KALAJOEN GRANIITTI

Santaholman kivihiomon työläisiä

Charles Ludwig kirjoitti 1.10.1888 Aberdeenistä:

”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä tai louhosten omistajista, jotka hankkivat sellaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Muutamassa päivässä Antti Santaholma ehti keksiä, että Kalajoen matalat kalliot tarjosivat vientimahdollisuuden. Hän onnistui löytämään kiven, joka tuli suosituksi Aberdeenissa, sai Skotlannin ja Englannin markkinoilla hyvän nimen, koristi siellä pian satoja hautoja ja herätti tunnetuksi tultuaan suomalaistenkin geologien ihailua.

Alku oli tosin vaivalloista. Oikean laadun etsimiseen kului paljon aikaa. Monien vaiheiden jälkeen siniharmaa graniitti osoittautui sopivaksi. Kesäkuussa 1890 tanskalainen kuunari Concordia vei ensimmäisen lastin, 124 lohkaretta, Kalajoen graniittia maailmanmarkkinoille.

Concordian lastia varten työt pantiin alulle maaliskuussa 1890. Ensimmäinen louhos avattiin Mustosen talon maalla Etelänkylässä, lähellä Saukonkoskea. Tästä kalliosta, jota kuului myös Heikkilän talolle, tuli tärkein louhospaikka.

Mustonen luovutti kallionsa louhittavaksi ilmaiseksi ja lupasi vielä kortteerin kivimiehille. Miehiä tuli Oulusta, mutta myös Kalajoella oli monia, jotka lähtivät mukaan kivityöhön. Toukokuun alussa 50 kiveä oli jo valmiina ja kuukautta myöhemmin satakunta. Kesä- ja heinäkuussa oli työssä noin 30 miestä.

Kalajoen graniitti oli tavallista kovempaa porata ja työ oli suuren vaivan takana. Alussa ei ollut edes kettinkejä käytössä. Antti Santaholman mukaan:

”Kivi miehet lauma ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsi puomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa (?) ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikasa kun aamulla työhön ruvetesa jos olis kettingi niin kanspelillä kävis muutamasa minuutisa se työ josa nyt on kesän pitkän menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen –”.

Kettinkien lisäksi myöhemmin saatiin myös nostokraana. Raskaiden lohkareiden kuljetus oli työlästä ja lastauspaikalle matkaa noin 7 km.

Louhinta aloitettiin Mustosen ja Heikkilän lisäksi myös Haapakankaalla ja Passin kallioilla. Erityisen innokkaasti louhittiin vuonna 1894. Kaikki graniitti, mikä Santaholman - ja myöhemmin myös muiden, kuten Veljekset Friisin ja kokkolalaisen John W. Haganin - toimesta laivattiin Kalajoelta Skotlantiin, louhittiin näistä kallioista. Etelänkylän talonpojat eivät suostuneet myymään kallioitaan, joten ajan myötä kilpailusta tuli jopa sangen kiivasta.

Mustosen ja Heikkilän maalla olevan graniitin laatu oli kovaa ja jokseenkin tiheärakeista. Kalliomuodostuman pohjoislaidalla kivi oli hienorakeista ja melkein mustaa, eteläsuuntaan sen rakenne alkoi muuttua harvempirakeiseksi ja väriltään siniharmaaseen vivahtavaksi. Vielä etelämpänä väri oli vaalean harmaata ja isorakeista. Juovat kulkivat luoteeseen.

Joistain louhimisen kannalta epäedullisista ominaisuuksista huolimatta kiven katsottiin olevan yksi Suomen hienoimmista monumenttikivilajeista, koska siinä oli hiottaessa esiin tuleva voimakas kiilto ja syvä, hillitty väri. Kun Juhani ja Olli Santaholma myöhemmin kävivät Newcastlen hautausmaalla, he löysivät sieltä monta sataa Kalajoen graniitista tehtyä kiveä.

Sivert Santaholman mukaan Santaholman toimesta laivattiin vuosina 1890-1914 kaikkiaan noin 10 000 tonnia graniittia. Laivoista mainittakoon Aberdeenilaisen W. Leslien omistama Goval, joka kapteeni D. Cameronin johtamana ilmestyi säännöllisesti Kalajoen redille lastaamaan ja kuului lopulta oleellisena osana Kalajoen kesäkuvaan.

Graniittikaupassa harmillisena koettu seikka oli se, että Santaholman toimittamaa Kalajoen graniittia myytiin Skotlannissa nimellä ”Russian granite”. Yrityksistään huolimatta Santaholmat eivät onnistuneet muuttamaan nimitystä.

Santaholma perusti myös oman kivihiomon, jossa päästiin työhön vuonna 1903. Toiveena olivat Venäjälle aukeavat suuret markkinat, mutta olojen käytyä Pietarissa levottomiksi suunnitelmista oli luovuttava. Muukin ulkomaankauppa osoittautui yhtä vaikeaksi, ja lopulta hiomo toimitti hautakiviä ainoastaan kotimaan markkinoilla. Toiminta-aikanaan Kalajoen kivihiomo käytti valmistamiinsa hautakiviin noin 1000 tonnia graniittia.

Kalajoen graniitin vienti päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Myös Santaholman kivihiomon toiminta loppui vuonna 1917.

(Lähde: Sakari Vapaasalo, A. Santaholma Osakeyhtiö 1903-1952, 1953.)

Kalajoen kristillisen opiston alkutaipaleelta

Vanha talli uutena opistorakennuksena

Entinen Aurasen tilan päärakennus, jonka paikalla aikaisemmin sijainneessa talossa on julistettu syyskuussa 1839 ns. Kalajoen herännäsikäräjien päätös.

Uudisrakennus valmistumassa

Maaliskuun 3. päivänä 1941 johtokunta valitsi opiston johtajaksi viran ainoan hakijan pastori Mikko Torvisen. Veistonopettaja Artturi Junttila päätettin kutsua toukokuun 15. p:sta 1941 opiston palvelukseen. Toukokuun 22. päivänä 1941 oli julistettu haettavaksi humanististen aineiden, talousopettajan sekä tyttöjen ja poikien käsityönopettajan virat ja heinäkuun 27 pnä johtokunta valitsi humanististen aineiden opettajaksi viran ainoan hakijan kansanopistonopettajan Aino Torvisen, talousopettajaksi viran ainoan hakijan talosopettaja Mirja Veijolan, poikien käsityön opettajaksi 6:sta hakijasta veistonopettaja Artturi Junttilan ja tyttöjen käsityönopettajaksi 7:stä hakijasta kansakoulunopettaja Fanni Junttilan.

Vuoden 1941 vuosikertomuksessa on luettavissa: Uusi ulkohuonerakennus oli pakko tehdä opiston alkamista silmälläpitäen. Vanha navetta on myyty, mutta ostaja ei ole voinut siirtää sitä pois.” Päärakennuksen käyttämättä olleesta yläkerran huoneesta sisustettiin opiston käyttän ruokasali, jonne hissilä nostettiin ruoka alhaalla olevasta keittiöstä.

Kouluhallituksen suostumuksella, jonka tri Martti E.Miettinen oli saanut, päätti johtokunta 19.1.1942 pitämässään kokouksessa aloittaa opistotyön 20.1.1942. Asia oli nyt siis ilmeisesti kypsä toteutuakseen, vaikka ulkoiset olosuhteet näyttivät mitä ankeimmilta. Olihan kesäkuussa syttynyt ns. jatkosota. Johtajan virkaan valittu sot. Pastori Mikko Torvinen oli saanut rintamalta lomaa opistotyön aloittamista varten. Hänen viransijaisekseen valittiin pastori Oiva Virkkala 25.2.1942 lähtien. Inhimillisin mitoin ajatellen näytti kun ei tällä 3:nnellakaan aikeella olisi ollut mitään toteutumisen mahdollisuuksia. Useiden sotavuosien jälkeen oli tarvittava keittiökalusto vaikeasti hankittavissa. Ruokasalin karkeatekoiset pitkät pöydät ja penkit, joita kalajokset puusepät Antti Mäkelä ja Joh. Österbacka rakentelivat, olivat alkutekijöissään. Ei ollut liinavaatteita, ei ollut verhoja, ei liinoja. Jostain saatiin säkkikangasta toistakymmentä metriä, joka halkaistiin pirtinpöytien ja ikkunoidenkinn ensimmäiseksi verhoksi. Mutta kumma kyllä toivorikkaina kahlattiin höylälastujen keskellä ja odotettin varmaan ihmettä.

Mikko Torvinen

Opiston kanssa oli vuoden 1942 alussa lähes tyhjä, ja velkojen määrä nousi 288.767 markkaan. Juhannuskesällä 1942 pidettiin kansanopistolla Lestadiolaisen lähetysyhdistyksen vuosikokousseurat. Erikoista oli sekin, että seurojan ajaksi pääasiassa Vasankarin muutamat isäntämiehet rakensivat Santaholmalta lahjaksi saaduista proomun lankkuista Kalajoen yli sillan. Tosin sen uittomiehet parin päivän päästä purkivat jättäen lankut virran vietäviksi.

Toinen vuosikurssi oli jo edellista suurempi. Kutsuttiin 44 tyttöä, koska katsottiin, ettei opiston tilat enempää salli. Vaikeuksia oli nytkin voitettavaksi. Puita ei ollut saatu kotiin varastoon ja työn alettua marraskuulla oli oppilaiden opettajineen jo 3. työpäivänä lähdettävä rämpimään muutaman kilometrin takaiselle rämeelle kskomaan rankoja kankaalle, josta hevonen ne voisi vetää kotiin, Vaikeuksia vastaan käytiin tarmokkaasti. Olihan koko maassa huutava sekä polttoaine- että työvoimapula. Saman talven ohjelmaan kuului myös halkomottien teko. Kalajoen 22 isäntää ajoivat kelin jo uhatessa loppua maaliskuun 20. pnä 1942 hevoskuormittain puuta. Oppiltaita on ollut pyrkimässä entistä enemmän. Tälle kurssile oli antanut erikoista väriä kahden itäkarjalaisen oppilaan mukana olo. Marras-joulukuun vaihteessa, siis jo 3. kurssin aikana suoritti kouluneuvos Yrjö Länsiluoto opiston täydellisen tarkastuksen. Opiston tulevaisuus näytti kaikin puolin valoisalta. Oppilaita oli paljon, 51. Pahimmat taloudelliset vaikeudet olivat takana. Valtionapu oli 60 %. Vuosikokouksessa 29.1.1944 päätettiin perustaa rakennusrahasto rauhan palattua aloitettavaa rakentamista varten.

Syksyllä 1944 oppilaitos varattiin odottamatta Petsamon aluesairaalan käyttään. Asuntolasta tuli lastensairaala, päärakennuksen alakertaan tuli Kalajoen sairaalan synnytystilat. Petsamon aluelääkärin pikku perheen kanssa jaettiin yläkerta Opistotyö ei toiveisa huollimatta päässyt alkamaan. 64 oppilasta, joista 28 siirtolaista joutui muuttamaan suunnitelmiaan.

Kun rauha saatiin maahan, oli ryhdyttävä täydellä teholla rakennustyöhön. Syksyllä 1946 valittin opistolle varsinainen maatalousopettaja, Viran ensimmäinen haltija oli agr, Anna Nikula.

Tammikuussa 1948 ilmestyi uusi vaihe opiston historiaan. Seppä Josef Kuusiko Parkanosta tarjosi Parkanon suurehkoa rukoushuonetta tontteineen opistolla lahjaksi, jos opisto muuttaa sinne. 19. pnä kesäkuuta 1948 tehtiin kielteinen päätös asiassa. Asiaa käsiteltiin useassa johtokunnan kokouksessa.

Lähdeaineisto Kalajoen kristillinen kansanopisto 1942-1982 ISBN 951-99367-6-9

Kalajoen kristillisen opiston syntyvaiheet

Kalajoen kristillisen kansanopiston syntysanat lausuttiin toimitusjohtaja Felix Kontion kodissa 3.12.1937 kokouksessa, johon hänen kutsuaan noudattaen oli saapunut 10 osanottajaa. Heistä viisi, Kontion lisäksi kirkkoherra Einari Peura, maanviljelijät Oskari Junttila ja Jeeli Eskola sekä opettaja Armo Vaismaa valittiin laatimaan sääntöehdotus ja kutsumaan koolle kansanopiston perustava kokous.

Tämä kokous pidettiin 28.2.1938 Ylivieskan ruokoushuoneessa, johon oli kokoontunut n. 40 ystäväpiirin jäsentä. Yksimielisesti perustettiin ”Keski-Pohjanmaan kristillisen kansanopiston kannatusyhdistys”. Opiston kotipaikaksi hyväksyttiin Kalajoki. Kahdeksanjäsenisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Kontio ja sihteeriksi Vaismaa. Johtokunta kokoontui ahkerasti valmistavien toimenpiteiden hoitamiseksi.

Päätettiin 15.10.1938 tiedustella neljältä henkilöltä, niiden joukossa pastori Mikko Torviselta, olisivatko he halukkaita ryhtymään opiston johtajan tehtävään ja saadakseen siihen mahdollisen pätevyyden menemään johonkin kansanopistoon suorittamaan käytännöllisen harjoittelun. Puheenjohtaja ilmoitti 28.12.1938 johtokunnan kokouksessa, että Torvinen oli lupautunut harjoittelemaan Sörnäisten kristillisessä kansaopistossa Helsingissä. Johtokunta hyväksyi sen ja päätti Torviselle harjoitteluajalta maksettavan palkkion määrän. Kolme päivää ennen talvisodan syttymistä 27.11.1939 kannatysyhdistyksen kokouksessa Kalajoen opistorakennuksessa hyväksyttiin näin kuuluva pykälä: ”Nykyisin vallitsevan vaikean ja Venäjän taholta uhanalaisen tilanteen johdosta kokous tuli siihen tulokseen, että kansanopiston alkaminen on siirrettävä syksyyn 1940.”

Johtokunnan seuraava kokous voitiin pitää vasta 23.6.1940. Johtokunnan kokouksessa 14.9.1940 puheenjohtajaksi valittiin Martti E. Miettinen. Samassa kokouksessa opiston opettajapaikat pantiin haettavaksi 12.10.1940 mennessä väliaikaista täyttämistä varten lukuvuodeksi 1940-41. Oppilaaksi ilmoittautumiselle pantiin sama määräaika. Hakuajan päätyttyä johtokunnan kokoontuessa 12.-13.1940 tilanne muodostui varsin vaikeaksi. Oppilaita oli ilmoittautunut 33. Opiston väliaikaisen johtajan tointa ei ollut hakenut kukaan pätevä henkiö. Pöytäkirjan mukaan ”opettajissa ei ollut ketään uskovaista tai edes tunnettua hakijaa”. Ainoastaan tyttöjen käsitöiden opettajaksi oli hakenut muodollisesti pätevä henkiö.

”Kun sopivaa johtajaa ei ollut ilmaantunut ja tarjolla olevin voimin ei uskallettu työtä aloittaa, niin opettaja Vaismaa tarjoutui mahdollisesti ottamaan toimen vastaan, jos siten päästäisiin asiassa eteenpäin.” Kokouksessa ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, kun toiset olivat sitä mieltä, että voitaisiin aloitaa uskottomillakin opettajilla, kunhan väliaikainen johtaja olisi uskovainen. Toiset pitivät taasen tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että kaikkien opettajien, vaia väliaikaistenkin, tulisi olla uskovaisia ja kristillisyyden piirissä tunnettuja henkilöitä.

