jaako Laitalan aikana. Muu jäännös haudattiin
Löytyllä riihen lähelle peltoon. Vuonna 1974 oli kulunut 70 vuotta
valaan saannista. Sen kesän kotiseutujuhlassa oli puhujana valaan
saajan poika Veikko Puskala Helsingistä. Khra Mikko Himanka teki
valasviisun.
Juuri
mainitun liiterin vieressä oli pyöreä navetta. Siihen Friis
järjesti syysmarkkina-aikana (1905?) ensimmäisen 'eläväin kuvain'
näytännön Kalajoella. Mekaanikkona oli seppä Matti Nauha
(Lintilä). Tämä kertoi, että näytännön päättyessä yleisö
jäi rauhallisesti istumaan ja lisää odottamaan. Frriis oli silloin
sanonut partaansa läpi kämmenen vedellen, että "enpä olisi
tuota odottanut". Monia yrityksiä hänellä oli. Leipureilta
saattoivat nisut liiaksi tummua uunissa. Leipojat silloin työnsivät
ne kattoluukusta suutareille, kertoi paljon myöhemmin suutari
Valerius Vuori. Nahkurihomma taisi parhaiten onnistua.
Lyijykynätehdas keskeytyi alkuunsa. Siinä papit myöhemmin pitivät
seuroja ennen rukoushuonetta. Silloin vielä näkyi sileäksi
valmistettuja lyijykynän puita halkinaisina kokoonliimaamatta, kun
'plyijyt' niistä vielä puuttuivat. Kalajoki-nimistä mustetta sai
vielä Kokkolan kirjakaupasta vielä koulunkäyntini siellä
alkaessa. Friisin saha kävi pari kolme vuotta. Eino Tanhuala oli
siinä työssä ja kertoi työn vastoinkäymisistä. Vaikeuksia oli
myös saada asemalle kuljetetuksi sahan isoa höyrykattilaa, joka oli
myyty syksyllä 1908 Uusikaarlepyyhyn. Jaako Friis yritti
sekatavarakauppaa, kestikievaria, kahtena vuonna leipoi sotaväelle
leivät Oulun kasarmille. Hyväsydäminen hän oli. Siitä mainitsi
hänen haudallaan prof. K.S. Laurila tapaninpäivänä 1909, kuinka
Jaako Pohjanpalo (Friis) oli häntäkin auttanut koulutiellä."
23,
"Kun
tohtori Lindman haettiin sairaiden luo, piti olla varuillaan
avaamassa ovea lääkärille, joka ei halunnut koskea avaimeen, jota
muutkin olivat kosketelleet. Heti hän otti taskustaan karamelleja,
joiden paperissa oli kissain kuvia ja kysyi: 'osaatteko te syödä
kissakaramellia'? Vasta myöntävän vastauksen saatuaan hän antoi
sitä, jota kaikki lapset häneltä persoilivat. Plassin lapset myös
tiesivät, että tohtorilta saa karamellia. Talorivin takana oli
kuja, 'takatori'. Sen kautta lapset juoksivat edelle ja saivat uudet
karamellit, eihän tohtori arvannut heitä samoiksi lapsiksi, kun
aina myönsivät, että osaavat syödä kissakaramellia. Enlundin
Aarne tavallisesti kuskasi tohtoria rouvineen asemalle esim. Saksaan
kesälomalle lähdettäessä. Kovaa piti ajaa ja tohtori jatkuvasti
huuteli "hoplooraa, hoplooraa"! Me Kiviojan rannan
niittumiehet helposti kuulimme sen huudon joen toiselta puolen Kärjän
mutkista.
Koiraa
kotonamme ei ollut minun lapsuuden aikana. Kissakin saatiin
vuosisadan alussa, kun Maijalan Jussi toi penikan Hannilan Jannelta.
Jussi oli siitä maksanut 10 p, 'että se paremmin menestyisi',
vaikka se olisi annettu ilmaiseksikin. Mallu taisi olla sen nimi.
Kyllä se oli mieluinen meille lapsille. Pidimme sitä aina sylissä,
siljotimme, jolloin se rupesi kehräämään. Kysyimme, mikä on sen
päässä se, joka kehrää. Jussi vastasi: 'räkninkirattaat'.
Kehrättyä lankaa vihittiin vyyhdeksi (lankavihti) tuulimyllyn
näköisellä vehkeellä, jossa oli rattaat. Toisessa oli 60
hammasta, toisessa yhtä vähemmän. Veivatessa tuo rattaiden
ristiriita aiheutti napsahduksen merkiksi siitä, että pasma oli
täysi.
Kissan
piti olla naaras, joka sanottiin penikkainsa vuoksi ahkerammaksi
hiiren pyytäjäksi kuin koiras. Kun kissa hyppäsi isämme polvelle,
hän hyvin vähän siljotti sitä ja pukkasi lattialle sanoen: 'En
minä sinusta tykkää, mutta koirasta minä tykkään. Kun meillä
oli ennen koira, niin kerran minulta unohtuivat turkit metsään. Kun
sinne tulin seuraavana päivänä, niin koira oli uskollisena vahtina
istumassa turkkien päällä.'
Teurastusta
saivat lapset olla katsomassa, mutta ei pistämistä, kun sen
luultiin opettavan lapsia haavoittamaan toisiaan. Siksipä heidät
verenlaskun ajaksi narrattiin hakemaan naapurista hännänvedintä,
makkaramittaa tai pylsyn kaavaa. Monessa talossa naiset teurastivat
vasikoita. Kun kanalta pää kirveellä lyötiin irti, piti kanaa
pitää vähän aikaa kiinni, muuten se päättömänä lähti
lentoon, tosin hyvin lyhyesti." (VHK:n kirjoittamaa 1976-7)
24.
"Molemmat
veljeni taisivat olla kyntämässä ja maantievieriaidan panossa
toverinaan USA:sta palannut Mäki-Niku. Silloin (1914?) vielä
käytettiin vihtaksina nuotiossa haudottuja kuusen oksia. Pian aidan
valmistuttua oli sillä tiellä polkupyöräkilpailut. Aidan päällä
seisoi monta miestä, mutta se kesti. Kilpailijat tulivat
Pitkäsenkylältä päin. Frans Saari pääsi jonkin verran sivu
Kiviojan krintin, kun hänen pyöränsä etukahveli särkyi. Mies
suistui suulleen maantiehen. Huulista tuli verta, kun hän siinä
tiedottomana makasi. Joku juoksi Kiviojalle hakemaan hevosta, isä
juoksi heti hakaan jossa hevoset olivat. Pian isä tuli kääseillä,
johon loukkaantunut nostettiin makaamaan, kun etuistuin oli nostettu
maantien pyörtänölle. Kovaa vauhtia isä lähti ajamaan kauppias
Poukkulalle, jossa kunnanlääkäri Airo asui. Meni sinne pyörillä
loukkaantuneen läheisiäkin. Mutta näin sunnuntai-iltapäivällä
hän ei tietenkään ollut kotosalla. Arvattiin olevan ampumaradalla,
joka silloin oli Kesikalliolla. Sieltä nopeat miehet pyörillä
hänet löysivät. Pyörällä hänkin oli pian saapunut, puhdistanut
suusta maantiesomeron ja sitonut paikoilleen leusta ulostuneen
alahuulen. Potilas oli jo ennen lääkärin ehtimistä vironnut.
Parani pian odotusten mukaisesti.
Vuonna
1879 annettu terveydenhoitolaki määräsi, että 10 vuoden kuluttua
ei enää saa haudata kylän keskellä sijaitseville hautausmaille.
Sen tähden täytyi kaikkialla tehdä uudet hautausmaat kylien
ulkopuolelle. Vuorenkallion hautausmaa sattui aivan lähdemäiseen
maahan. Vuorenkalliolta virtaa maan alitse vettä hautausmaahan.
Salaojitusta 1950 suunniteltaessa todettiin, että pohjavesi on vain
1 metrin syvyydellä. - Aluksi (1890) vesi oli aivan matalissakin
haudoissa. Täytemaata ajettiin jonkin verran keskipaikkeille. Vaikka
vesi syydettiin pois juuri hautauksen edellä, tuli sitä pian heti
taas niin että arkku saattoi jäädä kellumaan. Niinpä aivan ensi
aikoina oli haudanpartaalla merimiehen leski valittanut: 'Paljon
purjehti merillä ympäri maailmaa eikä ennen tarvinnut hukkua'.
Arkku täytyi painaa seipäillä pohjaan ja kiireesti maata päälle."
/ VHK 1976-7
25.
"Isäni
oli valittu yhdeksi työnjohtajaksi Uutta hautausmaata käyttöön
järjestettäessä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin hän oli
vastaanottajana, kun kirkon viereisen hautausmaan etelälaidalle
ajettiin täytemaata talojen manttaalin mukaan. Se maa oli tullut
ostamalla kirkkoväärti Mikko Junnikkalalta hänen osuutensa. Siitä
vaihtamalla kaksinkertainen pinta-ala Paskahaasta saatiin Uusi
hautausmaa Heusalan maakirjanumeron pelloista. Sinne alkuvuotena
kuljettiin Holmanperän tieltä Vuorenkallion yli. Sitten haettiin
pakkolunastuksella nykyinen tie Saaren numeron maista.
Pakkolunastuksen aikana Saaren isännät myivät tiemaan vapaalla
kaupalla. Pakkolunastus jäi kesken. Siitä ei silloin tullut mitään
merkintää Maarekisteriin. Asia otettiin esille kirkkoherraksi
tultuani. Anomuksestani insinööri Roppola määrättiin
loppuunsaattamaan pakkolunastus, joka 50 vuotta aikaisemmin oli
jäänyt kesken. Nyt saatiin tie 'Marhaminta' -nimisenä tilana
merkityksi uutena maakirjanumerona Etelänkylän loppuun.
Uudelle
hautausmaalle ajettiin pysäköintipaikan kahdelle reunalle
rengaspäiset kivet Heikkilän kalliolta hylkykivistä. Vuosisatamme
alussa ne siirrettiin tapulin lähelle kirkon pysäköintipaikalle.
Siihen asti hevoset oli sidottu Paliinin ja Junnikkalan aitoihin
pysäköintipaikan rajoilla. Kun kirkkomaalle tuli uusi kiviaita,
siihen laittoi renkaan heti portin etelälaitaan kanttori Pohjanpalo.
Muut renkaat seurakunta panetti vähän myöhemmin. Ennestään oli
pappien hevosille renkaat puuäijän alla tapulin seinässä. Rovasti
Pohjosen hevonen jyrsiskeli äijän varpaita, joita nykyisten
maalarien on täytynyt spaklata.
Jo
hävitetyn, vuonna 1931 rakennetun vaunuliiterin (kirkon
pysäköintipaikan reunassa) ja aidan väliin jääneet 5
rengaspäistä kiveä siirsin poikieni kanssa sodan lopulla Kiviojan
kivikärryillä takaisin entisiin koloihinsa Uuden hautausmaan portin
pieleen. Siellä ei ollut hevosten kiinnisitomiseen
pysäköintipaikalla muuta mahdollisuutta kuin puita ja pensaita.
Uuden
hautausmaan vesiongelmien takia seurakunta rupesi heti anomaan, että
vanhaa kirkkomaata, jossa oli tilaa vanhimmassa osassa kirkon ja
tapulin välissä sekä 1861 hautausmaaksi vihityssä länsikulmassa
kirkon ja Hautalan välissä, saataisiin edelleenkin käyttää. Sitä
anomusta ei oma piirilääkäri suostunut puoltamaan. Kun tämä oli
kesälomamatkalla Saksassa ja sijaisena oman virkansa ohella Kalajoen
oma poika, Haapaveden piirilääkäri Konrad Reijovaara, pyysivät
isäni ja eräät muutkin Reijovaaran rippikoulutoverit tältä
puoltolausetta kirkkomaan edelleen käyttämiseen hautausmaana.
Puoltolause saatiin, sen jäljennös on kirkonarkistossa. Senaatti
antoi sitten luvan käyttää kirkkomaata toistaiseksi hautausmaana.
Sen
jälkeen Uuteen hautausmaahan haudattiin vain harvoja leskiä, kun
aviopuolisot olivat sinne haudatut niinä vuosina (1890-94), jolloin
kirkkomaahan ei saanut haudata. Vuonna 1897 vihittiin hautausmaaksi
laaja kirkkomaan etelälaidan lisä, jota oli kirkon rakennusaikana
1876-77 käytetty tiilitehtaan paikkana. Siten on kirkkomaassa näihin
asti riittänyt tilaa. Sodan aikana ruvettiin Uuteen hautausmaahan
hautaamaan siirtoväkeä, nykyään on sielläkin jo myyty
sukuhautoja. Ei voi arvata, kuinka kauan se riittää, kun
polttohautaus voi kaikkialla yleistyä ja hautasijojen tarve niin
ollen pienentyä." (VHK 1976-7)
26.
"Vuonna
1879 kirkkoon laitettiin sakastin ovenpieleen piispanpenkin päälle
nuora, jonka yläpää oli kiinni sahanterästä taivutetussa
jousessa ulkona alttarin kohdalla ja siinä oli myös kulkunen.
Nuorasta nykiminen sai aikaan kulkusen helinän. Sitä laitetta ei
tehty kirkkoa 1931 korjattessa. Suntion pitää mennä ulos käsin
viittomaan kellonsoittajalle, jos on asiaa.
Urkujen
paikalla oli ennen vuotta 1903 penkit, jotka tapulista siirrettiin
uuteen Rukoushuoneeseen. Santaholman lahjoittamia urkuja soitettiin
Kalajoen kirkossa ensimmäisen kerran kekrinä 1903. Kirkosta ulos
tultaessa arvosteltiin niitä monin tavoin. Mummuista joku sanoi,
etteipä urkuri tietenkään täysin osannut, koskapa siinä yhdessä
kohtaa ei uskaltanut oikein päästellä. Isä sanoi kotona, että se
on epämieluista, kun aluksi ja ja lopuksi urut jurraavat eikä
aloiteta heti eikä lopeteta, kun virren sanat loppuvat.
Ennen
vanhaan, viimeksi 1890-luvun alussa, kannettiin rikkaammat, joilla
oli vara maksaa paariraha vaatteista, paareilla, köyhemmät
kantoliinoilla. Paareja kannettiin korkealla olkapäillä. Kahdet
paarit ovat Uuden hautausmaamme paarihuoneessa. Uudemmat niistä ovat
1840-luvulta, tehdyt isossa Mehtälässä ja heti jätetyt
seurakunnalle.
Kirkkoon
ja hautausmaihin liittyy aina kummitusjuttuja, varsinkin pimeänä
aikana. Maijalan Jussi kertoi, että joku myöhästynyt
kirkkoonmenijä oli tapulissa (sen läpi saattoi kulkea, kun ovet
olivat ennen auki molemmin puolin) kohdannut vastaantulijana
homenaamaisen mummun, joka oli hokenut virren 'Etkös ole
ihmisparka..' sanoja 1701-virsikirjan mukaisesti." (VHK 1976-7)
27
"Huomattavia
henkilöitä: Seppä Tuomas Rönn, jolle Pahikkalan isäntä Joona
oli antanut tyhjän säkin ja pyytänyt hakemaan suoloja Löfqvistin
kaupasta. Hän oli antanut panna niitä säkin täyteen. Oli pitänyt
levähtää Ventelän aitan portaalla, jolla paikalla nyt on
Topikalustajan konttori. Levähdyksen hän oli maininnut Pahikkalan
isännälle, joka oli hymyillyt, tietenkin ihaillen Tuomaan voimia.
Muttä tämä oli luullut isännän väheksyvän sepän voimia ja
sanonut: 'Kyllä saa muutkin yrittää kantaa sitä säkkiä'. Tuomas
oli jonkin aikaa seppänä täällä konepajassa. Siellä
eteläpohjalaiset valuripojat olivat taittaneet Tuomaan valtavan
piipunkrassin poikki. Toiset työmiehet olivat sanoneet pojille:
'Tehkää pian uusi krassi, se on paha mies, jonka puukon jälki aina
näkyy Rauhan isännän poskessa'. Pojat olivat heti messingistä
valaneet vielä isomman krassin, jolloin Tuomas oli ollut hirveästi
mielissään.
Myös
lakri-Pappa eli Lassin-Jussi oli kaikille tuttu. Häneltä sai ostaa
lakritankoja ja laukusta vaatetavaraakin. Hän oli melkoinen
tietotoimisto. Sanottiin, että 'sitei tiijä muut kuin Luoja ja
Lassin-Jussi'. Keppinsäkin hän myi isoisälleni, joka sitä käytti
loppuun asti. Mustaksi maalattu ja messinkihela alapäässä." /
VHK 1976-7
28.
"Koulu-Antin
jalat olivat pahasti vääntyneet hänen istuessaan kaatuvan
hirsikuorman päällä. Pesola Kannuksessa oli pannut ne suoraan,
mutta palatessa kärryissä jalat olivat uudelleen ryöstäytyneet
mutkalle, molemmat samaan suuntaan. Niillä hän tuli toimeen
kiertokoulun opettajana ja vaatteen tampparina ja monissa muissa
töissä.
Kalajoella
vanha polvi leikkautti tukkansa niin, että se katkesi paksuna
äkkipykälänä niskassa ja sivuilla. Monet ilvehtivät, että on
ollut kivikuppilakin paikalla ja tukka paksuna leikattu sen reunoja
myöten. Olin Romanow-suvun 300-vuotisjuhlan aikana 1913, kun oli
juhlan kunniaksi koulusta lomaa monta päivää, Kalajoen
markkinoilla. Ostin Helppo-Heikiltä tukanleikkuukoneen (3 mk). Sillä
rupesin leikkaamaan miesten tukkia. Kun isäkin suostui
leikattavakseni, leikkasin hänenkin tukkansa niin että se
tasaisesti oheni päälaelta alalaitaansa. Sillä mallilla hänen
tukkansa pysyi siitä alkaen.
Pyhäaamuin
oli tapulissa 1900-luvun alkupäässä paljon nuoria miehiä
ottamassa osaa kellojen soittoon. Itse olin joskus, samoin veljeni
Veikko. Se oli yksi urheilun malli. Sanomakellojen soittoon lähti
usein naapureita syrjäkylistä asti, samoin naapurit usein tekivät
arkun. Useiden täytyi kuitenkin käyttää sanomakellojen soittoon
maksusta Temperin miehiä, joilla oli aina varamiehiä saatavina
naapurustostaan.
Amerikaan
mentiin 1870-luvulta alkaen runsain määrin. Useat sieltä palasivat
pian saatuaan ansaituksi rahaa esim. talon ostoon. Kantelemestari
Efraim Kilpinen vanhoilla päivillään sanoi huomanneensa, että
Pohjankylän kaikista muista taloista oli menty Amerikaan, mutta ei
Kiviojalta eikä Merenojalta.
Isä
sai toverikseen Heikki Himangan käymään Kempeleessä Filip
Saalastin tilalla tutustumassa puimakoneeseen. Heti he saivat
syntymään puimaseuran Kiviojalta Tuuralle asti v. 1906, jolloin
saatiin Kalajoelle ensimmäinen puimakone ja lokomobiili. Seuraavana
vuonna niitä syntyi monta, kaikkiin kyliin. Etelänkylän seuraan
liittyi mm. Albert Tolonen Pohjankylästä. Se seura laittoi Siipolan
rannalle lokomobiilillaan käyvän myllyn. / VHK 1976-7
29.
"Vuonna
1901 oli kuuluisa poutakesä, jolloin keväästä sopivasti satoi,
mutta sitten oli poutaa ja hellettä. Jyvät kasvoivat isoja. Niitä
myytiin siemeniksi valtion välityksellä syrjaseuduille. Itse niitä
ohria säästettiin siemeniksi 10 vuotta. Ne olivat lopuksikin hyviä,
vaikka agronomien ja neuvojien mukaan niiden itävyys niin pitkän
ajan kuluessa heikkenee ja muutenkin ne menevät siemeniksi
kelpaamattomiksi, mikä ei nähtävästi pidä täysin paikkaansa.
Niihin
aikoihin paras rengin vuosipalkka oli saattoi olla jopa 200 mk rahaa
ja ainakin saappaat. Naispalvelijat saivat 80-90 mk ja villoja.
Heillä oli oma viikko talvella, jolloin he kuitenkin navetoivat,
mutta päivällä itselleen kutoivat. - Siihen aikaan ei ollut mitään
ilmoitusvelvollisuutta verotukseen, vaan lautakunta arviolta pani
kunnanveron kaikille, mistä sai valittaa. Valtio kantoi henkirahan,
josta köyhät henkipanossa vapautettiin. Manttaalin mukaan piti
tuoda viljaa kruununpuotiin, joka Kalajoelle saatiin 1862. Sitä
ennen vilja piti viedä Raaheen.
Kun
Himangalla lasitehdas oli palanut, oli Peltolan Aapo-faari siellä
käydessään pannut sopivia lasikokkareita kääsein pohjalle ja
niistä muurannut ahjon. Sellainen 'tiili' kesti paremmin kuumuutta.
Siihen aikaan oli saatavana kuumissa paikoissa käytettäväksi
vaaleita tiiliä. Niissä oli nimi 'Högnäs', joka Kalajoella
lausuttiin 'Höökynätiili'.
Vuonna
1876 ruvettiin tekemään kirkkomaalla uutta kirkkoa varten tiiliä
Vetoniemen savesta. Pian joku sanoi, että niihin tulee vanhaa meren
suolaa, jolloin ruvettiin ajamaan savi Mustosen maalta. Hyvin ovat
kestäneet kirkon seinässä molemmat.
Kun
juuri 1. maailmansodan edellä maanteiden hoito jaettiin uudelleen,
ja Pitkäsenkylän tie oli siihen asti ollut vain sen käyttäjille
jaettuna, oli Kiviojan talolla osuus siihen tiehen meijeriltä
Marttihuhdan mäkeen (nyk. Honkelan talon kohdalle). Varsinainen
tieosuutemme oli Mehtäkylän tiellä Untisenmaasta Haapakankaalle
päin. Se jäi talollemme edelleenkin, jatkuen hiukan pitemmäksi
Haapakankaalle päin. Siihen oli ensimmäinen rumpu tehty Heikkilän
laakakivistä jo ennenmin, ja teimme sinne toisenkin rummun kivestä
heti kun puinen siinä kävi huonoksi.
Kun
tiet (1919?) menivät valtion haltuun, myytiin niiden kunnossapito
vähimmän vaativalle, yleensä entisille kunnossapitäjille. Enoni
Antti Himangan aloitteesta vasankarinkyläläiset huusivat
kunnossapidettäväkseen monena vuonna tien Kalajoelta Pyhäjoen
rajaan ja tekivät työn seuroin sekä käyttivät ne rahat
puimakoneen ja sähkölinjansa saantiin. Voitiin sanoa, että he
saivat nämä uusaikaiset edut ilmaiseksi. Olisihan heidän entisen
mallin mukaan ollut pidettävä maantie kunnossa ilmaiseksi."
(VHK 1976 - 77)
30.
"Ensimmäinen
maanviljelysnäyttely Kalajoella pidettiin 1870 Merenojan talossa.
Siellä oli näytetty uusaikainen aura eli fältti. Nurmiketo oli
käännetty nurin. Heti näyttelyn päätyttyä Jaako Merenoja oli
pannut renkinsä kääntämään kiivut paikoilleen. Heinä oli
ruvennut kasvamaan aivan kuten ennenkin. Merenoja hankki fältin ja
rullakarhin, joita hän lainasi muillekin isännille. Maanviljelyksen
ohella hänellä oli messinkivalimo ja Friisein tervahytti. Sitä isä
suunnitteli meidänkin käyttävän, mutta ei tullut koskaan
tervaksia kuorituksi. Niiden pihkaisiksi kuivuminen olisi kestänyt 3
vuotta.
Merenojan
veljekset olivat nuorina kirvesmiehiä, salvoivat mm. Anttilan sepän
pytingin, joka viime sodan jälkeen purettiin. Jaako jäi
maanviljelijäksi, Joona siirtyi Plassille ja oli liikemies.
Isoisä
ei yrittänytkään tervanpolttoa, kuten edeltäjät olivat
haaskanneet sen talon metsän. Ison aitan hirret sieltä saatiin
1861, mutta päärakennuksen hirret ajettiin Kinnulasta asti 1862.
Seuraava
maatalousnäyttely oli 1880 värjäri Forsbergin talossa, joka
myöhemmin oli nuorisoseuran talona. Mantan Juho kertoi, että alueen
ympärillä oli korkea laudoitus estämässä näyttelyn näkymistä
ulkopuolelle. Sisään päästyään Juho oli antanut aidan raosta
pilettinsä toverilleen, joka siten pääsi sisään.
Maijalan
Jussi oli ollut monissa taloissa töissä. Kysäisin kerran, missä
on ollut hänen mielestään paras talo. Vastaus: Nauhan Antilla.
Siellä niitulla lauantaisin syötiin iltapuolinen, että jaksettiin
kävellä kotiin. Muina aikoina sielläkin tehtiin töitä vielä
iltapuolisenkin jälkeen. - Jussi teki kaikin päin puhdasta jälkeä.
Toiset työmiehet sanoivat, että nuolu ei elätä eikä vanha suola
janota." (VHK 1976-7)
31.
"Isän
sana oli 'hurouf', kun oli maattu, toiset ehkä vähän
unenpökerryksissä, puolisen jälkeen, toiset ladon varjossa, toiset
päiväpaisteessa. Iltapuolisen (noin klo 17) jälkeen ei juuri
loikoiltu, vaan tehtiin työtä klo 20:een saakka, jolloin isä huusi
'kello soi'. Aamukaffi juotiin klo 6, jolloin lähdettiin niittämään,
kun heinä oli vähän märkää yökasteesta ja vikate paremmin
pystyi siankarvaankin. Eineelle tultiin klo 7 ja klo 8 kiirehdittiin
heiniä hajoittamaan napulta, jos oli naputtu edellisenä iltana,
mitä pidettiin edullisena heinän kuivumiselle. Naputtamaton luoko
piti karhoa kuivumaan. Puolipäivänen syötiin klo 11.
Levähtämisen
jälkeen alkoi heinän kokoaminen. Naiset tekivät takkoja, joita
miehet kantoivat takkavihtalla, jonka selkä oli pihlajaa ja siima
koivunvesaa vihtaksi väännettynä. Siimassa oli vihtasta väännetty
silmä, sen jatkona nykäsin väännettyä vihtaa, jota toiset
sanoivat jäpäsimeksi, josta takantekijä veti kantajan vetäessä
takkavihtan tyvestä. Takantekijä nosti takan kantajan selkään.
Tämä pudisti vähän, jolloin irtaimet heinät putosivat eikä
niitä varissut visutulle kedolle. Minäkin yritin kantaa aivan
nuorena, mutta se täytyi lopettaa, kun takka hajosi selässäni
Suovainiossa. Kantomatka oli pitkä ladolle ja ontumiseni oli silloin
niin pahaa, että takka selässä jysähteli. Isältä tuli nuhteet
ja kielto, että en saa kantaa ja pudottaa heiniä visutulle kedolle.
Haravakoneella
ajettiin luoko kedolla takan läjiin ja sitten haravalla visuttiin.
Moitittiin, että haravakone ei heti kerralla ota heiniä aivan
puhtaaksi. Siitä syystä haravakone jäi käyttämättä moniksi
vuosiksi. Vasta kun Kustaa Arvo tuli Kalajoelle, nähtiin, että
hevosharava ottaa visuun, kun heinät on viety kedolta latoon. Tein
Haapajärvellä näkemäni mallin mukaisen heinälaahuksen
(kappalaisen pappilan Hietalan aikana) ja ostin osuuskaupasta
hevosharavan, jolla visuttiin. Pojat ajoivat laahusta jo melko
pieninä. Itse ladon edessä pidättelin kuormaa paikallaan
rautakangella, kun hevonen veti laahuksen kuorman alta." (VHK
1976-7)
32.
"Santaholma
oli velvoittanut poikansa syömään silahat päineen, ei edes niiden
leukaluita saanut sylkäistä pois eikä muitakaan ruotoja. Oli
senkin neuvonut, että jos edes napin näkee tiellä, se on otettava
talteen. Kustaa Ylikangas kertoi panneensa aitaa Santaholmalla. Oli
lopuksi kysynyt, mihin hän panee vanhan aidan lahot jäännökset.
'Anna olla siinä, kyllä ne siitä katoaa'. - Santaholmalla oli
Saukon mylly ja saha, jossa jokisuun sahan ja hiomon rakennuslaudat
sahattiin. Itse Santaholma oli asentanut Vetoniemen Siivertin kanssa
isot porakivet raamin perustukseksi. Kuitenkin Plassilta olevat
suurlakon aikaiset kansakoulutoverini sanoivat, ettei saha ole
Santaholman vaan työmiesten, sillä nämähän sen ovat tehneet.
Ensimmäinen lakko siinä sahassa tuli pian.
Isäni
oli jo 7-vuotiaana tehnyt kottikärryt ja seppä-Juuso oli ne
raudoittanut. Yhä ovat kunnossa. 14-vuotiaana hän oli tehnyt
ensimmäisen sivusta vedettävän sängyn, jonka kaarmin ylälaidassa
on sen ajan tavallinen kuviokoriste. Yksittäisten huonekalujen
lisäksi hän teki kaksi erilaista sarjaa tuoleja saliin, sinne myös
koristeellisen piippuhyllyn, jonka reuna kesti pikkupojan riippua,
mikä kyllä oli kiellettyä. Visakoivusta isä teki ompelukoneen
päälle kopan, jonka hän hieroi santapaperilla sileäksi ja vei
Kilpiselle puleerattavaksi. Tuo mestari oli sanonut, että se pitää
puhdistaa ensin. Hohkakivellä Kilpinen sai tosi sileää jälkeä.
Kengät
tehtiin vain ykspohjaiset. Niihin pian täytyi ommella nahkasta
paikkoja kantapäihin ja päkiöille. Uusi äitikin osasi tehdä
hampuista jorongaisen äimän perään. Sillä sellaiset paikat
ommeltiin niin, ettei lankaa näkynyt paikan ulkopinnassa. Melkein
sananlaskuksi on tullut: 'kyllä jorolla juonia on, jos ei juosta
tahdo'. - Ensimmäiset kansakoulun pulpetit sorvattuine erillisine
tuoleineen ovat isän tekemät. Hinni, Hannes, ja Veikko ovat niissä
istuneet, mutta uudelle puolelle, jossa minä istuin, oli tehty
uusaikaisemmat pulpetit, joissa tuoli on kiinni pöytäosassa. Isän
tekemät myytiin huutokaupalla enimmäkseen niissä istuneille.
Rengit
olivat tehneet puukolla kaivertaen laudan pätkiin höyläpenkin
lähelle kuvioita. Isä selitti minulle, kun istuin siinä
vuoleskelemassa, että kuvio tarkoittaa ovissa avaimen reiän
rautaista suulappua, jonka näköinen kuvio todellakin on. En
viitsinyt sanoa, että rengit sanoivat sitä vaimonpuolen
vaakunaksi." (VHK 1976-7)
33.
"Jaakoppi
Junnikkala ('Koppinen') oli ollut nuorena 1809 sodassakin. Myöhemmin
hän oli aamuhämärissä riihelle mennessään varstallaan kopaissut
kirkkomaan aitaa ja sanonut: 'Nouskaa laiskat riihelle!' Riihimiehiä
oli tullut niin paljon, että Koppiselle tuli täysi hätä. Mentiin
kysymään ylimaihin neuvoa Hätämaan tietäjältä, joka oli
neuvonut miehen ristiinkynnetylle pellolle. Kun pelto kynnettiin
ristiin ja Koppinen ohjattiin siihen, oli kirkonväki hänestä
irtautunut. Risti auttoi. - Rovastin kirkkoon ajaessa oli Koppinen
örissyt maantien ojasta: 'Paimen auta lammastas'. Seuraavana pyhänä
oli rovasti pannut hänet jalkapuuhun kirkon kivijalan viereen.
Jumalanpalveluksen aikana oli Koppisen pyynnöstä miessakki kantanut
hänet jalkapuineen Hautalan tunkiolle, jossa rovastin oli täytynyt
käydä avaamassa jalkapuun lukko ja päästämässä hänet pois.
Sutiiniksi
sanottiin Juho Swedin-nimistä miestä, joka kuoli 1891. Hän oli
tullut Lohtajalta rengiksi Pitkäsenkylään; eräänä talviyönä
hän oli mennyt eteläpuolelle, mutta eksynyt jokijäälle ja
palelluttanut jalkansa. Sen jälkeen hän istuallaan käsin viskeli
itseään ja mukana kuljettamaansa pussiaan pitkiäkin matkoja.
Vaivaishoidon esimies Naatus-Mikko mielenosoituksellisesti avasi
tapulin pikku luukutkin hänelle sanomakelloja soittaessaan. Oli
tapana avata ne vain rikkaille, jotka voivat maksaa soittajalle pikku
luukkujen avaamisrahan. Kirkonkokous päätti 1902, että niitä ei
avata kenellekään. Sotien sankarivainajille ne on avattu sekä
lääninrovasti Heilalalle 1927 soitettaessa. - Samoin kulki Antti
Ruhkala, s. 1873, kuoli 1924. Häntä sanottiin 'Kyykky-Antiksi'.
Ihmeeltä tuntui, että hän ylettyi saamaan suitset hevosen päähän.
Oli ahkera hevosmies, pääsi rekeen ja kärryihin omilla
konsteillaan." (VHK 1976-7)
34.
"Kärjän
herran tyttären tytär lääkintäneuvoksetar Reijovaara kertoi
isoisänsä vaikutteista herännäiskäräjien pystyyn panemiseen:
nimismies oli harmitellut köyhyyden tulevan, kun aina suuret laumat
kulkevat merenrannasta päin ylimaihin ja samoin sieltä Kalajoelle
päin. Työt jää tekemättä, mistä seuraa köyhyys ja puute.
Vainotarkoitusta ei tuon tiedonantajan mielestä ollut. Hänellä oli
Gezeliusten Raamattuteos, jonka perikunta kirkkoherrakautenani
lahjoitti Kalajoen seurakunnalle. Kun täällä se teos ennestään
oli kirkonarkistossa, lahjoitettiin tuo arvokas Raamatun selitysteos
Oulun yliopiston kirjastolle, jolta se puuttui. Lahjoituspäätös
näkyy seurakunnan pöytäkirjoista.
Ensimmäinen
sähkö Kalajoella oli Friisein konepajassa. Samoin Holman ja
Santaholman sahoilla ja hiomolla sekä remonttipajassa oli oma sähkö.
Tyngän ja Siipon sahat rupesivat jakamaan sähköä ympäristöönsä.
Vuonna 1923 ruvettiin ottamaan Korpelan Voimasta Kannuksesta sähköä
Kalajoen Sähkölaitokselle, joka oli oma yhtymänsä. Sen
sähkötehdas oli vuodesta 1912 jokirannalla nykyisen sairaalan
kohdalla. Kun siinä nykyään on Kalajoen kolmannen kirkon ja sen
kuuluisan kirkkoherran Ljungon muistomerkki, on moni ihmetellyt, että
jo 1600-luvulla on tehty sementtiä. Se muistomerkki on näet erään
sähkötehtaan laitteen perustuksella. Se tehdas paloi kahdesti,
minkä jälkeen sähköä ruvettiin ottamaan Korpelasta. Kun siitä
tuli pula, Kalajoki siirtyi ottamaan sähköä Ouko-linjasta.
Mehtäkylä on ottanut sähkönsä Revon Sähköstä. Isä rupesi
ottamaan heti 1912 sähkövalon Kalajoen sähköyhtymästä. Joka
huoneeseen tuli kattolamppu. Pöytälamppua ei tainnut aivan aluksi
olla.
Männyistä
voisi mainita, että v. 1904 isä käski renki Oikarisen karsia
alhaalta männyn riihivainion pyörtänöllä, etteivät oksat
haittaisi kyntäjää eikä hevosta. Mutta renki karsi sen melkein
latvaan asti, joten ei päässyt toteutumaan se isän sana, että se
yksinäisellä paikalla nopeasti lihoo ja siten kasvaa peltotukin
värkiksi. Kourilla oli kasvanut mänty niin paksuksi, ettei
ostajaliike sitä kaatanut. Sen tyvestä tein Hietalaan peltotukin,
joka oli loppuun asti pappilassakin. Siitä ylöspäin se oli
jonkinverran ohuempaa. Se vietiin leveranssina Santaholmalle, jossa
sitä ei sahattu. Näin sen useampana kukkajalkana Ollilassa,
juhlallisen paksuja ruhmoja ja korkeita ne olivat.
Mantan
Juho pyysi renkiä säästämään Katinkallen koivut kankaan
laidalla, mutta olisi sallinut kaataa tuppuramännyn maantien ja joen
välistä, sillä se varjotti Kärjän komean keltaisen talomaalin
näkymästä mökkinsä tienoille." (VHK 1976-7)
35.
"Nykyaikaiset
isot kuorma-autot eivät varmaankaan olisi mahtuneet läpi
Junnikkalan luhtirakennuksesta, jonka läpi kulki maantie Ruotsin
vallan aikana tapulin ohi Junnikkalan pihan läpi jokiahdetta
sillalle päin. Nykyiselle paikalle maantie sillä kohdalla siirtyi
Venäjän vallan alkupäässä.
Kärjän
herran seuraaja nimismiehenä oli Fredrik von Nandelstadh, joka on
merkitty kuolleen 5.3. 1868. Asui lopuksi Marttilan
sotilaspuustellissa. Hänen poikansa on kastekirjaan 9.12. 1862
merkitty suomalaiseen muotoon 'Matti', muut samannimiset muotoon
'Matts' aina 1880-luvulle saakka. Tämä Matti Oulun läänin
maaherrana päivällispuheessaan Kalajoen 400-vuotisjuhlilla 1925
mainitsi olleen suuren nälkävuoden hänen lapsena lähtiessään
Kalajoelta. Siinä juhlassa annettiin Antti Nauhalle raatajamitali.
Se
jäi aikaisemmin kertomatta, että Antti Myllylän molemmat jalat
jäivät hirsikuorman alle, kun hänen asumuksensa hirsiä
siirrettiin Manti-Kustun kärryillä Siipolan täpärältä
Pohjapuolelle, jossa Anton Naatus rakensi kauppansa sille paikalle.
Antti antoi omaisuutensa vaimonsa sukulaiselle Ernst Pahkalalle
elatusta vastaan.
Kun
Jaakko Hemming oli Kalajoella virassa 30 vuotta (viime aikoina
apulaisia) ja eli lähes 90-vuotiaaksi, sanottiin häntä 'vanhaksi
pastoriksi'. Noin 1880 yritti laiva kulkea Vaasan ja Oulun väliä
(ei kannattanut), silloin oli Hemmingin apulainen Juho Tanskanen
lauantai-iltana poikennut Plassin rannassa siihen laivaan ja
nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta. Hän asui Hietalan
merenpuolipään vinttikamarissa, mutta oli tullessaan väsähtänyt
makiin. Siellä hän nukkui toinen jalka reikään pudonneena.
Aamulla kun häntä ei näkynyt, palvelija otti selvää ja meni
vanhalle pastorille kirkkoon sanomaan asiasta. Apulaisella olisi
ollut saarnavuoro. Vanha pastori sieppasi postillan kainaloonsa ja
itse nousi saarnastuoliin. Sieltä oli tullut ankara saarna eikä
postillaan ollut tarvinnut katsoa. Muutenkin hänellä oli tapana
puida nyrkkiä saarnatessaan." (VHK 1976-7)
36.
"Olihan
sitä sentään piintyneitä käsityksiä ihmisten eriarvoisuudesta.
Kun kotimme palvelija sairastui munuaistautiin (1900-luvun alussa),
määräsi tohtori Airo tuotavaksi virtsanäytteen monena viikkona.
Ensi kerralla uusi äitimme sanoi, ettei sitä nyt kukaan lähde
viemään piikan kusta ja vetosi sananlaskuun 'joka on piikan piika,
se on paskan paska'. Minä sen näytteen vein ja isäkin joskus, kun
sattui muita asioita kylälle päin.
Kun
Finni-pappa taakoitti isonjaon täydennyksen päättyessä
Pitkäsenkylän maantien niin, että se liittyi sillanpäähän aivan
pitkin apteekkari Relanderin talon seinänviertä, kielsi 'Rellu'
sitä tekemästä, vaikka tien ojat oli luotu siihen asti
Pitkäsenkylästä päin. Siinä riidellessä oli mennyt koko päivä.
Lopuksi Relander oli suostunut, että tie saadaan tehdä lähempää
jokea. Siihen hän lupasi tien sillä ehdolla, että tientekijät
siirtävät eräitä hänen makasiinejaan. Niin jäi kapeampi
puutarha seinän viereen. Nykyinen omistaja Osuuskauppa on sallinut
leventää tien kaupan (Kultakalan) seinään asti. Sillalta
Pitkäsenkylään päin käännyttäessä oli äkkimutka ja reki
pakkasi jääkelillä roivaamaan puutarhan ojaan ja aitaan. Vuonna
1911 sillanmäkeä käännettiin niin, että ajoneuvon kääntyminen
alkoi jo mäen päällä eikä alhaalla ollut äkkikäännettä.
Sillä
kohtaa joen juovassa oli Rellun mylly, joka taisi Jaako Friisin
jälkeen olla Santaholman. Muistan pahasesti, kun sitä käytettiin
ja sahattiin tukkeja. Sitten se oli (joen perkkauksen vuoksi?)
käyttämättä, akkunat ja ovet rikki. Se hävisi sinä 5 vuoden
aikana, kun olin muualla virassa (siis ennen vuotta 1923).
Samuneva-nimen
alkuperää on selitetty usein saame-sanasta. Onhan täällä asunut
lappalaisia ja muistuttaahan Vasankari, Vasanneva ja Vasanoja porojen
vasoista. Mutta minun mieleni tekisi johtaa se Samuel-nimestä. Onhan
joku Samuel voinut sitä nevaa ruveta viljelemään. Kerrotaanhan,
että Junnikkalan Samu-faarilla (1812-83) oli kirkonrakennusaikana
1876-79 virkana aamuin klo 6 kutsua rakentajat kirkonkellon soitolla
töihin. Häntä aina sanottiin Samuksi eikä Samueliksi eikä
Samuliksi.
Kirkon
rakennusväki saattoi päivittäin vaihtua. Oli kirjanpito, josta
näkyi, että kukin mies ja nainen oli osuutensa suorittanut. Erkki
Sorvari, vanhapoika, 'pelimannin Erkki', kertoi vanhoilla päivillään,
huumorimiehiä kun oli, että häntä on myöhemmin harmittanut, kun
hän on oikaissut työvuorokirjanpitäjälle kanttori Friisille,
ettei hänellä ole emäntää, kun Friis oli hänen työvuoronsa
täyteen tullessa huomauttanut, että olisi tehtävä emännänkin
vuorot kuten monet muutkin vapauttavat vaimonsa 'jäneksellä'
kantamasta tiiliä korkealle rakennustelineille. Erkki kertoi, että
kun olisin suostunut, niin minulla olisi ollut vaimo kirjoissa, mutta
kun kieltäysin, niin ei minulla ole vaimoa koskaan ollut." (VHK
1976-7)
37.
