Kalajoen
400-vuotisjuhlanumero, Kokkola- lehti no 71C 4.7.1925
Muistelmia Kalajoen
liikeoloista
Kalajoki on
ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä
joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat
Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä
tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja
savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan
oi Kalajoella niinin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä
kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat,
sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin
kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.
Kaupanteko vanhaan aikaan
oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli
vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen
”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl.
kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat
talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin
1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä
oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se
sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim
Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi
tukkukauppiaaksi.”
Sisämaan vientitavara,
niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään
merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai
harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä
tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi
harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf
kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten
sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta,
säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen
hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620
kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille
kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja
ja Kokkolan maaseurakunta sekö kalastusoikeus Kallan karissa. Kun
tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan
kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km2. Kaikki
talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle
ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet
tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien
elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin
sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät
lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä
matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista
oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen
kansan kauppatiet. Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen
kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta
markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara,
mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä
määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin
kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja
tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli.
Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka
1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien
loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden
noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan
porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen
että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden
loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen
markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik.
pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman
vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat
markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli
sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän
etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta
tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee
seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti
laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli
kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista:
”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme
saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä
auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”
Tässä ei ole tilaisuus
seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille
olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se
pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma
porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat,
voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan
avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati,
myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja.
Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden
1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti
kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.
Muistan tuon murroskauden
Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin
käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859
asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät
Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa,
ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittan rukiita ja jauhoja myös
Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja
rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin)
valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita.
Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä
Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari
G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A.
Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori
G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat
kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja
myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias
U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden
Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff
Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa. Nykyisen ei näitä
kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet
tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli
jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät
kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia
reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä
kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään
joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit
kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet,
neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym.
Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan
he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten
talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja
totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja
ne olivat ja sillä hyvä. Kansa kaipasi tietoja, aniharvalla oli
sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa.
Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia
heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja
suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa
kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan.
Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia
tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä
sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän
kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala,
Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä
oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun
kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin,
kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa
vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja
kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym
taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan
kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina
syrjäytetyt.
Ylämaan kauppa ja
markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli
maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym
roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää
tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset
siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia,
nyt se on pienin menoerä taloudessamme.
Maataloustuotteiden
silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta
vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk,
koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg.,
vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk
pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6
mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset
7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7
tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat
suolatu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä
Löytötavarat. Suola
karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta
2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää
puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva
osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk
leipälakit (nyk.poissa muodista) 3 mk kappalem nahkalakit (foljarit)
korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat
juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk,
varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista
vasianinahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin
alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat
huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita,
sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen
kanguspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen
takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti
kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän
mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan
niihin huikeita summia.
Velkakauppa oli aluksi
harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen
paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei
laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin
maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880
alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on
siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.
Pussikauppa ja
sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa
käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä
se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa
pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym
tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla
kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli
vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa
sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada
tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt
melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista
totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei
riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle
ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja
”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt
vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla
ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.
Yleinen vallalla oleva
tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan
läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta
laatikosta vapaata tupakkaa nk ”hakkuja”, miehet istuskeli
tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen
parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että
sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua
täynnä, että silmiö kirveli, mutta maakuntain kuulumiset,
kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym tapahtumat
arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena.
Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä
ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä
kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi
valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista
asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien
isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli
sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.
Huomattava on että
silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu
niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet
suorittaa.
Aikaisemin oli
pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”,
kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli
päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensinmainitun tuotanto oli
vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta
viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti
lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta
voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas
ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli
noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000
tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan
ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia.
Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan
noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.
Puutavaraliike, jolla
Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monioita
jähinlasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun
hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella
sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut
vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempia ostajia ilmaantui mm
G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Firiis ja A:. Santaholma. Aluksi
otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita,
mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi
vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä.
Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti
Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin
kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten
ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena
ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin
epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän
tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi
– mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät
graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat
louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen
paremmalla tuloksella.
Kalajoen kauppaliike on
sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen
muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan
omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista.
Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät
meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan.
Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan
pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä
niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet.
Manittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi,
sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät
ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt
kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja
maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko
kaikenlaista ylellisyystavaraa.
Näitten tavarain
kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia
kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa.
Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.
Yleensä on maakaupan
alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi
huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa.
Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten
yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja
kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi
kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy
tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen
liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat
kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.
Maalaistavarain vientiä
Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että
jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta
tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis
vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin
kattotuohia, puisiin fluwiin pakakattuna hinta 50 p leiviskä, josta
lukkari Friis laivallaan vei Köpenhaminaan, mistä ne edelleen
kuletettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä
vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta
tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli
tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.
Liike oli vilkkaimmillaan
v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet
kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin
talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).
T.B.
Kalajoen kirkko 50-vuotias
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti