Friisien konepaja

Jaakko Friis

Tuomas Friis- Pohjanpalo

Helanderien työtä metallialalla jatkoi v. 1885 Kalajoelle perustettu ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Juhani aloitti uransa jo koulupoikana työskennellen loma-aikoina Leonard Helanderin verstaalla. Käytyään Oulun kauppakoulun hän 17-vuotiaana aloitti oman liikkeen Kalajoella ja sai pian avukseen kauppa-alalla toimineen veljensä Tuomaan. Yhdessä he sitten lokakuussa 1885 perustivat edellä mainitun toiminimen. Friisien konepaja herätti näin henkiin taantumassa olevan valuteollisuuden. Poikein tukena ja apuna oli myäs isä-lukkari Johan Fris, joka näytti olevan ehkä enemmänkin kiinnostunut liiketoiminnasta kuin varsinaisesta lukkarin ammatistaan. Saatuaan ”kivulloisuutensa vuoksi” v. 1881 apulaisen kiertokoulun pitoon hänellä oli enemmän kuin ennen aikaan liiketoimilleen, Vuonna 1888 liittyi myös lukkarin nuorin poika Matti yritykseen tullen sen kolmanneksi osakkaaksi.

Friisien pajan pinta-ala oli 25 neliötä. Siinä oli ahjo, messingin sulatusuuni ja pari ruuvipihtiä. Kun konevoima tuli käyttöön siirrettiin paja läheiseen rakennukseen. Siihen sijoitettiin neljä viilauspenkkiä sisältävä viilaushuone, jossa oli yksi sorvi. Konehuoneessa työskenteli 8 hv, höyrykone. Pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttilänjalkoja ja – kruunuja, keittiöhuhmareita, lukkoja, kahvoja tiukuja, kulkusia, ajokaulujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustaroeita eli paljolti samaa mitä Helanderitkin olivat tehneet. Erikoisuuksiakin oli, kuten maanmittauskoneet, asteikot ym. instrumentit. Markkina-alueena oli koko maa, ja harvat olivat ne markkinat, joilla Kalajoen metalliteollisuustuotteita ei ollut myytävänä. Mutta liikennevälineiden parantuessa kilpailu koveni. Siksi tuotevalikoimaa laajennettiin ja alettiin valmistaa raudasta erilaisia tarve-esineitä, patoja, kannuja, painoja, kautaristejä jne. Mutta ennen kuin rautavalimo oli saatu täysin valmiiksi, se paloi, Tuotantoa oli ehditty harjoittaa parisen kuukautta. Vahingot olivat 10 000 mk ja koska kaikki oli vakuuttamatonta, isku oli ankara.

Mutta toimintaa päätettiin jatkaa. Aluksi toimittiin vuokrahuoneissa ja käynnistettiin maanhankinta uutta tehdasta varten. Äänestyksen jälkeen Kalajoen kirkonkokous vuokrasi v. 1890 Friisien rautavalimoa varten lukkarinpuustellin maast vajaan kahden tynnyrinalan maa-alueen. Vuokra-aika oli 50 vuotta. Tuomikapituli ei tätä päätöstä hyväksynyt, v. 1892 Friisit halusivat ostaa koko puustellin ja ehdottivat, että ostaisivat seurakunnalle lukkarinpuustelin jostakin muualta. Kiskonkokous suostui ottamaan vaihdossa vastaan Helanderin perillisten talon ja valtisi arviomiehet laskemaan välirahan suuruutta, Tämä hanke kuitenkin kaatui kirkonkokouksessa lokakuussa 1893. Lukkari Friis koetti ”lämmittää” seurakuntaa vaihdolla myönteiseksi tarjoamalla talven ajaksi kirkkoon rautakamiinat lämmittelylaitteiksi, joita kirkossa ei lainkaan ollut. Enemmistä torjui tämänkin tarjouksen.

Mutta Friisit eivät lannistuneet. Marraskuussa 1893 he olivat kirkonkokouksessa ehdotuksella, että lukkarinpuustellin naapurina olevan Jussilan maasta suoritettaisiin tilusvaihto ja lukkarinpuustellin maalla ollut tehdasalue tulisin näin Friisien omistukseen. Tähän kirkolliskokouksen enemmistö suostuui, Senaati kuitenkin kumosi päätöksen v. 1895. Friisit halusivat uusintakäsittelyä Kalajoen kirkonkokouksessa tässä kuitenkaan onnistumatta. Senaatin suostumuksella – Friisien ilmeisesti vedottua siihen – uusintakäsittely toteutui tammikuussa 1896 ja kirkonkokouksen enemmisö suostui mainittuun tilusvaihtoon lisäehdolla, että Friisit kustannuksellaan palovakuuttavat koko lukkarinpuustellin, mihin Friisit oliva alunperinkin tarjoutuneet. Näin Veljekset Friisin sinnikäs ja peräänantamaton taistelu tuotti toivotun tuloksen.

Itse asiassa näyttää siltä, että Friisit toimivat varsin mielivaltaisesti alusta alkaen. Paja sijaitsi alun perin lukkarinpuustellin tiloissa ja tuhoutui noin b. 1889-90. Koska teollisuuslaitos oli palonarka, ei seurakunta mielellään sen pitoa puustellissa hyväksynyt, ja sen vuoksi lupakysymys tuli mukaan, Friisit halusivat varmistaan toiminnan ja rakensivat uuden tehtaan heri ”samalla paikalle” jo vuoden sisällä, kuten historiikki kertoo. Siihen hankittiin uusi rautasorvi, porakone ja palkattiin vierastakin työvoimaa 4-5 henkeä. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä, ja tehtaan työalue oli laajudeltaan 900 m2. Konepajasta oli tullut mittava tehdas. Friisit olivarr siten saattaneet seurakunnan kiusallisen tosiasian eteen ja siten pakottivat kirkonkokouksen ja viime kädessa senaatinkn tahtoonsa.

Friisien teollisuuden pääsuunnaksi oli näin tullut rautateollisuus. Lukkari Friis oli seurakunnan luvalla ottanut puustellin maalla olevassa myllyssään käyttöön höyryvoiman v. 1883. Nyt 1890-luvulla valmistettiin Friisien valimossa jo höyrykoneita, tervauuneja, kirnuja, saha- ja myllynkoneita, höyrypuristimia jne. Tehtaan ripeeän kasvuun vaikutti rautatien valmistuminen Ouluun. Täten tuli mahdolliseksi lähettää raskaitakin tuotteita kauas. Raaka-aineet tuotiin pääasiassa meritse Kalajoelle. Rautatien kaukaisuus oli kuitenkin ogelma. Rahtikustannukset olivat korkeat kuljetettaessa raskita tuotteita 38 km:n päähän Sievin asemalle. Tämä seikka pani tähyilemään parempaa sijoituspaikkaa tehtaalle, Tällainen läytyikin Ykspihalajasta, missä Friisien tuotanto alkoi v. 1895. Kalajoki jäi tuotannoltaan sivupisteen asemaan, ja tuotanto siellä lakkasi kokonaan v. 1911. Tähän mennessä Friisien tuotteet olivat saavuttaneet maanmainetta. Teollisuusnäyttelyssä Viipurissa 18887 ja Vaasassa 1893 ne voittivat palkintoja.