Kokous keskeytettin kello 23.30 ja sitä päätettiin jatkaa seuraavana aamuna klo 8. Silloin Vaismaa sanoi asiaa harkituaan kieltäytyvänsä johtajan toimesta. Soitettiin opettaja Aaro Eskolalle ja pyydettiin häntä, koska hän aikaisemmin oli ollut suostuvainen. Mutta hänkään ei uskaltanut ryhtyä tehtävän hoitamiseen.

Puheenjohtaja luki kokouksessa 7.10.1940 päivätyn Mikko Torvisen kirjeen, joka oli vastauksena hänen tiedusteluunsa. Suorittaessaan opetusharjoitteluaan Sörnäisten kristillisessä kansanopistossa Helsingissä Torvinen oli käynyt kouluhallituksessa tiedustelemaas opiston toiminaan aloittamista lokakuussa 1940. Tiedustelun tulos oli ollut kielteinen, Ei ollut riittäviä, välttämättömiä perusteita aloittamiseen jo samana syksynä. Niinpä esim. väliaiaistenkin ja epäpätevien opettajien valitsemiseen oli saatava kouluhallituksen hyväksyminen ennen toiminnan aloittamista ja valtionapua ei voisi saada enää syyslukukaudeksi. Tästä huolimatta Kontio kannattajineen halusi opiston toiminnan aloitettavaksi heti.

Kun asiasta ei millään päästy yksimielisyyteen, varapuheenjohtaja Kontio esitti äänestyksen toimittamista, Kunkin mieltä kysyttäessä puheenjohtajan lisäksi viisi muuta läsnäolevaa kannatti opiston toiminnan siirtämistä seuraavaan syksyyn. Sen sijaan varapuheenjohtaja ja viisi muuta jäsentä ehdottivat edelleen, että aloitettaisiin heti käytettävissä olevin opettajavoimin, joita ei tunnettu, ja jotka eivät kuuluneet uudenherätyksen ystäväpiiriin. Äänien mennessä tasan uheenjohtajan ääni ratkaisi, niin etä päätöksesi tulli toiminnan aloittaminen vasta syksyllä 1941. Ylivieskassa 3.3.1941 pidetyssä kokouksessa opiston vakinaiseksi johtajaksi valittiin ainoa hakija Mikko Torinen, joka oli saavuttanut muodollisen pätevyyden. Käsityönopettaja Artturi Junttila valittiin opiston palveluksen 15.5.1941. Pian sitten alkoi jatkosota, joka keskeytti johtokunnan toiminnan pitkäksi ajaksi. Johtokunnan kokouksessa 19.1.1942 opiston apulaisjohtajaksi valittiin humanististen aineiden opettaja Aino Torvinen.

Lähdeaineisto Kalajoen kristillinen kansanopisto 1942-1982 ISBN 951-99367-9

Välähdyksiä seurakunnasta, joka sai opiston

Kalajoen uskonnollinen maine on ollut aina ehkä hiukan erikoinen. Ensimmäisen kerraan Kalajoen nimi mainitaan vuonna 1536, jolloin se pyrki Saloisista irti, itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi. Luultavasti se oli sitä ennen ollut jonkin kappelina. Erikoista heti alussa on se, että kalajokiset v. 1555 tappoivat kirkkoherransa, järjestyksessä kolmannen, kovakouraisten hyljekymmenysten vaatimisen takia.

Myöhäisempi herännäisyys levisi Kalajoella 1820- ja 1830-luvuilla apulaispappien vaikutuksesta. Alinomaisen seurojenpidon syyttäjäviranomaiset katsoivat vievän paikkakunnan köyhyyteen. Siksi koetettiin 1838-39 Kalajoen käräjillä, joiden 3 viimeistä kertaa istuttiin nykyisen kansanopiston paikalla 1914 tulipalossa tuhoutuneessa Anttilan vanhassa kievaritalossa, tukahduttaa koko liike, mikä aie ei ollenkaan toteutunut, vaikka sakot oilivat raskaat.

Ensimmäinen tieto lestadiolaisuudesta on vuodelta 1866, jolloin Säksmanin Pekan ( 1860-1943) kertoman mukaan Norjan mereltä täällä pistäytymässä ollut kalastaja Juuso Emanuelinpoika Juola (s.1836, hävinnyt Amerikkaan) oli kertonut siellä olevan sellaisen kristillisyyden, että ”te kaiki menette siihen, kunhan se tänne ehtii”. Pian sen jälkeen työansioilta Kemistä ain palasi kirvesmies Juho Mustonen (s.1838, k.1897) erään toverinsa kanssa rakentamaan taloa Vetoniemelle. He olivat pohjassa päin tulleet uskoon ja puhuivat asiasta ympäristössään, vaikka eivät olleet saarnamiehiä. Näin tulivat uskoon ensimmäiset ”kristityt” Kalajoella, Vetoniemellä. Pian sen jälkeen saatiin Nivalasta saarnamies Eeli Juola, joka sittemmin siirtyi Amerikkaan. Hän piti seuroja Salmulla ja muuallakin Etelänkylän ylipäässä. Tätä suuntaa, josta käytettiin nimeä ”kristityt” todettiin olevan aika lailla piispantarkastuksen aikana 1870, jolloin piispa, Kalajoen entisen rovastin poika Robert Valetin Frosterus, koetti tasoitella vastakohtia. Kirkossa näet oli piispalle tehty räikeitä syytöksiä mainituista saarnamiehistä ja ”kristityistä”, joiden edustajina Kaarle Silandet, Heikki Laurila, Erk ki Puskala, Juho Kivioja ja Tuomas Poukkula seuraavana päivänä pappilassa torjuivat syytökset ja ilmiannot, joiden mukaan heidän joukkonsa olivat ”yksinkertaisia laiskoja ja kirjaluvussa aivan taitamattomia, joilla ei ensinkään ole ymmärrystä autuuden opissa” ja että saarnamiehet olisivat olleet siveellisesti ala-arvoisia.

Monet ”körttisiin” liittynneet tulivat mukaan tähän uuteen liikkeeseen, johon liittyi myös himankalaisen Spaakin Liisan samoihin aikoihin Etelän ylipäässä aikaansaama herätys. Vuonna 1874 muutti Etelänkylään Räihälään Oulusta saarnamies Niilo Rpp, joka myöhemmin Pitkäsenkylän Alanauhalla ja pari vuosikymmenta myöhemmin siirtyi Himangalle. Tämänkin erittäin lahjakkaan ja liiaksi korotetun saarna miehen vaelluksessa oli monen mielestä vikaa, jonka vuoksi jonka vuoksi marraskuussa 1892 kävi paikkakunnalla Enontekiöltä paroti Aatu Laitinen, asuen Rapin naapurissa Juho Kiviojan vävyn Antti Nauhan luona, jonka vaellus oli puhdas. Käsityksensä Rapista ”jota pitäisi toistaiseksi karttaa”, julkaisi Laitinen Kristillisessä Kuukausilehdessään seuraavassa maaliskuussa. Siitä lähtien oli Rapilla laajasti jyrkkä vastarinta, joka vuosisadanvaihteessa puhkesi uudeksiherätykseksi. Kalajoella sitä kantaa olivat edustaneet jo kauna esim. kunnankirjuri ja valtiopäivämies Kalle Myllylä (1844 -1923), joka nuoruudessaan oli ennen lestaadiolaisuuden tuloa ehtinyt liittyä ”körttisiin”. Hänen ympärillään oli hänen nuorempi veljensä yhtiökaupanhoitaja Matti Myllylä, Kaarlo Silander, Tuomas Poukkula, Antti Nauha ja monet muut, kun taas keskimmäinen veljeksistä kiertokoulunopettaja Antti Myllylä oli innokas Rapin puolustaja, joka onnistui osoittamaan monen syytökset valheiksi. Uuden herätyksen puolelle liittyneistä mainittakoon suutari Antti Kustaa Lindeman, savenvalaja Johan Vilhelm Palm sekä ennen kaikkea nahkuri Matti Lehtisen palavahenkinen emäntä Eeva Maria (k.1915) joka ankerasti puhui uskon asiasta herrasväellekin ja jota monet vastapuolellakin pitivät ”kristittiynä”. Edelleen mainittakoon kirjurin tytär, Rapin miniä Maria ( s. 1870 ja k. 1954) Jaakko Poukkuoa, Juha Myllylä, Vihtori Tapio, Matti Laitala, Tuomas Prittinen, Niku Himanka Juolan Peltolassa ja Antti Himanka ja Aukusti Niemelä Vasankarin Yrröllä sekä vasankarilainen ahekra keskustelutoveri ”Säksän Heikki” ( k.1936). Seurakunnan kappalainen, Ruusa Siipolan (k.19319 naapuri Aale Sariola aikanaan antoi huomattavasti tukeaan edellemainituille. Hänen lisäkseen olivat pääpuuhaajina 1912 Rukoushuonetta rakennettaessa 1906 perustetulle Nuorten Kristilliselle Yhdistykselle edellä mainittu Maria Rapp ja liikeapulainen Aina Pahikainen. Pitkäsenkylän Poukkulasta 1880 ostettu seuratupa oli jatkuvasti yhteinen ja sielläkin pidettiin seuroja, kuten Siipolassa ja värjäri Forsbergin paikalla ennen sen nuorisoseuralle joutumista. Itsenäisyytemme henkilöistä mainittakooon Akseli Vuotila, Feeliks Kontio, Vesteri Vasankari ja Maria Korhonen. Viime sotien edellä näiden ja Aukusti Torven ym. toimesta saatiin päätetyksi uudenherätyksen kansaopiston paikaksi monen muun suunnitelman jäädessä syrjään Kalajoki, jossa Kontio ja Vuotila olivat ostaneet tontin, tosin omiin nimiinsä. Lopulta päätettiin, että Opisto asettui sille paikalle, missä Kalajoen herännäiskäräjät pääasiallisesti pidettiin.

Kansanopisto sai jo alkuvaiheissaan yleiseen kannatuksen ja myötätunnon paikkakunnalla niidenkin taholta, jotka eivät kuuluneet samaan suuntaan. Yhteistyö seurakunnan kanssa on ollut hyvä.

Lähdeaineisto

V.H. Kiviojan kirjoitus Kalajoen kristillinen kansanopisto 20-vuotisjulkaisu

Vapaussodan aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen Vapaussotaan

Yrjö Jokelin oli ensimmäinen rautiolainen, joka antoi henkensä taistellessaan isänmaan vapauden puolesta. Hän kaatui Orivedellä 18.3.1918

Vuonna 1917 kesällä ja varsinkin syyskesällä pidettiin Raution Työväentalolla, joka oli Alapäässä nykyisen Aimo Räihän talon läheisyydessä, monenlaisia punaisten kokouksia niin kuin niitä täällä nimitettiin. Rautiolaiset työväenyhdistyksen jäsenet eivät itse niinkään olleet innokkaita, mutta varsinaiset akitaattorit ja kokoonkutsujat tulivat lähes aina muualta.

Yleistä levottomuutta lietsottiin jopa valtakunnan ylimpien miesten taholta. Tästä isä ja äiti kertoivat seuraavaa: Koko Vapaussota on Oskari Tokoin syytä. Tokoi oli senaattorina ja valtion rahavarojen hoitajana. Kun hän oli kunnianhimoinen mies ja erinomainen puhuja, niin hän puheissaan yllytti työväestöä levottomuuksiin, jopa aivan aseellisen kapinan tielle. Ehkä oli niin, että Tokoikaan ei itse halunnut sotaa, mutta hän meni tässä yllytyksessään niin pitkälle, että ei enää hallinnut tilannetta. Vapaussodan aikana Tokoi pakeni Venäjälle vieden mukanaan valtion kassan noin seitsemän miljoonaa Suomen markkaa. (Tokoin vaiheet Venäjällä ja sen jälkeen on kirjoissa esitetty, mutta tämä toiminta, jonka tässä kerron, on jäänyt kertomatta. Tämän isän ja äidin kertomuksen todisti yhtäpitäväksi myös Rautiossa elänyt ja Vapaussotaan osallistunut maanviljelijä Matti Sorvari, jonka kanssa Vapaussodan aikaisista tapahtumista paljon puhelimme. Matti Sorvari oli suomalaisen talonpojan ihannekuva.)

Punaisten kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin. Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.

Kun etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö, Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti. Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia. Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.

Sinä iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka taloon.

Niemelässä toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen. Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta. Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.

Huhuttiin, että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin. Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella 1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.

Niinpä Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.

Tulkoon tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla. Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää. Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin. Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.

Tapaus Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä oli kehoittanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan. Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun, mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan, ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen peloittamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen oman tarinansa Niko Hihnalalle.

Juna jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui tarkka-ampuja.

Tulkoon vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet, että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut: ”Minä takaan nämä miehet.”

Tällöin junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset nimet pois.

Tässä mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.

Osmo Tokolan kirjoitus

Pääministeri Kosyginin vierailu Kalajoella 16.6.1966

Kuvassa Kalajoen matkailuhotellilla 16.6.1966 edessä lähetystösihteeri Gogol, Kalajoen kunnavaltuuston puheenjohtaja Uuno Rahko, lähetystösihteeri Krasavin, yli-insinööri Härkönen, osastopäällikkö Zamjatin, rouva Hallama, toimitusjohtaja Haavisto, rouva Kovaleva, ulkoministeri Karjalainen, konsuli Loikkanen, rouva Kosygina, presidentti Urho Kekkonen, pääministeri Kosygin, rouva Karjalainen, Selin rouva Vahros-Peltamo, protokollapäällikkö Molotshkov, eversti Levo.

Kalajoen tukikohtana oli Matkailuhotelli, jonne vieraat asettuivat lepäilemään kello 19.30 alkavaan päivälliseen saakka. Päävieraille oli järjestetty mahdollisuus saunomiseen meren hietikkoisella rannalla olevassa pienessä saunassa.

Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Aleksey Kosygin päättivätkin lähteä saunaan ja Rautaruukin puolesta menivät isänniksi ulkomministeri Ahti Karjalainen ja toimitusjohtaja Helge Haavisto. Saunareissussa oli pieni vaikeuksia ja sattuipa pieniä kommelluksiakin. Kun saunalle piti lähteä, tuli presidentti Kekkonen Matkailuhotellin ovesta ulos ja kysyi: ”Missä pääministeri Kosygin on?” ”Ei häntä näy, liekö mennyt jo” sanoi joku. ”No mennään sitten,” sanoi siihen presidentti. Saman tien he lähtivät autoilla leirintäalueen takana sijaitsevalle saunalle päin. Vähän ajan päästä tuli Matkailuhotellin ovesta pääministeri Kosygin haikailleen, missä presidentti Kekkonen oli. Kun kukaan ei näyttänyt sitä tietävän, yli-insinööri Härkönen meni sanomaan heille, että presidentti meni jo ja että Härkönen voi opastaa heidät saunalle. Ajettiin autolla leirintäalueelle, mistä vieraat kävelivät saunalle.