"Isäkin
oli kirkkoa rakentamassa 1876-79. Hevoskierrolla käyvästä
tiilikoneesta tuli juuri tiilen paksuista savipötkylää, joka piti
huolellisen miehen rautalankalaitteella leikata oikean pituiseksi
tiileksi, jonka toinen vei ladottavaan tiilenpolttouuniin.
Katkaisijaksi oli usein tuppautunut poikasia, joilta tuli
virheellisen pituisia tiiliä. Isäkin oli mennyt siihen hommaan, kun
ammattimies päivän pitkään mielellään levähti. Kanttori Friis
oli siihen tullut ja sanonut, että taas on poikanen päästetty
sotkemaan. Isähän oli silloin 22-vuotias ja aina pieni mies. Mutta
kun Friis näki, että se homma isältä menestyi erinomaisesti, niin
oli hän tullut pyytämään isää entisen siitä erotessa, isä ei
ollut suostunut siihen palkallakaan, kun omat vuorot olivat jo täysin
suoritetut.
Maatalousnäyttelyssä
1905 isä kuului puutöiden arvostelutoimikuntaan. Kelloseppä Mikko
Turunen (asui Kalajoella pari vuotta) teki näyttelyyn kellon. Ei
saanut palkintoa. Hän sanoi, etteivät pitäneet hänen kelloaan
edes haravan arvoisena, kun harava palkittiin. Isä selitti, että
tämä on maanviljelysnäyttely, johon ei kuulu teollisuus.
Samassa
näyttelyssä Kalajoen maamiesseuran puheenjohtaja Albert Tolonen
piti alustuksen, onko sonta kynnettävä syvälle vai matalalle. Hän
oli tullut siihen tulokseen, että matalalle. Alustuksen johdosta
keskusteltiin. Isän mielestä sonta pitää kyntää niin syvälle
kuin vain saa. Siellä se säilyy tuoreena, pinnalla se haihtuu ja
kuivuu. Hän piti vääränä luulona sitä, että sonta ja vesi
menisi maassa syvemmälle ja alaspäin. 'Jos niin olisi, niin maahan
olisi yhtenä rahkaturppaana, jos sinne olisi mennyt maailmanpäivinä
kaikki vesi ja sonta'.
On
myös hyvä, jos voisi kastella peltoja. Jaako Friis keksi sellaisen
kastelukoneen, joka oli melkein kuin virtsanajotynnyri. Mutta isännät
eivät hyväksyneet pelloilleen sellaista raskasta kastelukonetta.
Isojaon
1800-luvun alussa toimittanut maanmittausinsinööri Jaakko Juho
Garvolii omisti toisen Ruhkala-nimisistä maakirjanumeroista ja
eräitä sivumaita. Ruhkala-nimen hän vaihtoi nimeksi Tavastvik,
koska joen mutka siinä muodostaa lahden ja koska oli sellainen
tieto, että Hämeestä kotoisin olleita seurakuntamme alkuajan
Tavastius-nimisiä kirkkoherroja oli muka asunut Tavastvikissa.
Garvoliin
vävy Basilier, hänkin maanmittausinsinööri, asui jonkin aikaa
Tavastissa. Hänen tyttärensä Iida oli syntynyt 1846 Nivalassa ja
täällä asuessaan sanottiin Tavastin satakieleksi. Hän opiskeli
musiikkia ulkomaillakin. Kalajoella hän antoi konsertin 1875
pappilan salissa. Vuodesta 1878 hän oli naimisissa
Aftenposten-lehden toimittajan Magelssenin kanssa, kunnes avioero
tuli. Iida kuoli 1928." (VHK 1976-7)
38.
"Nauhan
Antti opetti meitä serkkujaan paikkaamaan polkupyörän kumeja, mitä
isä ei opetellut. Antti lainasi joskus meiltä kylvökonetta, olin
myös Nauhalla puimassa puimakoneellani. Ja myös kattotalkoissa.
Heillä oli tietääkseni viimeinen asuinrakennuksen tuohikatto
Kalajoella.
Erikoismiehistä
on vielä mainittava tervankauppias 'Hangas-Sakri', joka eli
1849-1921. Hän tuli 1874 Himangalta Akolahti-nimisenä Saukkoon,
jonka otti sukunimekseen. Hän asui Hangasrämeellä päin, kierteli
hevoskopukallaan taloissa myymässä tervaa ja pikiöljyä. Näitä
kauppiaita oli muitakin. Maria Matti-Mikontytär Manninen
kottikärryillä kuljetti Vasankarista asti varpuluutia ja niitä
myyskenteli taloihin. Hän meni kirkkoa tulipalon jäljiltä 1930
korjattaessa niitä myymään rak. mest. Pukinkorvalle, joka olisi
ostanut heti koko kuorman. Mutta Maijapa ei myynyt muuta kuin yhden
kappaleen, sillä hän oli laisensa. Maija oli monet elämänsä
loppuvuodet joka pyhäaamu aivan haudan partaalla, kun vainajia
haudattiin. Maijan kottikärryn pyörä oli lankusta tehty ja
soikeaksi kulunut, joten se lykätessä jyskytti. Maijan luvalla
laitoin Hietalassa rattaan pyöreäksi ja raudoitin, ettei se enää
kuluisi. Maija oli kiitollinen.
Markkinoiden
Helppo-Heikkejä oli mielestäni kiva kuunnella. Samoin
huutokaupoissa kuuli vitsejä. Friisein konepajan huutokaupassa n.
1911 oli kälviäläinen vasaramies, joka sanoi nyt myytävän
tervatynnyrin riihen seinän vierestä, mutta terva on tynnyrin
ulkopuolella. Laivuri Rantala sanoi, ettei haittaa, missä se on, ja
huusi tynnyrin. Kalajokisista Albert Tolonen ja Matti Niemelä olivat
enimmän vasaramiehinä niihin aikoihin.
Toisella
alalla huomattavia tekijämiehiä on vaatturi Antti Tanhuala
(1883-1964). Aivan nuorena hän liittyi nuorisoseuraan, jonka
puheenjohtajana hän oli 1900-luvun alkupuolella. Vanhuuteen asti hän
oli näyttelijänä. Kauan hän oli myös asutuslautakunnassa, jonkin
aikaa myös lisätyssä kirkkuvaltuustossa ja
elintarvikelautakunnassa itsenäisyytemme alkaessa. Vaimon hän sai
pitää runsaan vuoden, ainoan lapsensa vain 3 kk. Hänen ympäriltään
kuolivat sukulaiset, joiden lapsista hän huolehti parhaan isän
tavoin." (VHK 1976-7)
39.
"Nauhan
Antti opetti meitä serkkujaan paikkaamaan polkupyörän kumeja, mitä
isä ei opetellut. Antti lainasi joskus meiltä kylvökonetta, olin
myös Nauhalla puimassa puimakoneellani. Ja myös kattotalkoissa.
Heillä oli tietääkseni viimeinen asuinrakennuksen tuohikatto
Kalajoella.
Erikoismiehistä
on vielä mainittava tervankauppias 'Hangas-Sakri', joka eli
1849-1921. Hän tuli 1874 Himangalta Akolahti-nimisenä Saukkoon,
jonka otti sukunimekseen. Hän asui Hangasrämeellä päin, kierteli
hevoskopukallaan taloissa myymässä tervaa ja pikiöljyä. Näitä
kauppiaita oli muitakin. Maria Matti-Mikontytär Manninen
kottikärryillä kuljetti Vasankarista asti varpuluutia ja niitä
myyskenteli taloihin. Hän meni kirkkoa tulipalon jäljiltä 1930
korjattaessa niitä myymään rak. mest. Pukinkorvalle, joka olisi
ostanut heti koko kuorman. Mutta Maijapa ei myynyt muuta kuin yhden
kappaleen, sillä hän oli laisensa. Maija oli monet elämänsä
loppuvuodet joka pyhäaamu aivan haudan partaalla, kun vainajia
haudattiin. Maijan kottikärryn pyörä oli lankusta tehty ja
soikeaksi kulunut, joten se lykätessä jyskytti. Maijan luvalla
laitoin Hietalassa rattaan pyöreäksi ja raudoitin, ettei se enää
kuluisi. Maija oli kiitollinen.
Markkinoiden
Helppo-Heikkejä oli mielestäni kiva kuunnella. Samoin
huutokaupoissa kuuli vitsejä. Friisein konepajan huutokaupassa n.
1911 oli kälviäläinen vasaramies, joka sanoi nyt myytävän
tervatynnyrin riihen seinän vierestä, mutta terva on tynnyrin
ulkopuolella. Laivuri Rantala sanoi, ettei haittaa, missä se on, ja
huusi tynnyrin. Kalajokisista Albert Tolonen ja Matti Niemelä olivat
enimmän vasaramiehinä niihin aikoihin.
Toisella
alalla huomattavia tekijämiehiä on vaatturi Antti Tanhuala
(1883-1964). Aivan nuorena hän liittyi nuorisoseuraan, jonka
puheenjohtajana hän oli 1900-luvun alkupuolella. Vanhuuteen asti hän
oli näyttelijänä. Kauan hän oli myös asutuslautakunnassa, jonkin
aikaa myös lisätyssä kirkkuvaltuustossa ja
elintarvikelautakunnassa itsenäisyytemme alkaessa. Vaimon hän sai
pitää runsaan vuoden, ainoan lapsensa vain 3 kk. Hänen ympäriltään
kuolivat sukulaiset, joiden lapsista hän huolehti parhaan isän
tavoin." (VHK 1976-7)
40.
"Tappelu
syntyi konepajan eteläpohjalaisten valuripoikien ja kalajokisten
poikien välille, kun nämä maantieltä pyllistivät peräpuolensa
valurien asunnon akkunaa kohti ja sanoivat: 'Tulkaa pyyhkimään
fallesmannin suu tupakista'. Hajottamalla savupiipun Kalajoen pojat
pääsivät vaivoin sisään, jossa särjettiin kaikki, paitsi
seinäkello unohtui särkemättä. Monet pakenivat Amerikkaan
välttäen käräjät.
Pietarista
palasi Kalajoelle 1884 Johan Wilhelm Korte vaimoineen ja oli täysin
hyvä kelloseppä. Mutta hänelle korjattavaksi viety kello viipyi
monesti kuukausimääriä. Vaimo näet leipoi eikä kaksihenkinen
perhe tarvinnut suuria tuloja. Kun Santaholma oli kauan odottanut
korjattavaa kelloaan, oli hän lopuksi mennyt kysymään
kelloseppämestarilta, 'paljonko multa menee vuokraa, kun mun kelloni
on niin kauan sun huoneessas'. Mestari oli pian laittanyt kellon
kuntoon ja vienyt Santaholmalle. Korte testamenttasi jäämistönsä
Kalajoen seurakunnalle hautojen hoitoon.
Vuosisadan
vaihteen tienoilla alkoi maalaiskirjeenkanto Pohjankylässä, mutta
Kiviojan taloa ei luettu siihen kantopiiriin. Myöhemmin postinkanto
alkoi Pitkäsenkylässä, silloin Kiviojan talokin pääsi siitä
osalliseksi. Sunnuntaisin ei kannettu postia. Silloin aamulla klo 8
kokoontui postikonttoriin paljon väkeä. Pidettiin 'luettelo':
virkailija luetteli kaikki kirjeet ja saaja ojensi kätensä
ottamaan. Postitoimiston ollessa Hakalassa sanoin eräänä
pyhäaamuna, kun en saanut mitään kotiin vietävää: 'Milloinkas
tulee?' Postineiti Kerttu Raitamaa (pastori Aapeli Kiviojan sisaren
tytär) vastasi: 'Ehkä huomenna'.
Postivirkailijoilla
oli pitkä päivä. Aamulla klo 5 piti lähettää hevosella posti
rautatieasemalle, josta se palasi illoin noin klo 20. Posti oli auki
aamulla ja lyhyen aikaa iltapuolellakin. Kalajoelle postitoimisto
saatiin 1860-luvulla. Sitä ennen oli Raahe likin postipaikka. Sieltä
piti käydä hakemassa nekin pikkusummat, joita Pietariin ja muualle
etelään menneet Kiviojan entiset työmiehet lähettivät talossa
talletettaviksi. Pankkeja ei ollut. Posti ajettiin silloin pitkin
'rantatietä' (nykyinen tie n:o 8). Neiti Ingberg, rovastin tytär,
oli ensimmäinen postinhoitaja. Kirjeen tuojan piti sanoa, pannaanko
kirje pohjoiseen vai etelään menevään postiin. Postitoimipaikka
oli aluksi pappilassa.
Kauppias
Poukkula oli Aurasen tulipalon 1917 jälkeen vuokrannut postille
huoneuston, johon käynti oli pihan puolelta, ja luvannut samaan
maksoon lämmityspuutkin kaikki 10 vuoden ajaksi. Mutta inflaation
vuoksi vuokrasta tuli aivan mitätön. Vuokranantaja kävi
postihallituksessakin, mutta sama tulos: 'meillä on paperi, josta
pidämme kiinni vuokrakauden loppuun'. Siihen ei tietysti arvattu
merkitä indeksisidonnaisuutta. Kun 10-vuotinen vuokrakausi läheni
päättymistään, ei Poukkula millään suostunut tekemään uutta
sopimusta. Silloin postihallitus lähetti kunnalle kirjeen kysyen,
eikö kunnalla olisi postille vuokrattavaa huoneistoa. Olin silloin
kunnanvaltuuston jäsen. Kirje esitettiin, ja monella suulla
sanottiin, että ei ole. Esitin, että kyllä meillä on, kun asia
järjestetään: tehdään kunnan lainajyvästöön laarit lankuista
ja epämukavat hirsilaarit puretaan ja käytetään rakennuspuiksi
lääkärin asuntoon sairaalan viereen, johon varmaan saadaan tontin
lisää pappilan pellosta. Näin päätettiin. Lääkärintalo
rakennettiin sairaalan viereen hirsistä ja entinen lääkärin
asunto vuokrattiin postille. Lääkäri Miemois sanoi 1927 minulle,
että hän oli tyytyväinen kun sai sairaalan, ei hän uskaltanut
edes ajatella, että saisi lääkärin asunnon siihen viereen."
(VHK 1976-7)
41.
”Pätevien
kielimiesten mukaan Himanka-sana on germaaninen lainasana ja
merkitsee kotia (hem, Heim). Rahkolassa syntyneen äitini
lapsuudenkoti oli Pitkäsenkylän Alahimangassa. Sen maakirjanumeron
takamailla on Puikkosenkangas, jossa oli ollut mökki. Sen asukkaita
oli Joonas Himanka eli 'Puikkosen Joona', s. 16.3. 1857. Pappilan
renkinä oltuaan hän jo 1876 lähti Pietariin, kuten monet jo sitä
ennen. Amerikkaan meno alkoi pian sen jälkeen ja oli suurimmillaan
vuonna 1902 ja tyrehtyi 1. maailmansodan aikana aivan vähäiseksi.
Myös Ruijaan kalastajiksi mentiin ennenkuin Pietariin meno alkoi.
Kalajoen maanviljelyksessä ei näet riittänyt työtä kaikille eikä
sahateollisuus alkanut ennenkuin vasta aivan 1800-luvun lopulla,
jolloin uitotkin alkoivat, mihin loppui lohen nouseminen jokeemme.
Australiaan meno alkoi, kun Amerikkaan meno tyrehtyi.
Puikkosen
Joona palasi Helsinkiin Venäjän vallankumouksen alkaessa. Hänen
tyttäriään oli monena kesänä itsenäisyytemme alkuaikoina
Kiviojalla, kun Himangan asukkaat olivat vieraampia. Himangan Manna
(k. 1892) oli ihaillessaan pappilan katon mallia laatinut taloonsa
taitekaton, jonka hänen seuraajansa, isäntänä Mattos-Heikki,
muunsi tavalliseksi katoksi. Mattos-Heikin poika Kyösti Himanka oli
Valion rakennusmestari ja piirsi Kalajoelle Rukoushuoneen, vanhan
Säästöpankin ja Aurasen talot.
Santaholma
on lahjoittanut Rahkolansa kunnalliskodille. Sillä maalla äitini
oli syntynyt ja pikkulapsena muuttanut Himankaan. Kunnalliskodin
lisämaaksi annettiin vielä Loopilta pika-asutusalueita.
Koneellisena aikakautena oli hyvä nykyajan koneilla asua suuria
aloja. Oli siellä jonkinverran työhön kykenevää väkeäkin, joka
nyt on peltojen paketoinnin jälkeen aivan joutilaana, miten saavat
aikansa kulumaan.
Sananparsi
oli: Hyvää oli hylkivelli, veli-Lassi oli nähnyt kaupungissa sitä
syötävän. Hylkeen lihaa tarjosin kerran maalaisliiton
eduskuntaryhmälle. Useimmat sanoivat, etteivät halua sitä
enempää." (VHK 1976-7)
42.
"Siirtoväkeä
tuli talvisodan alkaessa Pohjois-Karjalasta. Sen sodan päättyessä
heitä tuli myös Kainuusta ja ehkä vähän muualtakin. Siirtoväen
toimikunnan puheenjohtajana aluksi oli Vilho Erkkilä. Hän
järjesteli koulut ja muut talot, mihin evakot oli kuljetettava.
Tukholmasta oli linja-autoja, joissa tarvittiin oppaita. Sellaisina
oli meidänkin tyttöjä Hietalasta. Jonkin yövuoron aikana itsekin
olin 'sijaisena'. Erehdyksiä tietysti sattui. Rouva Sorasto
ihmetteli, että heille tuli niin kauhean paljon evakkoja. Pian
ilmeni, että toiselle lääkärille - Fabritiuksellahan oli kaksi
rakennusta - tarkoitetut oli purettu väärälle lääkärille. Kun
tukholmalaisen kuljettajan kanssa puhuin paljon ja vastailin
kysymyksiinsä, niin kuljetettavista joku kysäisi, osaanko suomea,
hänellä olisi kysyttävää.
Vanha
tapa on ollut huonollakin kirjoitustaidolla kirjoittaa Raamattuun ja
muihinkin kirjoihin omistuskirjoitus. Kun kirjalle sattui tulemaan
uusi omistaja, kirjoitti tämä kirjan kannen sisäpuolelle tai
alkulehdelle uudelleen samat sanat. Ostin 1946 Oulaisiin aikovalta
kirvesmies Jaako Hannilan leskeltä Iida Sofialta August Herman
Frank'in Postillan suomennoksen. Sen saarnat ovat 'Saxan kielestä
Ruotsiksi, ja sitte Ruotsista Suomexi käätyt'. Esilehdet ovat
repeilleet. Luulen sen painetun 1782 'Stockholmissa'.
Omistuskirjoitus 1832 on ruotsiksi ja suomeksi 'Anna Gretha
Andreaxentytär Hjetala'. 1836 on kirjoitettu 'Tämän kirjan
omistaja on lautamies Hietala, Joka tämän kirjan varastaa, händä
piru rakastaa ja kaikki onnettomuus seuraapi händä'. Saman lauseen
on kirjoittanut 1893 Aleksantra Tuura (alkuaan Pöntiö). Kirjan
loppukannessa on virrenvärssyn alkusanat 'Se Iesu on sun asias'. -
Tuon omistuskirjoituksen kuulin hoettavan myös muodossa 'Tämän
kirian omistaa N.N. Joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa,
riihen orteen ripustaa, kivellä päähän naputtaa'.
Kalajoelle
tuli Lopelta trekoolsmestari (puutarhuri) ja koulumestari Fredrik
Lind, s. 1781 Turussa, hukkui 5.12. 1852 Rahjassa tapaturmaisesti.
Hänen lapsistaan kaksi kuoli pieninä ja viisi muutti muualle. Hän
laittoi Kalajoen herrasväelle, mm. pappiloihin, puutarhat ja myös
Käännänkylän Ahonperälle, ehkä muuallekin. Ahonperän isäntä,
'Piekkon Aukkon' isä, laittoi toisiin taloihin puutarhoja. Hän oli
kylvänyt 'köyhänä vuonna' 1867, jolloin kylvämään päästiin
vasta juhannuksen aattopäivinä ja kova pakkanen tuli syyskuun 4.
päivänä, jolloin vilja ei ollut vielä kypsää, talonsa seinän
viereen etelän puolelle aikaisin perunaa ja kasviksia. Näistä oli
saanut hyvän sadon." (VHK 1976-7)
43.
"Amerikasta
on tullut siirtolaisilta jäänyttä perintöä. Suurta kiinnostusta
herätti 1. maailmansodan aikana kuolleen kumitehtailija Josef Fiskin
25 milj. dollarin suuruinen perintö, jota tavoiteltiin melkein
kaikkiin Euroopan maihin. Suomeenkin monille paikkakunnille, ja
Kalajoellekin parin Amerikkaan lähteneen ja tietymättömiin
haihtuneen miehen sukulaisille. Kumitehtailija ei ollut koskaan
maininnut siellä sukulaisistaan eikä edes syntymämaatansa.
Selvyyttä ei saatu. Perintö jäi siellä valtiolle. Josef
Emanuelinpoika Juola, s. 2.5. 1836, lähti 17.1. 1866 Ruijaan. Sieltä
tuli 3.8. 1875 kirje rovasti Ingmanille. Sen jälkeen ei ole
kirkonkirjoissa hänestä uudempia tietoja. Sisaret luulivat, että
hänestä tuli kumitehtailija Fisk, sillä hän oli Maria-sisarelleen
kirjeessä maininnut, että hänelle pitää kirjoittaa nimellä Fisk
eikä Juola. Kirje oli tullut Amerikasta eikä häneen sen jälkeen
saatu enää mitään yhteyttä. Maria-sisaren muutettua
kunnalliskotiin sen toiminnan alkaessa noin 1920 kirje joutui
hukkaan, eikä sen tallessa olokaan olisi ratkaissut asiaa. Maria
kuoli 1930. Kalajoen kihlakunnanoikeus julisti 1943 tuon Josef Juolan
kuolleeksi määräten kuolinpäiväksi 2.5. 1916.