Hintaluettelo Friisien konepajalta

http://digi.lib.helsinki.fi/pienpainate/binding/343852#?page=1

Lähdeaineisto: Matti Kyllönen Kalajoen ja Raution historia ISBN 951-99292-0-7

Raution Kennel- ja metsästysseura

Taiteilija Tanja Luukkosen maalauksia tuohelle

Metsästystä ja kenneltoimintaa harrastavien rautiolaisten yhdyssiteeksi 27. tammikuuta 1952 perustetun metsästysseuran nimeksi on aloituskokouksessa hyväkstytty Raution Kennel- ja metsästysseura. Vuosien varrella jäsenistössä on ollut jonkinlaista toiminnallista ristivetoa, ja 1960-luvun lopulla pöytäkirjoisssa käytetäänkin seurasta nimeä Raution Metsästys- ja ampumaseura. Tämä nimi on jopa hyväksytty ”virallisesti” vuosikokouksessa 19. maaliskuuta 1972, mutta sitten taasen on palattu muutaman vuoden kuluttua käyttämään alkuperäsitä nimeä.

Raution Kennel- ja metsästysseuran perustamiskirjan, ensimmäiset säännöt, ovat allekirjoittaneet työnjohtaja Viljami Niskakangas ( s.16.8.1903), maanviljelijä Martti Yliverroonen (s.11.11.1911) ja opettaja Osmo Tokola ( s.13.5.1918), joiden lisäksi ylivieskalaisen Hannes Leppilammen puheenjohdolla pidetyssä perustamiskokouksessa nuorisoseuran talolla on ollut mukana 16 muutakin metsästystä harrastanutta rautiolaista miestä. Mukana olleiden nimiä ei kuitenkaan ole merkitty perustamiskokouksen pöytäkirjaan,

Perustamiskokouksessa hyväksyttyjen sääntöjen mukaan seuran tarkoituksena on ”toimia yhdyssiteenä etupäässä Raution ja sen ympäristössä asuvien kenneltoimintaa, riistanhoitoa ja metsastysurheilua harrastavien henkilöitten kesken, innostaakseen heitä yhteistoimintaan koirarotujen jalostamiseksi sekä riistanhoidon ja järkipeärisen metsästyksen hyväksi”.

Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi on valittu Viljami Niskakangas, joka on samalla nimetty myöskin riistapäälliköksi. Johtokuntaan on valittu perusamiskokouksessa varsinaisiksi jäseniksi puheenjohtajan lisäksi Martti Yliverronen, Osmo Tokola ja Vilho Mäkitalo sekä varajäseniksi Vilho Murtoniemi ja Eino Päivärinta. Riistapäällikön apulaiseksi nimitettiin Ylipäähän Martti Yliverronen, Alapäähän Vilho Murtoniemi, Typpöön Göstä Ojala, Karksiiin Eino Hihnala ja Iso-ojalle Joonas Konu.

Raution Kennel- ja Metsästysseura on mekritty oikeusministeriän ylläpitämän yhdistysrekisteriin 20. huhtikuuta 1953 numerolla 62915. Suomen Kennelliiton jäsenyydestä on keskustelut pöytäkirjamerkitöjen mukaan ainakin vuonna 1984, mutta liittymispäätös on tehty kuitenkin vastta vuonna 1988.

Vuodelta 1952 on säilynyt tieto, jonka mukaan jäseniä oli silloin 16. Jäsenmäärä kasvoi sitten parin seuraavan vuoden aikana kaksinkertaiseksi ja on sitten vaihdellut vuosien varrella melkoisesti. Vuoden 1998 lopulla jäseniä oli seuran rekisterissä kaikkiaan noin 180.

Seuran toiminnassa ovat hirvijahdit olleet kauttakoko toiminta-ajan hyvin näkyvällä sijalla, 1950-luvulla hirvilupia saatiin vuosittain pari kolme kappaletta ja seuraaavalla vuosikymmenellä keskimäärin 5-6. Sittemmin 1970-loppuvuosina alkanut hirvikannan lisääntyminen merkitis myös kaatolupien määrän kasvua. Vuonna 1980 seura sai 25 lupaa ja 1982 jo 68 lupaa, joista puolet vasoille. Korkeimmillaan kaatolupien määrä oli vuonna 1984, jolloin Rautiosta kaadettiin 85 aikuista hirveä ja samanverran vasoja.