Saunaan oli etukäteen tilattu juomaksi olutta. Oluen tarjoiluun matkailuhotellin ulkopuolelle tarvittiin nimismiehen lupa, jonka käsittely meni aina Kalajoen valtuustoon saaka luultavasti sen vuoksi, että Kalajoen kunta omisti saunan. Kunnanvaltuustossa myönnettiin yhden äänen enemmistöllä lupa viedä saunalle yksi pullo henkilöä kohti eli kuudelle saunojalle yhteensä kuusi pulloa olutta. Kun oli vielä kuuma ilma ja miehet janoisia, olutta alkoi kulua ennen kuin oli menty löylyynkään ja sen loppuminen alkoi häämöttää. Ravintolaan lähetettiin pyyntö toimittaa kiireesti lisää olutta, mutta kuinkas kävikään. Ravintolasta tuli ilmoitus, että lisää ei voidä lähettä, koska suuremmalle määrälle ei ollut nimismiehen lupaa. Niin sai osa saunamiehistä olla kuivin suin.

Presidentti Kekkonen kävi uimassa. Pääministeri Kosygin aikoi menneä, mutta kääntyikin takaisin. Haavisto huomasi, että vaikka vartioidun saunan lähellä ei ollutkaan valokuuvaajia, niitä oli pitkäputkisine kameroineen kauempana. ”Parasta on olla uimatta. Muuten on maailman lehdissä pian kuva väävaatteisesta Kosyginista”, kerrotaan Kosyginin sanoneen.

Päivällistilaisuus oli Matkailuhotellin ravintolassa. Pöydät oli raivintolasalissa asetettu siten, että pääpöytä oli seinänpuolellla ja vieraat istuivat selkä seinään päin, jota kultasi horisonttiin laskevan auringon hohde. Muut pöydät olivat sakaroina pääpöydästä merenpuoleiseen seinään päin. Joukko oli hyvän tuulista ja puheliasta. Presidentti Kekkonen ja pääministeri Kosygin keskustelivat vilkkaasti ja aina välilla Kekkonen kyseli Karjalaiselta tai Haavistolta, että ”miten se ja se asia taas olikaan” jatkaen sen jälkeen keskustelua Kosyginin kanssa. Myös rouva Kosygina oli levättyään päivällisellä mukana. Jokaisen kohdalla pöydällä oli kalajokisen keramiikkataitelija Aune Kiviojan työ, savesta poltettu pieni ”Kalamummo”, joka annettiin muistolahjaksi tästä tilaisuudesta. Päivällisen alkuruokana oli ”Siika raahelaiseen tapaan”, ”Sik pa Raheskin”, mitä nimeä käytettiin tällöin ensimmäisen kerran Raahen Kauppaklubin valmistustavan mukaan pariloidusta siiasta. Toisena ruokalajina oli ”Marinoitu häränfilee kesäsalaatin kera”, jälkiruokana ”Lakkoja kermavaahdon kera” ja lopuksi kahvia, Juomina oli suomalainen vodka, valkoviini Huesgen`s Piesporter Gold, punaviini Chateau Kirwan 1961, Saint Martin Madeira ja likööri. Päivällisellä puhuivat Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen ja pääministeri Aleksei Kosygin. Raahen kaupungin sekä Saloisten ja Kalajoen kuntien edustajat käyttivät lyhyet puheenvuorot ja antoivat pääministeri Kosyginille muistolahjat: Raahe ja Kalajoeki kuntien viirit, Saloinen Martti Levonin kirjoittaman kirjan ”Merenkävijöitä ja kauppaporvareita”. Rautaruukki antoi vieraille lahjoina muistoksi käynnistä Raahen rautatehtaalla heitto-ongen keloineen pääministeri Kosyginille ja Marjatta Metsovaaran suunnitteleman matkahuovan rouva Kosyginalle.

Rouva Kosyginan suomalaisena seuralaisena oli rouva Anita Hallamaa – rouva Sylvi Kekkonen ei ollut matkalla mukana.

Päivällisen päätyttyä vieraat kuljetettiin autokaravaanina halki pelto- ja latoaukeiden Ylivieskan asemalle, mistä juna lähti Helsinkiin kello 22. Valoisana Pohjolan keskikesän iltana asemalle oli kokoontunut runsaasti saattoväkeä ja lapsia pienoislippuineen.

Lähdeaineisto Toivo Härkönen Rautatehda Raaheen ISBN 951-9152-72-5

Suomen ja Neuvostoliiton välinen yhteistyö – Kekkonen ja Kosygin Raahessa ja Kalajoella

Ulkoministeri Urho Kekkonen vieraili Kalajoella 1954. Kuvassa keskellä ulkoministeri Kekkonen, äärimmäisenä vasemmalla Uuno Rahko ja äärimmäisenä oikealla Uuno Välimaa sekä kumartuneen silmälasipäinen keihässuruus Matti Järvinen Rahjassa.

Matti Järvinen

Uuno Rahko

Uuno Rahko oli Urho Kekkosen henkilökohtainen ystävä ja vuorovaikutusta tapahtui kirjeitse ja henkilökohtaisten tapaamisten välityksellä. Rahjan satamahankkeeseen tutustunut ulkoministeri Urho Kekkonen yöpyi Rahkoilla 31.7-1.8. 1954 välisen aikana. Tällä käynnillä oli mukana myös 1930-luvun keihässuuruus, olympiavoittaja ja moninkertainen maailmanennätysmies Matti Järvinen, joka ystävystyi Kekkosen kanssa tämän toimiessa 15 vuotta Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana ja samalla useimpien kisasjoukkueiden johtajana. Saman vuoden 1954 lopulla Urho Kekkonen valittiin Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi ja hänestä tuli 1956 Juho Kusti Paasikiven seuraaja erittäin jännittävissä vaaleissa. Urho Kekkosen astuttua virkaan 1. maaliskuuta 1956, Kalajoella ei viivytelty pari vuotta aikaisemmin sattuneen markkinapinan tuomioiden armonanomuksen laatimisessa maan uudelle johtajalle, jota pidettiin Kalajoen ystävänä. Lausuntokierroksen tietystä hitaudesta huolimatta kapinatapahtuma ja sen taustat olivat selkiytyneet presidentti Kekkoselle niin, että hän saattoi kirjoittaa asiasta Uuno Rahkolle jo 30. kesäkuuta 1956: - Minulle ovat tulleet Kalajoen miesten armonanomukset ja monet puoltavat lausunnot sekä korkeimman oikeuden hylkäävä lausunto. Luulin, että asia olisi selvempi ja mieleni teki armahtaa, mutta asiaan on tullut muutos. Kaikissa lausunnoissa todetaan, että tuomitut ovat olleet nuhteettomia ja esimerkillisiä nuorukaisia, joissa ei ennen ole ollut moitteen sijaan. Rikosrekisteri osoittaa kuitenkin, että yksi heistä on tuomittu 1949 juopumuksesta ja virkamiehen vastustamisesta viideksi kuukaudeksi ehdolliseen ja kaksi poikaa 1954 muun muassa viinankeitosta. Jos Kalajoen pojat armahdetaan, muille vastaavasti tuomituille ovet ovat auki ja pahasti. - Olen sitä mieltä, että tuomiot ovat kohtuuttomat ja armo paikallaan, mutta tilanne on mutkistunut. Haluan kuulla mielipiteesi. Ehkä Sinulla on aikaa panna pari riviä paperille. Käytännössä valtion päämiehen kirje merkitsi lopullisesti sitä, ettei presidentti Kekkonen katsonut mahdolliseksi armahtaa markkinakapinaan osallistuneita. Rovasti Vilho Kivioja kirjoitti asiasta presidentti Kekkoselle, mutta lopputulos oli muuttumaton.

Kalajoella ”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut. Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty. Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan. Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja loukkaamattomuus.

Tapahtumien kulku

Lokakuussa 1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehoittaneen yhtä poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit, kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi. Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti. Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.