Jouduttuani
vuonna 1929 valtiopäiville menin Ulkoasianministeriön perintöasian
osastolle selvittämään tätä asiaa. Puhuttelin Helmi Rantaa,
jonka äiti oli Kalajoella Anttilassa asunutta Mannisen sukua, Helmin
isä oli kaartin vääpeli Juho Ranta, eläkkeellä silloin
eduskunnan vahtimestarin toimesta. Helmi Ranta silloin selitti, että
asia on päättynyt, todistettavia perillisiä ei löytynyt,
todennäköisimmältä näytti eräs Pietarin suomalainen mies.
Toinen
Kalajoelta kumitehtailijan perilliseksi haluava suku oli savenvalaja
Antti Stenbäck, joka ei ajanut asiaansa. Hänen veljensä Matti
(vuodesta 1934 Kivioja) ei alkuunkaan uskonut sukulaisuuttaan.
Kaustiselta Kälviän ja Raution kautta Passille ja sieltä vävyksi
Kiviojan talon ensimmäiseen sukuun tuli lautamies Juho Hannunpoika.
Tämän poika Matti (s. 1816) kuulutettiin 1840 Liisa Juhontytär
Tanhualan kanssa, mutta jäivät vihkimättä. Miehestä on
kirkonkirjassa merkintä 'pitäisi hukkuneen tapaturmaisesti
valtamereen 2.1. 1845'. Antti Stenbäck arveli, että hän Amerikkaan
Norjan kautta karattuaan itse antoi tuon hukkumistiedon, ettei häntä
sen enempää kaivattaisi, ja että hänestä olisi tullut
kumitehtailija Fisk, etunimikin muutettuna." (VHK 1976-7)
44.
"Jo
oman äidin aikana käytiin usein kyläilemässä Juolan Peltolassa,
jossa asui äidin Niku-veli. Hiukan myöhemmin tuli toinenkin
kyläilypaikka Vasankarin 'Yrrölle', johon muutti Pyhäjoen
Pirttikosken Erkkilästä nuorin enomme Antti, joka oli Yppärin
Nissilästä käynyt Amerikassa. Niku oli ollut merimiehenä. Vanhin
Eeli-eno oli ollut suuressa lähetystössä keisarin puheille turhaan
pyrkimässä. Niku käytti sukunimeä Juola ja antautui yksinomaan
maanviljelykselle, kun katsoi kalastuksen häiritsevän
maanviljelystä. Hänen poikansa Antti käytti sukunimeä Peltola.
Antti-eno
sai kestikievarin moneksi kaudeksi. Oli kyydinnyt kruununvoutia ja
siinä puhunut voudille, että hän haluaisi sukunimekseen Himanka,
kun sen nimisessä talossa oli syntynyt, eikä Erkkilä, jossa vähän
aikaa oli asunut ja se merkitty sukunimeksi muuttokirjaan Pyhäjoelta
palatessa. Eno ihmetteli, että tuon rekikeskustelun jälkeen oli
sukunimi kruununvero- ja henkikirjassa muuttunut hänen toivomuksensa
mukaiseksi, vaikka reessä ei ollut asiaa paperille kirjoitettu. Myös
Nikun sukunimi muuttui Himangaksi.
Friisin
konepajan tontin sai huutokaupasta Leander Rahko kai 1000 mk:lla. Hän
olisi sen myynyt Säästöpankille, joka oli jo tiedustellut tonttia
Marttalaisilta. Isännistön puheenjohtaja Antti Santaholma oli
konepajan tontin kannalla saadakseen pankin lähemmäs omia
liikelaitoksiaan. Isännistön lisäksi sen vaalikokouksissa saavat
äänestää myös tallettajat. Kokouksessa jouduin pöytäkirjan
tekijän apulaiseksi. Äänestyksessä tuli isännistöön valituiksi
ne, jotka kannattivat pankin paikaksi Marttalan maata maantien
vieressä, johon pankki rakennettiin. Sitä ennen se oli ollut kauan
Pohjankylän koululla. Opettaja Jaakko Hiivala oli sen kirjuri.
Pankki oli auki vain lauantaisin koulutyön päätyttyä. Hiivalan
kuoltua 1914 pankki oli vuokralla Heikki Himangan talossa
Etelänkylässä lähellä siltaa. Myöhemmin se oli auki myös
keskiviikkoisin, paljon myöhemmin joka päivä. Viime aikoina se on
ollut kiinni lauantaisin.
Kun
saarnamies Matti Peltomaa 1916 Alavieskan kirkon palon jälkeen tuli
meille, isä kysyi, että mitäs Alavieskaan kuuluu. 'Meiltä paloi
kirkko', kuului vastaus. Isä: 'niin meiltäkin', vaikka se oli 47
vuoden takainen asia. (VHK 1976-7)
45.
Kun
tuo sade täällä Paimiossa itsepäisesti jatkuu, niin pysytään
sisällä ja jatketaan naputtelemista: "Suur-Kalajoen historia
tietää, että Kokkolan kaupunki oli 21.1. 1688 ostanut Änkilän
tilasta palasen markkinapaikaksi jokiahteelta. Kun 1878 päättyneessä
isojaon täydennyksessä Kokkolan kaupunki ei ollut valvomassa
etuaan, merkittiin silloin karttaan ja jakoasiakirjoihin tuo alue
Pohjankylän jakokunnan yhteismaaksi. Kun kunta sai 1911 oikeuden
pitää siinä toripäivät joka arkilauantai, mikä mainitaan vielä
tämänvuotisessa almanakassakin, vaikka toripäiviä ei enää
pidetä, täytyi kunnan ostaa tuo alue jakokunnalta. Sille laati
asemakaavan maanmittausinsinööri Haataja. Sitä on noudatettu
melkein näihin asti. Tori siirtyi noin 1920 merelle päin ja
entiselle torille syntyi talojakin. 'Takatoriksi' sanottiin pikku
katua Änkilän rajalla.
Ehkä
oli kirkkoherra Metsovaaran virkaan asettaminen talvella vuoden 1930
alussa. Silloin ei kirkossa ollut WC:tä, joka tehtiin tulipalon
jälkeisessä remontissa 1931. Alttarilta sakastiin tultuaan piispa
Koskimies pyysi viemään hänet pian pappilaan, jossa WC oli vasta
vuodesta 1941, mutta siellä mukavampi mennä 'poikki kartanon' kuin
kirkkomaalla. Metsovaara pyysi minua viemään piispaa, muiden
jäädessä jatkamaan jumalanpalvelusta. Omat hevosemme oli viety
Hietalaan. Pysäköintipaikat olivat täynnä hevosia eikä siinä
näkynyt ketään ihmistä. Otin portinpielestä omavaltaisesti
hevosen rekineen, johon istuin piispan kanssa. Ajoin jäätietä joen
poikki pappilaan, johon piispa jäi. Toin hevosen rekineen
paikoilleen. En vieläkään osaa aavistaa, kenen omaisuutta lainasin
eikä sitä tiedä oikea omistajakaan. Piispalla ei tietenkään
ollut aavistustakaan siitä, että hevonen rekineen ei ollut omani.
Pastori
Aapeli Kiviojan aikana syvennettiin Hietalan pihakaivoa.
Dynamiittipanosta sytyttämään meni poikanen Aleksanteri Karppinen.
Tulilanka syttyi, mutta rimasta tehdyt tikapuut hajosivat Aleksin
yrittäessä päästä ylös kaivosta. Silloin hän nykäisi
tulilangan irti dynamiitista ja pelastui.
Yppärissä
on ollut taloissa harvinaisten ammattien taitajia. 1900-luvun
alkupuolella ajettiin hevosella posti Kalajoelta Vasankarin, Yppärin
ja Mehtäkylän kautta takaisin Kalajoelle. Sen mukaan lähetettiin
kotoanikin teurastuksen jälkeen karvasäkkejä Yppäriin
karvakehroille, joiden kehräämästä langasta kudottiin
karvamattoja. Taisi olla Perälän talo, jossa sonnin sarvista (ne
olivat sileämpiä kuin lehmän sarvet) valmistettiin kampoja.
Kerrottiin, että sen talon miehet kalastamaan kävellessään
sahasivat kampan piikkien välejä. Impolassa ja Pisilässä siellä
oli hyviä seppiä, joiden luona Kalajoenkin nuoria miehiä kävi
opettelemassa. Hyviä viikateseppiä sieltä tuli. Kalajoella naiset
ovat kutoneet sukkaa tiellä kävellessään. Se on jo jotakin
Laihian mallista säästäväisyyttä. (VHK 1976-7)
46.
"Kansakoulupoikana
kysyin viereisissä kiikkutuoleissa istuessamme isoisältä, onko
'Pläkki-Kalle' pläkkiä. Vastaus: 'Rautaa se on, pikkusen tinattu
päältä'. Minä olin tarkoittanut levyseppää, joka oli myös
urkuinpolkija. Väärinkuulosta johtuen hän tarkoitti itse levyä.
Näsäviisaasti minä kerroin toisille pojille, että pappa on
sanonut Pläkki-Kallen olevan rautaa, pikkuisen tinattu päältä.
Mustetta sanottiin myös aina pläkiksi.
'Oo
hullujas puhumata!' Näin oli maamieseuran kokouksessa 1.
maailmansodan aikana puheenjohtaja sanonut isälleni, kun kokoukseen
tulleet venäläiset sotamiehet olivat kysyneet, mitä tekisitte, jos
saksalaiset yrittävät täällä maihinnousua. Isä oli vastannut:
'puolustakaa te rannikkoamme, vaan milläpä te pystytte puolustamaan
ilman raskasta aseistusta'. Vastaus oli loukannut heitä ja olivat
ottaneet isän nimen muistikirjaansa. Heti seuraavana aamuna isä
antoi 20 mk ja pyysi menemään heidän kasarmiinsa Kaisa Östmanin
taloon ja lahjomaan, ettei asiasta olisi jälkiseurauksia. Heissä
oli virolaisia ja muitakin suomentaitoisia. Puhuin venäjääkin
aluksi, että löysin oikean miehen, jolle sanoin, ettei isä ollut
tarkoittanut halveksia keisarikunnan sotavoimaa. Sotamies vastasi,
ettei asiasta seuraa mitään, kun puheenjohtaja oli sanonut hänen
olevan hullun. Kiitin ja hyvästelin ja palautin isälle lahjusrahan
eikä asiasta kuulunut mitään ikävyyksiä. - Kenties vironkielen
kannalta saattoi ymmärtää sen lauseen 'ole hullu puhumatta'. Onhan
suomessakin tuonmallisia sanojen loppuliitteitä, esim. hyväkäs,
joten hullujas voisi merkitä samaa kuin hullu.