Kaatolupien määrä pysyi 1980-luvun loppuvuosiin saakka korkeana, vosittain 120-130 eläimessä. Hirvikannan väheneminen näkyi sitten 1990-luvun alkuvuosina jo selvästi ja kaatoluvutkin putosivat roimasti niin, että esimerkiksi vuonna 1991 seuralla oli luvat enää 32:n aikuisen ja 28:n vasan kaatamiseen. Aivan viime vuosina on kaatolupia saatu vuosittain vain hiemän yli kymmenen. Vuonna 1998 lupia oli 16.

Alkuvuosien aikana seuralla on ollut Kallomaassa jonkinlainen ”pahvimökki” metsästysmajana, jonka käyttä lienee kuitenkin jäänyt hyvin vähäiseksi, Metsästysmajan rakentamisesta on pöytäkirjojen mukaan keskusteltu jo vuonna 1959, mutta hanke on silloin sirtynyt ja seuraavat maininnat asiasta ovat pöytäkirjoissa vasta parikymmentä vuotta myähemmin.

Vuosikokouksessa 22. helmikuuta 1981 on keskustelun jälkeen nimetty toimikunta selvittämään majan paikkavaihtoehtoja ja kustannuksia, Toimikunnan vetäjäksi on valittu Taisto Ylikangas ja jäseniksi Arvo Ylitalo, Oiva Nikunen, Aimo Mäntylä, Aimo Koivisto, Aulis Harju, Martti Miikulainen, Sulevi Salmi ja Sulevi Juhola. Kahden seuraavan vuoden aikana ei majahankkeesta ole pöytäkirjoissa merkintöjä, kunnes vuosikokouksessa 27. helmikuuta 1983 on valittu uusi, aikaisempaa pienempi toimikunta, Sen vetäjäksi on pyydetty Aimo Mäntylää ja jäseniksi Martti Miikkulainen, Sulevi Salmi, Reijo Peltonen, Arvo Ylitalo ja Juhani Hyry.

Vuosikokouksessa 27. tammikuuta 1985 on valittu majanrakennusjaoston jäseniksi Heikki Kivisaari, Sulevi Salmi, Reijo Peltonen, Sulevi Juhola, Martti Miikkulainen ja Juhani Hyry. Vuotta myöhemmin on majahankkeen kehittely jätetty sitten johtokunnan hotioon ja 3. marraskuuta 1986 on johtokunta päättänyt varata noinn 3000 neliömetrin suuruisen maa-alueen Yrjö Räihän ja Eino Hakolan maista Pahkamaan tien varresta. Vuosikokouksesa 25. tammikuutta 1987 on hyväksytty kauppakirja metsästysmajan tontista ja myös Vieskan Elementti Oy:n tarjous majasta ja sen pystyttämisestä.

Metsästysmajan rakentamiseen tarvitun lainan takuumiehinä olivat johtokunnan jäsenet. Majan valmistuttua tehtiin johtokunnassa tammikuussa 1988 päätös uusien tilojen vuokraamisesta myös muiden yhteisöjen ja yksityisten käyttöön, ja vuokraamista onkin sen jälkeen tapahtunut varsin usein. Tammikuussa 1990 valittin majan talonmieheksi Martti Miikkulainen, Vuodesta 1996 tehtävää on hoitanut Hannu Kivisaari.

Omien lihankäsittelytilojen hankinta on seuralla on ollut esillä jo vuonna 1982, mutta hanke ei kuitenkaan vielä silloin edennyt. Seitsemän vuota myöhemmin on ostettu lisää tonttia nimenomaan lahtimajaa varten. Periaatepäätös nylkypaikan-lahtimajan rakentamisesta on tehty 21. tammikuuta 1990. Heikki Kivisaari laati suunnitelmat 1990, rakennustyöt aloittettiin 1991 ja saatettiin päätökseen kesällä 1992. Hankkeen vastaavina mestareina toimivat Heikki Kivisaari ja Keijo Kukkola ja talkooporukan vetäjänä Martti Miikkulainen.