Yleisön myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti liikkeelle.

Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.

Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.

- Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon lyöneen ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne Siipola ja Joni Ojala-Siipola, jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle, että viranomaiseten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin koettaen samalla rauhottaa yleisöä ja rähäkän osanottajia.

Ankarat tuomiot

Nimismies Yrjö Närhinen joutui suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani Linna. Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti Valanne Helsingistä.

Janne Siipola

Kapinasta syytetyt ja heidän tuomionsa:

Myllylä, Antti Felix s.2.7.26 kuritushuonetta
Myllylä, Veikko Johannes s. 14.1.24 kuritushuonetta
Alho, Pauli Sulevi s.2.6.31 kuritushuonetta
Alho, Heikki Olavi s. 7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola, Aaro Matti s. 29.2.20 kuritushuonetta
Ojala, Juho Joona "Joni" s. 30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari, Aki s.19.5.31 ehdollista vankeutta
Ängeslevä, Heino 1.1.30 syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin. Vankeutta.

Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.

Suomen Kuvalehden suuressa juttukonaisuudessa todetaan näin:
- Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot. Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion. Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki Alho, joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden ehdolliseksi.

Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystvältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho. Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin. Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta "Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään. Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut autaamaan veljeäni pakoon.

Kutsu tuli Alhon veljeksillekin kuulusteluihin ja kolme muulekin pääsyytetylle vasta viikkojen kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.

Talvikäräjät 2.2.1954

Seuraavilla Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954 kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä valasta. Syyttäjänä oli Tapani Linna ja tuomarina kihlakunnantuomari Iivari Liukko. Syytettyinä olivat
Siipola, Johannes Sanfrid s. 11.6.02 , vapautettiin
Jutila, Erkki s. 22.7.29 vapautettiin
Sauvola, Pentti s. 22.3.30, vapautettiin

Seuran Jannen kova kohtalo

Janne Siipola tunnetaan koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilä. Hän oli yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osoittain liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto, leipomo ja kahvila. Janne Siipola oli toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.
Joni Ojala-Siipola oli puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne Siipolan pidättäminen herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin pidetty henkilö. Lisäksi Siipola oli etevä näyttelijä.

Joni Ojala oli 41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan. Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa. Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.Joni Ojalan tuomio oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään järjestysmieskorttinsa.

Kihlakunnanoikeudelle antamassaan loppulausunnossa Janne Siipola totesi näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."

Kuka vastaa vangitsemisesta?

Väärävala-jutussa oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
- Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
- "Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän he ole teidän määräilijöitänne!"
- "Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä. Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen väittää?.
-"En muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!", sanoo syyttäjä terävästi.

Syyttäjänä toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani Linna ja tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari Liukko, joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen professori Riitta Jouppilan isä.

Kapinan jälkiseuraukset

Epätavallinen, arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Närhinen erosi virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.

Tilanteen kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia Toivo Eskolaa vastaan. Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola oli pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa kuulusteluja varten.

Kalajoen kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherraV. H. Kivioja teki lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.

Rovasti Kivioja kirjoitti Kekkoselle

V.H. Kivioja
Oman oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja. Kivioja sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja Esko Lumikerolle vuonna 1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelemät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille korkeintaan ajattelamttomaan menettelyyn syyllisyneille nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tulloin Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely erityisesti Janne Siipolaa ja Joni Ojala-Siipolaa vastaan ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.

Rovasti Kivioja kirjoitti kaksi kertaa prseidentti Kekkoselle ja sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä vuonna 1963 Kivioja kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Uuno Rahko oli presidentin valitsijamiehen 1962 noottivaaleissa. Kalajokelainen maanviljelijä ja kunnallisneuvost Uuno Rahko (1910-1977) oli poikkeuksellisen aktiivisesti mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. Hän istui Kalajoen kunnanvaltuustoosa 1948-1977 toimien valtuuston puheenjohtajana vuodet 1957-1967. Rahko vaikutti myös Kalajoen kunnanhallituksessa ja lukuisissa luottamustoimissa. Uuno Rahkon osuus Kalajoen sataman toteuttamisessa oli sangen keskeinen. Sataman rakentamisen välttämättömyys sekä Kalajoen että laajemmankin alueen elinkeinoelämälle oli pitkään Uuno Rahkon keskeinen sanoma erilaisissa tilaisuuksissa. Nuorempana hän oli aktiivinen nuorisoseuralainen ja samalla seuran voimistelujoukkueen johtaja. Kalajoen kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajana Rahko toimi peräti 36 vuotta.

Matkailuhotelli

Matkailuhotelli

Kalajoki sai modernin, ympärivuotisen majoitusliikkeen vuonna 1964, kun Suomen Matkailijayhdistys ja valtio rakennuttivat Tuomipakkain mäelle hotellitasoisen matkailumajan. Hotellin saaminen kohotti alueen matkailullista tasoa ja mahdollisti ympärivuotisen majoittumisen. Ajanmukainen hotelli tarjosi myös tasokkaat puitteet kokouksille ja juhlille. Hotellia laajennettiin jo vuosikymmenen lopulla. Kaikki eivät varauksetta hyväksyneet A1 –anniskeluoikeuksin varustettua hotellia. Maalaisliiton paikallinen naisjaosto toimitti valtuustolle 1026 kuntalaisen allekirjoittaman vetoomuksen hanketta vastaan. Valtuusto äänesti anniskeluoikeuksien puolesta 16-3.

Matkailuhotelli sai korkeatasoisia vieraita 16.6.1966, kun Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin seurueineen vierailivat Kalajoella Pohjois-Suomen kierroksen päätteeksi. Kekkoselle Kalajoki oli tuttu jo aiemmilta matkoilta. Erään tiedon mukaan hän olisi vieraillut paikkakunnalla jo 1930-luvun lopulla sisäministerinä tutustumassa Rahjan sataman kehittämiseen. Seuraava vierailu tapahtui pääministeriaikana 1950-luvulla, jolloin Kekkonen tutustui Rahjan saaristoon ja Kallankareihin. Vuonna 1962 presidentti Kekkonen kävi Kalajoella kalastus- ja virkistysmatkalla, jolloin hänelle järjestettiin päivällinen kansanopistolla.

Kekkonen ja Kosygin aloitti vierailunsa Oulusta 16.6.1966

Oulusta jatkettiin matkaan Raaheen

Rautaruukilla laajennustyönmaan vihkiäisissä

Kekkosen ja Kosyginin Pohjois-Suomen vierailu 16.6.1966 oli alkanut aamulla Oulusta, puolilta päivin siirryttiin Raaheen ja noin kello 16 saavuttiin Kalajoelle. Rouvat saapuivat ensimmäisinä. Vieraita vastaanottamassa olivat valtuuston pj. Uuno Rahko ja kunnanhallituksen pj. Uuno Välimaa. Keski-Pohjanmaa –lehti kertoo, että alueella liikuskeli valkolakkisia poliiseja, ulkoministeriön virkamiehiä ja paljon myös paikallisia, jotka olivat tulleet autoilla paikalle katsomaan arvovieraita. Kansainvälisiä lehtimiehiä oli tullut paikalle kolme linja-autollista. Virvokejuomapöytiä aseteltiin sinne tänne. Päävieraat saapuivat vähän myöhemmin, he istuivat kuumissa autoissa paitahihasillaan.
Lehdessä kuvattiin pääministeri Kosyginia vaatimattomaksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka tervehti heitä venäjäksi ja vetäytyi pian sisätiloihin. Presidentti Kekkonen tuli sen sijaan ulos juttelemaan. Uuno Rahkolta hän tiedusteli, vieläkö Rahjankylän Laurinkarin vesillä liikkuu yhtä paljon ja yhtä suuria haukia kuin ne kymmenkunta, jotka hän syksyllä –62 veteli virvelillä.