Kalajoen
1540 perustettu seurakunta sai vähitellen 7 kappelia, joissa
käymiseen kirkkoherralta meni paljon aikaa. Siksi tarvittiin
emäseurakunnassakin kappalaisen virka. Kappelit itsenäistyivät
1800-luvulla, Rautio vasta 1921. Kalajoella säästäväiset isännät
rupesivat 1800-luvun lopulla puhumaan, että täällä riittäisi
yksi pappi. Uudessa palkkauslaissa 1922 mainittiin, että sitä lakia
toimeenpantaessa on harkittava, tarvitseeko seurakunta uusia papin
virkoja vai voidaanko entisiä lakkauttaa. Kalajoella tehtiin ehdotus
kappalaisen viran lakkauttamisesta 1923, sitä ei tuomiokapituli
hyväksynyt. Kun pula-aika tuli noin 1930. pani asian vireille Heino
Tavastin johdolla suuri joukko seurakuntalaisia. Tuomiokapituli ei
nytkään yhtynyt lakkauttamiseen, mutta asiasta valitettiin. Vuonna
1932 opetusministeri Oskari Mantere antoi lakkauttamispäätöksen,
mikä pääsi toteutumaan seuraavassa kirkkoherranvaihdoksessa 1.5.
1940. Vasta 1964 perustettiin nuorisopastorin virka, asuntonaan
entinen kappalaisen pappila Hietala.
Ollessani
Rovaniemellä pappina siellä oli kirkkoherrana Aatu Laitinen.
Hänellä oli vaalea lappalaiskoira 'Kessu', nimen rovasti itse
lausui 'Gentso'. Kanslia-ajan päättyessä oli rovastilla tapana
pätkähtää kyönäksi kanslian sohvalle iso kirkonkirja
päänalusena odottamaan, sattuisiko asiakkaita vielä tulemaan.
Siinä hänelle tuli heti uni. Kerrankin sattui rovastinna siihen
tulemaan Kessu mukanaan. Rovastinna sanoi niin vaativalla äänellä,
että koirakin ymmärsi totta tarkoitettavan: 'älä sinä pappa aina
päivällä nuku, niin että et nuku yöllä etkä anna munkaan
nukkua'. Hetken päästä koira tuli katsomaan, oliko rovastinnan
sana tepsinyt, ja rupesi kiivaasti haukkumaan. Rovasti sanoi: 'tuo
rakki ei antanut mun levähtää'.
47.
"Vanhukset
lapsuuteni aikana puhuivat tehneensä tulen tuluksilla taulaan,
milloin ei ollut aamulla saatu nurkkatakan tuhkasta
puhaltelemallakaan tulta päreeseen. Pikku padalla kannettiin tulisia
hiiliä tuvan takasta, kun tarvittiin tulta navettaan, pajaan ym.
Päreellä otettiin tuvan takasta tulta piippuun. Tulitikkuja
tietenkin oli suuressa maailmassa, mutta niitä ei
säästäväisyyssyistä ostettu maalaisoloihimme. Monesti käskettiin
lastenkin panna 'pökyä piisiin', että aikuiset näkivät kehrätä
ja tehdä muita puhdetöitänsä. Avotakassa tavallisimmin
praasattiin risuja ja siten säästettiin halkoja. Rangat ajettiin
oksineen metsästä ja vasta rantteella karsittiin. Paloivathan ne
nekin. Mutta vielä paremmin paloivat lammasrisut. Kesällä juuri
ennen niitun aikaa tehtiin pajuista ja koivun oksista lehtikerppuja
latojen seinille pystyyn ladottuina. Ne saatiin esille, kun ladosta
oli heinät talvella ajettu karjalatoon, jolloin kerput olivat
mieluisia lampaille. Sitten lammasnavetasta ne vietiin tupaan
praasuvärkiksi.
Kalajoella
sanotaan kulijailla eikä kuljailla. Kun joku kaataa pöydälle esim.
sokeriastian, sanotaan, että 'se on semmonen köppäkynsi'. (Matin
kommentti: köpelö-sanaa kuulin käytettävän -50 -luvulla.)
Kissanpentuja
ym. nuupattiin hengiltä. Jotkut vanhukset sanoivat 70 vuotta
sivuuttaessaan tulleensa 'nuuppakymmenelle'.
Opettajaani
Teuvo Pakkalaa muistan jatkuvasti esim. kuullessani radion ainaisia
kielivirheitä. Hän opetti, että ruotsin 'naturligtvis' on suomeksi
'tietysti', eikä 'luonnollisesti'. Jos sanotaan esim. 'aamulla menin
kouluun luonnollisesti', niin sehän tarkoittaa, etten mennyt
luonnottomasti, esim. käsillä kävellen.
Vielä
Kalajoen murteesta: 'en oo ikään sitä kuullu': ikään = ikinä.
Kun samassa pihassa oli kaksi taloa, sanottiin toista 'toisteksi',
esim. 'hän on menny toistelle', toisten Kalle, jne. 'Se on aika
klooki (vitsikäs) mies'. 'Syö keuhkua, taluskyläläisten keviää
kirkkoevästä'. 'Yhtä maata ko maalarin housut'. Pirtti =
saunarakennus.
Illalla
renki saattoi sanoa: 'taas on yksi päivä lähempänä akanottoa'.
Siihen toinen renki saattoi vastata: 'kukapa sulle akkansa antaa'.
Harakankukkaa
(päivänkakkara) käplimällä niin, että sen terälehdet irtosivat
yksi kerrallaan, hoettiin: sadetta, pilveä, puotaa. Minkä sanan
kohdalla putosi viimeinen terälehti, sellaista ilmaa uskottiin
tulevan. Toinen ilman ennustuskonsti oli heittää arpaa. Erästä
heinää sanotaan arpaheinäksi. Isäkin näytti, miten arpaheinällä
ennustetaan. Mutta tulos oli, että aina vain riitti sateita, vaikka
arpaheinä olisi ennustanut poutaa.
Kun
Siltasaaren meijeriin vievä mäki alas sillalta oli kovin jyrkkä
vanhan sillan aikana ja Manti-Kustun hevonen heikko, pysäytti tuo
voikuski hevosensa sillalle ja kantoi sylissään drittelit
meijeristä rekeen. Näin hevonen paremmin jaksoi tehdä Sievin
reissun. Manti-Kustulla oli omaa keksintöä kelirikon aikainen
kulkuneuvo. Reki oli yhdistetty kärryn rattaisiin: pitkää vipua
nostamalla ja laskemalla saattoi järjestää, että toisinaan reki
oli koholla rattaiden varassa, toisinaan rattaat koholla reen varassa
sen mukaan, miten missäkin tien kohdassa keli oli.
Tuntuu,
että tämä saa jo riittää. Jutut eivät lopu, vaan jääkööt
sikseen." (VHK 1976-7)
48.
"Kansakoulupoikana
kysyin viereisissä kiikkutuoleissa istuessamme isoisältä, onko
'Pläkki-Kalle' pläkkiä. Vastaus: 'Rautaa se on, pikkusen tinattu
päältä'. Minä olin tarkoittanut levyseppää, joka oli myös
urkuinpolkija. Väärinkuulosta johtuen hän tarkoitti itse levyä.
Näsäviisaasti minä kerroin toisille pojille, että pappa on
sanonut Pläkki-Kallen olevan rautaa, pikkuisen tinattu päältä.
Mustetta sanottiin myös aina pläkiksi.
'Oo hullujas puhumata!'
Näin oli maamieseuran kokouksessa 1. maailmansodan aikana
puheenjohtaja sanonut isälleni, kun kokoukseen tulleet venäläiset
sotamiehet olivat kysyneet, mitä tekisitte, jos saksalaiset
yrittävät täällä maihinnousua. Isä oli vastannut: 'puolustakaa
te rannikkoamme, vaan milläpä te pystytte puolustamaan ilman
raskasta aseistusta'. Vastaus oli loukannut heitä ja olivat ottaneet
isän nimen muistikirjaansa. Heti seuraavana aamuna isä antoi 20 mk
ja pyysi menemään heidän kasarmiinsa Kaisa Östmanin taloon ja
lahjomaan, ettei asiasta olisi jälkiseurauksia. Heissä oli
virolaisia ja muitakin suomentaitoisia. Puhuin venäjääkin aluksi,
että löysin oikean miehen, jolle sanoin, ettei isä ollut
tarkoittanut halveksia keisarikunnan sotavoimaa. Sotamies vastasi,
ettei asiasta seuraa mitään, kun puheenjohtaja oli sanonut hänen
olevan hullun. Kiitin ja hyvästelin ja palautin isälle lahjusrahan
eikä asiasta kuulunut mitään ikävyyksiä. - Kenties vironkielen
kannalta saattoi ymmärtää sen lauseen 'ole hullu puhumatta'. Onhan
suomessakin tuonmallisia sanojen loppuliitteitä, esim. hyväkäs,
joten hullujas voisi merkitä samaa kuin hullu.
Kalajoen 1540 perustettu
seurakunta sai vähitellen 7 kappelia, joissa käymiseen
kirkkoherralta meni paljon aikaa. Siksi tarvittiin
emäseurakunnassakin kappalaisen virka. Kappelit itsenäistyivät
1800-luvulla, Rautio vasta 1921. Kalajoella säästäväiset isännät
rupesivat 1800-luvun lopulla puhumaan, että täällä riittäisi
yksi pappi. Uudessa palkkauslaissa 1922 mainittiin, että sitä lakia
toimeenpantaessa on harkittava, tarvitseeko seurakunta uusia papin
virkoja vai voidaanko entisiä lakkauttaa. Kalajoella tehtiin ehdotus
kappalaisen viran lakkauttamisesta 1923, sitä ei tuomiokapituli
hyväksynyt. Kun pula-aika tuli noin 1930. pani asian vireille Heino
Tavastin johdolla suuri joukko seurakuntalaisia. Tuomiokapituli ei
nytkään yhtynyt lakkauttamiseen, mutta asiasta valitettiin. Vuonna
1932 opetusministeri Oskari Mantere antoi lakkauttamispäätöksen,
mikä pääsi toteutumaan seuraavassa kirkkoherranvaihdoksessa 1.5.
1940. Vasta 1964 perustettiin nuorisopastorin virka, asuntonaan
entinen kappalaisen pappila Hietala.
Ollessani Rovaniemellä
pappina siellä oli kirkkoherrana Aatu Laitinen. Hänellä oli vaalea
lappalaiskoira 'Kessu', nimen rovasti itse lausui 'Gentso'.
Kanslia-ajan päättyessä oli rovastilla tapana pätkähtää
kyönäksi kanslian sohvalle iso kirkonkirja päänalusena
odottamaan, sattuisiko asiakkaita vielä tulemaan. Siinä hänelle
tuli heti uni. Kerrankin sattui rovastinna siihen tulemaan Kessu
mukanaan. Rovastinna sanoi niin vaativalla äänellä, että koirakin
ymmärsi totta tarkoitettavan: 'älä sinä pappa aina päivällä
nuku, niin että et nuku yöllä etkä anna munkaan nukkua'. Hetken
päästä koira tuli katsomaan, oliko rovastinnan sana tepsinyt, ja
rupesi kiivaasti haukkumaan. Rovasti sanoi: 'tuo rakki ei antanut mun
levähtää'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti