Vapaussodan aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen Vapaussotaan

Vuonna 1917 kesällä ja varsinkin syyskesällä pidettiin Raution Työväentalolla, joka oli Alapäässä nykyisen Aimo Räihän talon läheisyydessä, monenlaisia punaisten kokouksia niin kuin niitä täällä nimitettiin. Rautiolaiset työväenyhdistyksen jäsenet eivät itse niinkään olleet innokkaita, mutta varsinaiset akitaattorit ja kokoonkutsujat tulivat lähes aina muualta.

Yleistä levottomuutta lietsottiin jopa valtakunnan ylimpien miesten taholta. Tästä isä ja äiti kertoivat seuraavaa: Koko Vapaussota on Oskari Tokoin syytä. Tokoi oli senaattorina ja valtion rahavarojen hoitajana. Kun hän oli kunnianhimoinen mies ja erinomainen puhuja, niin hän puheissaan yllytti työväestöä levottomuuksiin, jopa aivan aseellisen kapinan tielle. Ehkä oli niin, että Tokoikaan ei itse halunnut sotaa, mutta hän meni tässä yllytyksessään niin pitkälle, että ei enää hallinnut tilannetta. Vapaussodan aikana Tokoi pakeni Venäjälle vieden mukanaan valtion kassan noin seitsemän miljoonaa Suomen markkaa. (Tokoin vaiheet Venäjällä ja sen jälkeen on kirjoissa esitetty, mutta tämä toiminta, jonka tässä kerron, on jäänyt kertomatta. Tämän isän ja äidin kertomuksen todisti yhtäpitäväksi myös Rautiossa elänyt ja Vapaussotaan osallistunut maanviljelijä Matti Sorvari, jonka kanssa Vapaussodan aikaisista tapahtumista paljon puhelimme. Matti Sorvari oli suomalaisen talonpojan ihannekuva.)

Punaisten kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin. Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.

Kun etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö, Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti. Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia. Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.

Sinä iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka taloon.

Niemelässä toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen. Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta. Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.

Huhuttiin, että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin. Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella 1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.

Niinpä Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.

Tulkoon tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla. Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää. Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin. Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.

Tapaus Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä oli kehoittanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan. Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun, mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan, ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen peloittamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen oman tarinansa Niko Hihnalalle.

Juna jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui tarkka-ampuja.

Tulkoon vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet, että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut: ”Minä takaan nämä miehet.”

Tällöin junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset nimet pois.

Tässä mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.

Osmo Tokola (kirjoitettu 1970-luvulla)

Muistelmia Kalajoen liikeolooista

Kalajoen 400-vuotisjuhlanumero, Kokkola- lehti no 71C 4.7.1925

Muistelmia Kalajoen liikeoloista

Kalajoki on ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan oi Kalajoella niinin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat, sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.

Kaupanteko vanhaan aikaan oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen ”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl. kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin 1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi tukkukauppiaaksi.”

Sisämaan vientitavara, niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta, säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620 kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja ja Kokkolan maaseurakunta sekö kalastusoikeus Kallan karissa. Kun tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km². Kaikki talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen kansan kauppatiet. Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara, mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli. Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka 1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik. pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista: ”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”

Tässä ei ole tilaisuus seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat, voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati, myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja. Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden 1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.

Muistan tuon murroskauden Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859 asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa, ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittan rukiita ja jauhoja myös Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin) valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita. Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A. Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa. Nykyisen ei näitä kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet, neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym. Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja ne olivat ja sillä hyvä. Kansa kaipasi tietoja, aniharvalla oli sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa. Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan. Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala, Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin, kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina syrjäytetyt.

Ylämaan kauppa ja markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia, nyt se on pienin menoerä taloudessamme.

Maataloustuotteiden silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk, koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg., vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6 mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset 7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7 tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat suolatu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä

Löytötavarat. Suola karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta 2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk leipälakit (nyk.poissa muodista) 3 mk kappalem nahkalakit (foljarit) korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk, varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista vasianinahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita, sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen kanguspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan niihin huikeita summia.

Velkakauppa oli aluksi harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880 alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.

Pussikauppa ja sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja ”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.

Yleinen vallalla oleva tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta laatikosta vapaata tupakkaa nk ”hakkuja”, miehet istuskeli tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua täynnä, että silmiö kirveli, mutta maakuntain kuulumiset, kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym tapahtumat arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena. Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.

Huomattava on että silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet suorittaa.

Aikaisemin oli pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”, kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensinmainitun tuotanto oli vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000 tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia. Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.

Puutavaraliike, jolla Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monioita jähinlasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempia ostajia ilmaantui mm G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Firiis ja A:. Santaholma. Aluksi otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita, mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä. Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi – mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen paremmalla tuloksella.

Kalajoen kauppaliike on sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista. Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan. Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet. Manittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi, sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko kaikenlaista ylellisyystavaraa.

Näitten tavarain kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa. Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.

Yleensä on maakaupan alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa. Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.

Maalaistavarain vientiä Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin kattotuohia, puisiin fluwiin pakakattuna hinta 50 p leiviskä, josta lukkari Friis laivallaan vei Köpenhaminaan, mistä ne edelleen kuletettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.

Liike oli vilkkaimmillaan v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).

T.B.

Kalajoen kirkko 50-vuotias

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1541857?page=5