Seurueen naiset saapumassa Kalajoen matkailuhotellille

Kekkonen ja Kosygin saapuvat Kalajoelle

Uuno Rahko ja Urho Kekkonen juttelevat  Matkailuhotellin luona

Seurue siirtyi matkailuhotellilta Hiekkasärkkien rantasaunaan saunomaan ja uimaan. Suurlähettiläs Kovalevin mainitaan harjoitelleen uintiliikkeitä jo etukäteen. Seurueen käyttämät saunavihdat roikkuivat pitkään saunan eteisessä muistuttamassa arvovieraista. Illallinen syötiin hotellissa, isäntänä toimi Rautaruukki Oy:n hallintoneuvoston pj. Ahti Karjalainen, joka kohotti maljan Suomen ja Neuvostoliiton väliselle yhteistyölle. Rahko ja Välimaa ojensivat Kosyginille Kalajoen kunnan viirin. Ylivieskasta kello 22.30 lähtenyt juna kuljetti vieraat takaisin pääkaupunkiin.

Tasavallan presidentti Urho Kekonen, Rautaruukin pääjohtajaa Helge Haavisto ja ulkoministeri Ahti Karjalainen

Kuvassa Rautaruukin toimitusjohtaja Helge Haavisto, Kalajoen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Uuno Rahko, ulkoministeri Ahti Karjalainen, tasavallan presidentti Urho Kekkonea Neuvostoliiton tuleva pääministeri Aleksei Kosygin on vastassa uimasta tulijoita ja on  jo ehtinyt pukeutua.

Urho Kekkonen saunoi Kalajoella 1960-luvun puolivälissä tapahtuneen Raahen Rautaruukin matkansa yhteydessä, jolloin mukana oli myös Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen. Kalajoen Hiekkasärkillä saunomisesta on säilynyt maino valokuvakin,missä korkeat kylpijät ovat palaamassa presidentti Kekkosen johdolla aatamin puvussa saunaan käytyään välillä meressä uimassa. Kosygin oli siinä vaiheessa jo pukeutunut ja kumartaa saunan kuistilla ensimmäisenä tulevalle Kekkoselle.

Hiekkasärkkien saunomiseen liittyvän tarinan mukaan saunakaljaa oli varattu liian vähän – vain pullo mieheen-, eikä kukaan uskaltanut koskea juomiin, jotta presidentille jäisi enemmän.

Rautaruukin pääjohtaja Helge Haavisto

Diplomi-insinööri Helge Haavisto (2.8.1920 – 2005) oli peräti neljännesvuosisadan ajan (1960–1985) rauta- ja terästeollisuutta sekä kaivostoimintaa harjoittavan, myös Pohjoismaiden suurimmaksi teräksen tuottajaksi laajentuneen Rautaruukki Oy:n toimitusjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja. Myös monissa muissa metalliteollisuuden yrityksissä ja järjestötehtävissä vaikuttanut Haavisto tunnettiin maan johtavana "teräsmiehenä".

Keväällä 1943 Helge Haavisto komennettiin Niinisaloon reserviupseerikouluun. Hän läpäisi kurssin niin hyvin arvosanoin, että hänet määrättiin seuraavalle kurssille kouluttajaksi. Samaan kouluttajaryhmään osui tuleva teatterijohtaja Jack Vitikka, tuleva teollisuusjohtaja ja ministeri Olavi J. Mattila, tulevat kenraalit Magnus Haaksalo ja Urpo Levo.

Kurssin oppilaana oli monien muitten mukana hiljainen nuorimies Ahti Karjalainen, johon santsari Helge Haavisto ”tutustui” kurinpidon merkeissä. Karjalainen oli lauantaina ollut iltalomalla. Sunnuntaiaamuna uni maistui niin, että oppilas ei herännyt Haaviston käytävältä huutamaan komppanian herätykseen. Oppilas Karjalainen havahtui yläpetiltään vasta kun kokelas Haavisto huusi sängyn vieressä miestä jalkeille.

”Pienemmistäkin syistä miehiä on tuomittu ammuttavaksi”, ilmoitti kokelas, mutta armahti tällä kertaa ja määräsi Karjalaiselle vain kyykkyhyppelyä käytävällä. Oppilas yritti selitellä nukkumistaan, mutta tuloksetta. Runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin Karjalainen muisti tämä herätyksen vielä vallan hyvin: ”Haavisto oli nuori, innokas santsari, ei hän minun selityksiäni kuunnellut. Enpä tiedä, onko hän selityksiä pahasti kuunnellut myöhemminkään!”

Urho Kekkonen muuraamassa Rautaruukin tehtaan peruskiveä 24.8.1962

Teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinööriksi 1949 valmistunut Helge Haavisto toimi aluksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampella) suunnittelijana ja siirtyi 1951 Wärtsilä-Yhtymä Oy:n Kone ja Sillan piirustuskonttorin päälliköksi; hän kohosi varsin nuorena tekniseksi johtajaksi 1954 ja toimitusjohtajaksi 1959. Lisäksi hän toimi Teknillisen korkeakoulun höyrytekniikan vt. professorina ja vesiturbiinien erikoisopettajana.

Kun Suomeen ryhdyttiin suunnittelemaan valtioenemmistöistä terästehdasta, kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen etsi sen johtoon pätevää toimitusjohtajaa ja päätyi Helge Haavistoon.Vaikka hanke oli alun alkaen huimapäinen yritys, Haavisto otti haasteen vastaan, ja hänet nimitettiin 39-vuotiaana Rautaruukki Oy:n ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Valtion suuryritys saikin hänestä tarmokkaan ja kyvykkään mutta samalla kansanomaisen toimitusjohtajan, kuten Rautaruukin menestystarina todistaa.

Kevään korvalla Koneen ja Sillan teknillinen johtaja Helge Haavisto tutustui maisteri Ahti Karjalaiseen, joka toimi Suomen Pankin tutkimuslaitoksen ylimääräisenä tutkijana. Hän oli myös pääministeri Kekkosen monivuotinen sihteeri. Sekä Karjalaisen että Haaviston ura oli ripeässä nousussa. Karjalainen oli päässyt politiikan makuun toimiessaan pääministeri Urho Kekkosen sihteerinä, ja vuonna 1957 hänestä tuli 33-vuotiaana V.J.Sukselaisen hallituksen valtionvarainministeri. Haavisto taas nimitettiin pari vuotta myöhemmin 38-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi. Niinä vuosina Suomi valmistautui mittavaan teolliseen aluevaltaukseen. Otanmäki Oy suunnitteli 1950-luvun loppuvuosina terästehtaan perustamista.

Kun Ahti Karjalainen etsi perusteilla olevalle Rautaruukille toimitusjohtajaa, Haavisto suostui tehtävään vasta tehtyään selväksi, että toimitusjohtaja olisi vastuussa yhtiön teknillisestä ja taloudellisesta johtamisesta, eivät poliitikot. Rautaruukin johtokunnan ja hallintoneuvoston pöytäkirjoista, joiden kopioita on mm. Ahti Karjalaisen kokoelmassa Kansallisarkistossa, selviää, että käytännössä päätöksiä teki toimeenpaneva johto hallintoneuvoston toimiessa lähinnä kumileimasimena.

Puhuttaessa Rautaruukin juurista suomalaisessa historiankirjoituksessa viitataan usein Staliniin, joka suositteli suomalaisille oman terästeollisuuden rakentamista. Generalissimus ei kuitenkaan sanonut Rautaruukin syntysanoja, kuten on joskus väitetty. Suunnitelmat terästehtaan rakentamisesta kytkeytyvät enemmän sodanjälkeiseen pulaan teräksestä ja pyrkimykseen luoda työpaikkoja kuin neuvostojohtajan kommentteihin. Valtion terästehtaan rakentamisen voimakkaimpia kannattajia olivat alun perin Väinö Leskinen ja muut sosialidemokraatit, jotka eivät vielä tuolloin kuunnelleet yhtä herkällä korvalla neuvostojohdon mielipiteitä kuin myöhemmin. Tuleva Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen ja muut maalaisliittolaiset nappasivat johdon asiassa käsiinsä vasta viime metreillä perustamalla kokonaan uuden yhtiön, Rautaruukin. Hanketta pitkään valmistellut Otanmäki Oy, jossa sosialidemokraateilla oli vahva asema, sysättiin syrjään.Kekkonen kierteli tammikuun lopulla 1960 maata erikoisjunallaan, joukko korkeita virkamiehiä mukanaan. Presidentti tuli Raaheen ja sanoi, että hän ei ota kantaa paikkariidassa, kannanottajia oli muutenkin jo kylliksi. Mutta hän suostui hiihtämään Raahen ja Saloisten maastossa eikä mennyt Kokkolaan, niin raahelaiset ymmärsivät presidentin olevan Raahen puolella. Kuluttava paikkariita päättyi vasta 22. marraskuuta 1960, jolloin eduskunta äänestyksen jälkeen myönsi 500 miljoonaa markkaa Raahen laivaväylän ruoppaamiseen ja 850 miljoonaa markkaa Rautaruukin osakepääoman korottamiseen. Uutiset kertoivat, että tämän jälkeen asia oli selvä: valtiojohtoinen terästehdas Rautarukki Oy sijoitetaan Saloisten kuntaan Rojuniemeen, 6-7 kilometrin päähän Raahen kaupunkiin. Raahen puolesta annettiin 132 ääntä, vastaan 43 ääntä. Vastustajien äänet tulivat lähinnä kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmistä.

Rautaruukin perustaminen tiesi maan teollisuushistoriassa uutta, kirjoittamatonta lukua: kaikki oli aloitettava kutakuinkin alusta.Haavisto perehtyi ensin Ruotsin terästeollisuuteen ja tutustui sitten Neuvostoliiton vastaaviin suuriin hankkeisiin Moskovassa. Hän ei tehnyt Neuvostoliittoon vain opintomatkaa vaan tilasi sieltä saman tien monista varoituksista huolimatta Rautaruukin ensimmäisen masuunin.

Kun uuden yhtiön vihkiäiset olivat tulossa, hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen alkoi epäillä, ettei Neuvostoliitosta tilattua ensimmäistä masuunia ehdittäisi saada ajoissa paikalleen. Hän löi asiasta jopa konjakkipullon vetoa Neuvostoliiton suurlähettilään A. V. Zaharovin kanssa. Onneksi lähettiläs voitti vedon, ja sen kunniaksi Haavisto hankki Ranskasta saakka viiden litran jättiläispullon erityisen hyvää konjakkia. Zaharov lupasi säästää pullon muistona Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tuotannollisesta yhteistyöstä.

Rautaruukki oivalsi alusta alkaen asemansa ja mahdollisuutensa Neuvostoliiton kanssa käytävässä kaupassa. Vaikka yrityksen idänkauppa koki aika ajoin suuriakin vastoinkäymisiä, pääosaltaan kokemukset olivat myönteisiä. Toimitusjohtaja Haavisto ja yhtiön hallintoneuvosto kehittivätkin jatkuvasti Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteita. Hankalina aikoina auttoivat hyvät henkilösuhteet. Toteuttaessaan suunnitelmiaan Haavisto ei epäillytkään hyödyntää yhtä lailla äärivasemmistoon kuin Suomessa toimineisiin neuvostodiplomaatteihin vuosien varrella solmimiaan suhteita.

Monet Rautaruukin historian keskeisistä piirteistä, mm. toimivan johdon vahva asema suhteessa omistajan eli valtion edustajiin, kamppailu valtion teollistamisprojekteja kannattaneiden ja niitä vastustaneiden kesken sekä idänkaupan vahva rooli olivat tyypillisiä monille muillekin valtionyhtiöille. Se, että Rautaruukin johto saattoi tehdä päätöksiä niinkin itsenäisesti ilman valtiovallan edustajien jatkuvaa puuttumista toimintaan, ei heijastellut vain Helge Haaviston vahvaa luonnetta. Valtionyritysten olemassaolosta ja hallintotavasta oli käyty voimakasta poliittista taistelua maailmansotien välillä, ja tämän taistelun perusteella oli muodostunut käytännössä sellainen yhtiömalli, johon kuului toimivan johdon itsenäinen asema ja pyrkimys liiketaloudelliseen kannattavuuteen.Haaviston kauppamiehen taidoista ja hyvistä suhteista Neuvostoliittoon kielii sekin, että hän sai myytyä Rautaruukin kolmen ensimmäisen vuoden harkkorautatuotannon itänaapuriin, vaikka sikäläiset terässulatot veivät samaan aikaan samaa tuotetta ulkomaille. Myöhemmin Haaviston asiantuntemusta tarvittiin monissa kotimaisissa metalliteollisuuden yrityksissä, ja tukeutuipa Ruotsin valtion omistama kaivosyritys Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolagkin (LKAB) Haaviston osaamiseen ja kutsui hänet hallitukseensa. Pohjois-Suomen työllisyydelle Haaviston vuodet Rautaruukin johdossa olivat erityisen suotuisat.

Rautaruukin ”tekijämiehelle” ja yrityksen muulle johdolle kuuluu suurelta osin kunnia siitä, että Rautaruukista kehittyi kansainvälinen suuryritys. Kun pitkään suunnitteilla ollut valtion rauta- ja teräsyhtiön perustaminen viimein toteutui vuonna 1960, maailmanmarkkinoilla vallinnut pula teräksestä oli jo päättynyt, ja yhtiön perustamissuunnitelmia vastaan voitiin esittää vankkoja taloudellisia perusteluita. Eräistä muista valtion teollistamissuunnitelmista poiketen Rautaruukkia ei kuitenkaan tarvinnut pelastaa valtion toistuvalla taloudellisella tuella tai fuusioimalla se johonkin toiseen yritykseen. Suomen valtiolle Rautaruukki on ollut tuottava sijoitus.Haavistosta kehittyi vuosien kuluessa Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteiden luottomies. Hän oli 1970-luvun alkupuolelta Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin puhemiehistön jäsen ja 1980–1986 sen puheenjohtaja. Toisaalta hän oli mukana myös presidentti Urho Kekkosen länteen tekemillä valtiovierailuilla. Hän rohkeni tilata esimerkiksi valssilaitoksen Englannista silloin, kun se oli Rautaruukin kannalta taloudellista. Kekkonen arvosti Haavistossa juuri räväkkyyttä, käytännöllisyyttä ja kenties yksinvaltaisuuteen taipuvaista johtajuuttakin – luonteenpiirteitä, jotka olivat perin tyypillisiä myös hänelle itselleen. Presidentti myönsi Haavistolle 1970 vuorineuvoksen arvonimen.Helge Haavisto joutui 1980-luvun jälkipuolella näkemään Neuvostoliiton romahduksen, jonka myötä luhistui myös kauan kukoistaneen idänkaupan pohja. Tosin hän oli luopunut toimitusjohtajan tehtävästä jo 1982, mutta jatkoi vielä yhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuoteen 1985. Rautaruukki ei ollut laskenut kaikkea idänkaupan varaan, joten se selvisi romahduksesta. Vielä ennen luopumistaan johtokunnan puheenjohtajuudesta Haavisto, turvatakseen yhtiön menestyksen kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, aloitti Raahen terästehtaan tekniset uudistukset. Tehdas olikin tuolloin yksi maailman nykyaikaisimmista