Seuran puheenjohtajina ovat toimineet:

1952-56 Viljami Niskakangas

1957-67 Petteri Naukkarinen

1968-1969 ja 1977 Valfrid Pahkala

1970-1976 ja 1978-1981Taisto Ylikangas

1982-89 Oiva Nikunen

1990-98 Reijo Ylikangas

1999- Jari Nikunen

Seuran sihteerin tehtäviä ovat hoitaneet:

1952-62 Martti Yliverronen

1963-69 Eino Ylitalo

1970-75 Tauno Nikunen

1976-77 Sulevi Salmi

1978-83 Aimo Mäntylä

1984-97 Aimo Ylikangas

1998 Vesa Haapakoski

1998- Mika Koivusipilä

Vuonna 1999 seuran johtokuntaan kuuluivat Jari Nikunen pj. Mika Koivusipila sihteeri ja Reijo Ylikangas, Juhani Hyry, Heikki Hihnala, Tapio Pernu, Hannu Kivisaari sekä Markku Alaverronen.

Lähdeaineisto Aarre Aunola Rautio ISBN 952-91-1208-4

Sahateollisuuden historiaa Kalajoella

Santaholma Oy:n omistama Toimi-laiva

Juselikuksen saha

Kalajoen sahateollisuuden nousu alkoi 1870-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa toimivat Hannilan, Pahikkalan ja Tavastvikin sahat sekä Niskakosken saha Rautiossa. 1890-luvun puolivälissä Kalajoella toimi kuusi ja Rautiossa kaksi vesisahaa. Kaikki olivat pieniä, yksiraamisia ja alle 1 000 tukkia vuodessa sahanneita laitoksia, jotka tarjosivat ansion yhteensä 25 henkilölle. Ensimmäinen suurempi saha Kalajoella oli F. A. Juséliuksen 1800-luvun loppuvuosina perustamav Holman höyrysaha.
Kalajokisen talonpoikaissuvun perillinen Antti Juhonpoika Pahikkala (myöh. Santaholma) aloitti liikemiesuransa 1800-luvun lopulla kauppiaana. Santaholma myi tervaa ja paperipuuta sekä kävi graniittikauppaa Skotlantiin asti. Hän harjoitti myös valtameripurjehdusta. Liiketoiminnan tehostamiseksi perustettiin vuonna 1903 A. Santaholma Oy, jonka 1,5 miljoonan markan pääomasta 1/3 tuli Antti Santaholmalle ja loput hänet pojilleen. Yhtiön kotipaikkana oli aluksi Oulu, mutta vuonna 1909 kotipaikka muuttui Kalajoelle, minne yhtiön pääasiallinen tuotantokin oli siirtynyt.


Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909–1913 sahattiin vuosittain 130 000–330 000 tukkia. Niistä jalostui 2 788–5 500 standarttia erilaista puutavaraa. Työvoiman määrä vaihteli 74:stä 134 henkeen. Näillä luvuilla A. Santaholma Oy oli ylivoimaisesti suurin työnantaja Kalajoella. Lisäksi on huomattava, että hakkuut ja uitot tarjosivat ansiomahdollisuuksia rautiolaisille ja muidenkin lähikuntien asukkaille. Sahan työväki asui pääasiassa Plassilla, missä yhtiö omisti työväen asuntoja ja missä oli myös työväen omia mökkejä. Työvoiman puute ja liikennöintirajoitukset johtivat vuosina 1916–1918 seisokkeihin. Jokisuun sahan ohella Santaholmilla oli puuhiomo Pyhäjoella ja saha Haukiputaalla, Himangalla ja Raahessa.

Jokisuun sahan toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1919. Seuraavana vuonna sahatavaraa myytiin runsaat 4 300 standarttia. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Tämä näkyi tuotantoluvuissa, jotka nousivat vuonna 1930 noin 8 100 standarttiin. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahankin toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Santaholman merkitys työllisyyden ylläpitäjänä oli keskeinen myös maailmansotien välisenä kautena.

Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996. Yhteensä 93 toimintavuotensa aikana saha koki luonnollisesti monia uudistuksia ja muutoksia. Saharakennus oli aluksi suorakaiteen muotoinen, noin yhdeksän metriä leveä ja lähes 50 metriä pitkä rakennus. Sittemmin rakennusta laajennettiin useaan otteeseen, viimeksi vuonna 1985, jolloin rakennettiin uusi hakkurihuone. Samana vuonna hankittu uusi veistokone vaati katon korottamisen ja sisäänkäynnit pohjoispuolelle. Vuonna 1996 julkaistussa Timo Kantosen teoksessa ”Satakunta sahaa Suomessa” Jokisuun sahan päärakennusta kuvataan näin: ”Se on L:n muotoinen ja käsittää ylä- ja alasahan. Voimanvälityslaitteet ja sahakoneiden jalustat täyttävät alasahan ja yläsahassa sijaitsevat toimintakuntoiset kaksi raamisahauslinjaa. Viereinen voimalaitos sekä savupiippu ovat tiilirakenteiset.” Laivasta peräisin oleva höyrykone on harvinainen ja yhä toimintakykyinen trippelihöyrykone vuodelta 1916. Naakat ovat asuttaneet joen puolella sijaitsevan 38 metriä korkean savupiipun sahan hiljenemisen jälkeen.

Santaholman sahalla pitkään työskennellyt metsätalousinsinööri Esa Eroma on muistellut:
”Kun tukki oli kulkenut ykkösraamin läpi, oli pyöreä tukki sahattu pelkaksi, sivulaudoiksi ja losoiksi. Sydäntavarat matkasivat suoraan merkkipenkkiin, sivulaudat kakkoskantille ja losot jälleen alasahaan hakkurin kuljettimelle. Ennen hakkureiden tuloa losot ja kantista tulevat rimat poltettiin miiluissa sysiksi eli hiiliksi – – – Tapulissa sahatavarat sitten kuivuivat lastattaviksi ja laivattaviksi, useimmiten ulkomaille. Taaplarin työ oli todella raskasta ja siihen ei aivan joka pojasta ollut. On huomattava, että sahatavarat ovat taaplausvaiheessa tuoreita ja painavat kaksi-kolminkertaisesti kuivapainoonsa verrattuna. Tapulit olivat Kalajoella neljästä neljään ja puoleen metriin korkeita.”


Tänä päivänä kalajokista sahaperinnettä jatkaa Junnikkala Oy. Puu ja vesi ovat olleet pitkään perusta Junnikkalan suvun leipätyölle. Aarne Junnikkala valmisti 1950-luvulla puisia vesijohtoputkia. Hän osti myös sirkkelisahan, jolla perheen vanhin poika Ismo aloitti sahaustoiminnan. Vuonna 1960 Ismo Junnikkala perusti yksiraamisen sahalaitoksen. Heikki Junnikkala tuli mukaan toimintaan vuonna 1965, ja vuonna 1968 sahalinja muuttui kaksiraamiseksi. Ilpo Junnikkalan liittyessä remmiin vuonna 1971 vientitoiminta laajeni entisestään. Saha paloi vuonna 1980, mutta se rakennettiin uudelleen jo samana vuonna. Höyläämön rakentaminen vuonna 1987 paransi toimintaedellytyksiä entisestään. Moderni laitos työllistää nykyisin satakunta henkeä.

Talvisodassa kaatuneet himankalaiset

Talvisodassa kaatuneet kalajokiset

Talvisodassa kaatuneet rautiolaiset

Kuvia Kalajoen sataman historiasta

Kuvia Kalajoen sataman historiasta

http://www.portofkalajoki.fi/wwwdocs/seminaari2013/KalajoenSatama2013_historia.pdf