Kalajoelta Syvärille ja takaisin 1941-1944

Kalajoen miehiä lähdössä sotaan v.1941 Tyngällä

Talvisodan jälkeen suojeluskunta- ja aluejärjestöt yhdistettiin ja maa jaettiin 16 sotilaslääniin, joihin kuului yhteensä 34 suojeluskuntapiiriä. Kalajoki ja Rautio kuuluivat Keski-Pohjanmaan sotilaslääniin ja pääasiassa sen miehistä muodostettiin liikekannallepanoa varten 11. divisioona. Sen joukko-osastoihin kuulunut III/JR29 perustettiin keskiviikkona 18.6.1941 Sievissä ja näiden miesten kotipaikat olivat Kalajoki, Sievi ja Rautio. Samaan aikaan Kokkolassa perustettu I/JR29 puolestaan koottiin Kalajoen, Kaustisen, Perhon ja Ullavan miehistä.

Jatkosodan käännyttyä asemasotavaiheeseen vuoden 1942 alussa kotiutettiin kaikki yli 30 vuotta vanhemmat miehet ja aliupseerit. Tässä yhteydessä tehtyjen muutosten jälkeen tuli lähes 100 kalajokista palvelemaan 11. divisioonaan kuuluvassa JR 50:ssä, joka alunperin oli koolu keskisuomalaisten muodostama reservirykmentti. Kalajokisia kirjattiin erityisesti 1/50 ja II/50 pataljoonissa. 11. divisioonan komentajana toimi jääkärieversti K.A. Heiskanen, joka tunnettiin mys nimellä "Kylmä-Kalle". JR 29 oli everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen komennossa. JR 29 oli keski-iältään vanhin kaikista 11. divisioonan alaisista rykmenteistä. Sen III pataljoonaa komensi aluksi majuri Riitesuo. Tuossa patalajoonassa oli paljon kalajokisia. Taisteluvaiheessa pataljoonaa komensi ratsumesteri N. Eerola. JR 29 marssi vuosien 1941-1942 kuluessa yli 2000 kilometriä tehden taistelukyvyttömäksi yhteensä neljä venäläistä rykmenttiä. JR 29 historiaa ei liity yhtäkään varsinaista tappiota, ellei näiksi lueta epäonnistuneita hyökkäyksiä, jotka kuitenkin uusittuina johtivat tuloksiin.

III pataljoonan tultua kootuksi ja junaan lastatuksi Sievissä siirryttiin Liperiin, jossa kului juhannus 1941. Saksan aloitettua suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941 alkoi III pataljoonan pitkä marssi Kiteelle ja Tohmajärvelle. Neuvostoliiton pommitettua useita Suomen kaupunkeja katstoi maan hallitus Suomen olevan sodassa 25.6.1941. 11 divisioona tuli kuulumaan kesäkuun lopulla perustetun Karjalan ameijan VI armeijakuntaan, jonka komentaja oli kenraali Paavo Talvela. Hänen kaikki joukko-osastonsa olivat toimintavalmiin rajan läheisyydessä 6.7.1941.

Ilomäen valtaus

Taisteluosasto Susitaival eteni valmiusasemiin heinäkuun 7. päivänä ja kello 17.45 alkoi tykistö- ja kranaatinheitinvalmistelu, joka kesti 10 minuuttia. Heti sen jälkkeen ryhtyi III/JR29 hyökkäämään. Ilomäen taisteluissa kaatuivat kalajokiset sotamiehet Yrjö Juola, Eino Hirvi ja Emil Myllymäki sekä alikersantti Kaarlo Saukko. Vasankarista kotoisin ollut Juola kuului omien kranaateista kaatuneisiin. Hän oli rykmentin ensimmäinen kaatunut kalajokinen.

Menetettyään Ilomäen vihollinen ryhtyi järjestämään puolustustaan Heinävaaraan. I/JR 29 onnistui valtaamaan Tsiipan kylän 10.7.1941. Ennen Hyrsylään saapumista JR 29:llä oli muutaman päivän rauhallisempi jakso ilman suurempaa taistelukosketusta. Ratsumestari Eerolan pataljoona savutti aamulla 25.7.1941 kello kuusi vaikean maastomarssin suoritettuaan maantien Hyrsylä-Ignoila ja pääsi sen jälkeen yllättämään venäläiset heidän selustastaan. Tämän saarrostavan hyökkäyksen tuloksena saatiin Hyrsylän kylä vallattua ja samalla runsas sotasaalis. Kalajokisten panssaritorjuntamiesten rohkea ja tuloksellinen toiminta huomioitiin myös siten, että Sulo Männistölle ehdotettiin Mannerheim-ristin ritarin arvoa, tosin ilman myönteistä lopputulosta.

Voitto Hyrsylässä oli lopulta täydellinen ja odotettua vahvemman ja varsin aloitekykyisen vihollisen sivustauhka saatiin torjuttua. Venäläiset menettivät noin 200 miestä kaatuneina, JR 29:n III pataljoona tappiot olivat yhteensä 53 miestä. Hyrsylässä kaatuivat kalajokisista Joonas Kurikkala, Heimo Nuorala, Vilho Himanka, Vilho Lahdenperä, Frans Saarrela, Vilho Korpi, Paavo Lankila ja Anto Lyly. Heistä Lahdenperä oli kersantti ja Nuorala alikersantti.

Puna-armeijan päätukikohdat olivat Somban kylän Suojärven rannalla. Everstiluutnantti Susitaipaleen voimat olivat ryhmittynyt siten, että Sotjärven jaKotaljärven välisellä kannaksella oli oikealla Somban kylän suunnalla I/JR29 ja vasemmalla Kotajärven puolella III/JR 8. Hyökkäys alkoi aamulla 25. elokuuta. Lähes viikon kestäneissä taisteluissa 11 divisioona saavutti sille asetetun tavoitteen.

Säämäjärven-Sotjärven kannaksen tultua vallatuksi 11. divisioona muutti eteneimissuuntaansa koti Terua eli Prääsää. II/JR 29:n tuli suunnitelman mukaan vallata Niiniselkä, mikä kuitenkin osoittautui perin vaikeaksi tehtäväksi. Ensimmäinen valtausyritys epäonnistui. Toinen hyökkäys toi menestyksen 8. syyskuuta ja saadut venäläiset vangit vahvistivat tiedon siitä, että kukkulaa oli pulustanut kokonainen venäläispataljoona. Prääsän kaupungista saatu sotasaalis oli suurin, minkä 11. divisioona jatkosodassa käsiinsä hankki.

Prääsästä Petroskoihin

JR 29 sai levätä vain yhden iltapäivän ja yön vallatussa Prääsässä. Seuraavana päivänä sen oli lähdettävä vapauttamaan lepoon JR 50, joka osiltaan oli puolustusasemissa kuutisen kilometriä Prääsästä Matroosan suuntaan. Lauri Suni haavoittui reiteen, mutta huomasi tapahtuneen vasta, kun oli ollut kantamassa haavoittunutta kalajokista Viljo Mäkelää sidontapaikalle. Venäläisten kranaateista haavoittui myös III divisioonan konekiväärikomppanian päällikkö, kalajokinen jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Kapteeni Leskinen kuoli 6. lokakuuta 1941 eli runsaat kaksi viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Kapteeni Leskisen ja ylikersantti Honkelan lisäksi kaatuivat kalajokisista Prääsän taistelujen eri vaiheissa Aaro Lankila, Martti Joki, Johan Pisi, Reino Luhtala ja Heikki Tarkiainen. JR 29:n nopeat hyökkäykset jatkosodan alkukuukaisina tärkeiden solmukohtien kautta killan tavoin kohti Petroskoita aiheuttivat rykmentille maineikkaaksi muodostuneen nimen Kiila.

Prääsän taistelujen jälkeisen jatkoetenemisen tapahduttua alkoi suomalsiten suuri saartolike Petrokoin ympärillä lopullissti hahmottua. Lännestä kaupunkia lähestyvä 11. divisioona eteni Prääsästä tulevan päätien suunassa. Matroosan valtausken jälkeen se eteni kiivaasta vastarinnasta huolimatta Plolviinaan ja sen jälkeen Vilgaan valmistautuen lopulliseen rynnäkköön kohti Petroskoita.

Aamuyöllä 30.syyskuuta alkoivat kylmät sadekuurot tehden taistelusta väsyneiden III pataljoonan ja jääkärikomppanian miesten mahdollisimman tukalaksi. I pataljoonan rohkeä hyökkäys onnistui ja tämän sivistauhan vuoksi venäläiset joutuivat nyt vetäytymään kiireesti tiään. Toisaalta sekä I että III pataljoonan omatkin tappiot olivat huomattavat. Kaatuneiden joukossa oli ratsumestari Eerola, jolle haave Petrsokoihin etenemisestä jäi vain muutamien kymmenien tuntien päähän, Petroskoista hyökkäystä jtakettin Homorovitsaan. Kalajokisista kaatuivat Homorovitsassa alikersantti Martti Tanska ja sotamiehet Kaarlo Härönoja, Antti Tavast, Hannes Nivala, Kaarlo Liias, Väinö Vetoniemi ja Ensio Junnikkala.
Yli 30 vuoden ikäisten aliupseerien ja sotamiesten tullessa kotiutetuiksi vuoden 1942 alkukuukausina, rintamalle saapui eri koulutuskeskuksista uusia, nuoria miehiä. Tammikuun lopulla 1942 JR 50 alistettiin saksalaiselle 163. divisioonalle. Talvikuukausina 1942 aktiiviset sotatoimet keskittyivät partiotoimintaan ja tarkka-ammuntaan.

Vetäytyminen

Tilanne Suomen rintamalla muuttui olennaisesti, kun puna-armeijan 14.1.1994 alkanut hyökkäys saksalsiten kolmatta vuotta pitämän Leningradin saartorenkaan murtamsieksi johti kuukauden kuluessa menestykseen ja maaliskuussa saksaaiset olivat jo vetäytyneet Narvajoen taaksen jataken perääntymistään. Puna-armeijan suurhyökkäys Kannakssella alkoi 9. kesäkuta ja tällä kertaa venäläisten eteneminen oli niin nopeaa, että he saavuttivat Viipurin jo runsaan 10 päivän kuluessa. Kannaksen suurissa ratkaisutaisteluissa 1944 oli kalajokisia monissa joukko-osastoissa. Kaatuneiden luettelossa mainitaan kohtalon paikkakuntina muun muassa Rajajoki (Toivo Yliuntinen), Kuokkala (Frans Jernström), Siiranmäki (Elias Tolonen), Kanneljärvi (Tuure Karjaluoto), Viipuri ( Aaro Ring), Kuparsaari (Heino Siirtola), Vuosalmi (Martti Kääntä ja Matti Junnikkala), Juustila (Eero Paananen, Pentti Kaltajalaakso, Antti Backman), Ihantala (Antti Nevanperä) sekä Laatokan toisella puolella Aunuksen suunnalla Vitele (Eino Kamunen, Vilho Murtoperä) Salmi (Esko Ylikangas) ja Nietjärvi (Antti Sorvari).

Lapin sodassa kalajokisista kaatuivat Torniossa Lennart Myllymäki ja Veikko Roukala, Kemissä Vilho Liias, Vojakkalassa Väinö Saari, Muoniossa Pentti Rahkola ja Kilpisjärvellä Kalervo Lahti. Jatkosodassa 1941-1944 kuluessa kaatui kaikkiaan 111 kalajokista, Melkein puolet (53) näistä menetyksistä koettiin hyökkäysvaiheen aikana kesän ja syksyn kuukausina 1941.

Lähdeaineisto: Sotavuodet Kalajoki ISBN 952-90-3425-3

Pitkärannassa kaatui 13 Kalajoen miestä

Kalajokiset Toivo Lankila, Nikolai Siermala, Usko Boman, Seth ja Niilo Vasanakari kaatuivat Pitkärannan mottitaisteluissa.

Talvisodan suurimmat ja maineikkaimmat mottitaistelut käytiin Laatokan itärannalla Pitkärannan lähellä. Siellä annettin myös Kalajoen raskaimmat uhrit isänmaalle. Tammi-, helmi- ja maaliskuussa 1940 Pitkärannassa kaatui yhteensä 13 kalajokelaista, mikä on lähes puolet kaikista Kalajoen kaatuneista talvisodassa ja enemmän kuin yhdelläkään pitkän jatkosodan taistelukentistä.

Pitkäranta oli lähes 15 000 asukkaan Impilahden eteläisin kylä, merkittävä kaivos- ja teollisuusalue. Melko tasaisen taajaman pohjoispuolella alkoi välittömästi vaihtelevampi maasto, jonka huomattavilla korkeuseroilla oli merkityksensä talvisodan taisteluissa. Laatokan tälle rannikolle ovat tyypillisiä monet saaret. Suurimmista Mantsi ja Lunkulansaari ovat Pitkärannasta etelään, Valamo taas kauempana järvellä lounaassa.

Puna-armeija valtasi Pitkärannan ja suuren osan muutakin Impilahteä heti talvisodan alussa, mutta jatkossa eteneminen pysähtyi ja vihollinen motitettiin 11.een saartorenkaaseen. Talvisodan Laatokan sotatoimet liittyivät kiinteästi maarintamien tapahtumiin. Pitkärannan saaristossa ja myös läheisellä mantereella raskain uhrein käydyllä taistelulla, joka sitoi runsaasti vihollisen voimia ja heidän huoltoaan, oli suuri, ehkä jopa ratkaiseva merkityksensä IV.Armeijakunnan menestyksellisille mottitaisteluille Kitelän-Pitkärannan suunnalla.

Kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund komensi talvisodan aikana IV. Armeijakuntaa , johon kuuluivat 12. ja 13. Divisioonat. Hänen komennossan käytiin Laatokan pohjoispuolisten alueiden voitokkaat mottitaistelut. Hänen poikansa Gustav Hägglund toimi myöhemmin Suomen puolustusvoimain komentajana.

Sota-alukset Aallotar ja Tarmo pommittivat Laatokalta 75 millin tykeillään.Pitkärantaa 4. tammikuuta 1940. Kuusi päivää myöhemmin IV:n Armeijakunnan kärki katkaisi vihollisen tieyhteydet Pitkärannan alueella, mikä merkitsi Kitelän suurmotin syntymistä. Puna-aremijan 168. Divisioona juuttui tähän ympäristöön yli kahdeksi kuukaudeksi, mutta venäläisjoukot saivat ilmateitse ja saaristoreittiä sen verran huoltoa, ettei tätä mottia pystytty koskaan eliminoimaan.
Kitelän suurmotti sulkeutui eteleästä 23. tammikuuta, kun suomalaiset saivat haltuunsa Maksimansaaren. Sen jälkeen venäläiset pystyivät huoltamaan mottia vain saarien välistä suurin menetyksin.

Suomussalmella Raattentiellä käytyjen taistelujen päätyttyä tammikuun alussa Päämaja siirsi everstiluutnantti Frans Fagernäsin johtamana JR 64:n Laatokan Karjalaan. Eversti Hannu Hannuksela muodosti tästä rykmentistä ja Pitkänrannan suunnassa jo toimivista joukoista 14. tammikuuta 1940 Taisteluosasto Kilvan, jota komensi everstiluutanantti Fagernäs. Taisteluosaston joukoissa oli monia kalajokisia miehiä.

Pitkärantaan saapuneiden uusien neuvostojoukkojen hyökkäykset alkoivat 19. tammikuuta ja kuusi päivää myöhemmin parin komppanian vahvuinen vihollisen hiihto-osasto katkaisi jopa Kilvan huoltotien, mikä kuitenkin saatiin avatuksi jo seuraavana päivänä. Tammikuun lopulla ja helmikuun alussa Pitkärannan taisteluille oli tyypillistä vihollistykistön voimakas toiminta, mikä aiheutti jatkuvia miestappioita Taisteluosasto Kilvan joukoille.

Tammikuun lopulla puna-armeijan joukot valtasivat Pitkärannan edustalla olevan Putkisaaren. Pian sen jälkeen (28.1.1940) IV: Armeijakunnan komentaja Woldemar Hägglund antoi määräyksen Kelivaaran ja itäisen Lemetin mottien valtaamisesta.

Pitkärannan pohjois- ja koillispuolella pystyttiin talvisodassa tuhoamaan yhteensä kymmenen mottia. Tammikuun 16. ja 27. päivien välisen ajan taistelut Pitkärannassa toivat suruviestin sotamiesten Aarne Kärjän, Kaarlo Öljymäen, Yrjö Kähtävän, Eino Saukon ja Aarno Simin omaisille Kalajoella.

Tammikuun 20. päivän vastaisena yönä Eino Manninen oli vartiossa Ravaajan lohkolla. Yö kului rauhallisesti, mutta Manninen ei antanut minkäänlaisen välinpitämättömyyden tai unenhorroksen vallata itseään. Hän tähyili herkeämättä yön pimeyteen. Hän kiinnitti huomioita erääseen pisteeseen, mikä tuntui liikkuvan lähemmäksi. Äänettömästi hän tarttui kivääriinsä, nosti sen poskelleen ja yön hiljaisuuden katkaisi terävä laukaus, toinen ja kolmaskin, lopulta koko sarja tähädttyjä laukauksia. Lumessa lähestynyt vihollispartio oli päässyt käsikranaatin heittoetäisyydelle. Eino Manninen onnistui kuitenkin poimimaan kaikki pystykorvansa tähtäimeen, eikä yksikään päässyt viemään terveisiä tovereilleen.

Tammikuun 25. päivänä kuului Pitkärannan lähellä, Laatokan jäällä Maksimansaaresta pohjoiseen jäältä molemmille rannoille haavoittuneen hevosen vaikerrus. IKL:n kansanedustaja, JR 39:n pastori Elias Simojoki lähti keskellä kirkasta päivää astelemaan kärsivää hevosta kohti ja lopetti kärsivän heovsen tuskat. Sen jälkeen hän nousi suksilleen ja kääntyi palatakseen omalle puolelleen. Vihollisen tarkka-ampuja painoi liipasinta ja Simojoki tuupertui jäälle.

Eino ja Toivo Manninen kaatuivat Pitkärannassa 4.2. ja 2.2.1940. Talvisodan taistelut kiihtyivät Pitkärannassa helmikuun alussa 1940, kun venäläiset toivat Laatokan koillisrannan alueelle yhä useampia divisioonia päästäkseen murtamaan Kitelän-Kairinojan suurmotin. Kalajokelaisista kaatuivat Pitkärannassa 2. ja 9. päivien aikana Eino ja Toivo Mannisen lisäksi alikersantti Toivo Päivikkö ja sotamiehet Toivo Lankila, Seth ja Niilo Vasankari sekä Nikolai Siermala. Rautiolaisista saman kohtalon koki sotamies Matti Mustasaari. 12. helmikuuta Pitkärannassa kaatui vielä kalajokelainen sotamies Usko Boman ja kuukauden viimeisenä päivänä rautiolainen sotamies Svante Ylitalo. Sulo Mård kaatui Pitkärannassa vain kolme päivää ennen rauhantekoa 9.3.1940.

Lähdeaineisto: Lauri Järvisen kirjoitukset Kalajoenseudussa 2.11.1999, 5.11.1999, 9.11.1999, 12.11.1999, 16.11.1999.

Tyngän koululta Kiviniemeen

Johannes Hihnala, Kusti Kekolahti ja Kaarlo Yliuntinen, Kalajoen ensimmäiset talvisodan uhrit

Lokakuun 14. päivänä 1939 kokoonnuttiin Tyngän koululle, jossa valmisteltiin marssia Sievin asemalle. Ensimmäinen marssitauko oli Pöllän koululla Rautiossa, missä lotat tarjosivat jotain suuhun pantavaa. Sievin asemalla miehet lastattiin junaan ja matka jatkui kohti Kokkolaa. Siellä perustettiin yksiköt. Tynkäläisten osalta se oli 1.KKK/JR24. Samalla saatiin varusteet, joita täydennettiin omilla. Aseistuksena oli konekivääri ja kivääri. Konekivääriryhmään kuului 5-6 miestä. Konekivääri ei ollut mikään tarkkuusase. Se harmitti tynkäläisiä. Vähitellen suoritettiin miehistön ja kaluston lastaus junaan. Kun juna oli valmis lähtemään ja alkoi liikkua, viritti laiturille tullut väkijoukko maamme-laulun. Se oli vaikuttava lähtö ja hyvästijättö. Monen kohdalla kysymyksessä oli todellakin viimeinen hyvästijättö.

Tynkäläiset joutuivat Kiviniemessä todistamaan tapahtumaketjua, mikä on yksi talvisodan mysteereistä. Keskikylällä oli autotalli ja korjaamo. Sen omisti Kiviniemen Suojeluskunnan päällikkö Mustonen. Hän laajensi talliaan betonisella kellariosalla. Tynkäläiset yrittivät käydä tutustumassa työmaahan, mutta se estettiin. Heidät ajettiin pois paikalta. Tynkäläisten ensimmäiset päivät Kiviniemessä oli rauhan aikaa, mutta 30 päivä marraskuuta alkoi puna-armeijan hyökkäys.

Vuoksen takaa alkoi tulla evakkoja, karjaa ja ihmisiä. Heikoimmat eläimet olivat uupuneet tiepuoleen. Vuoksen takana olevat kylät ja talot oli sytytetty tuleen. Se oli kaamea näky kun ilta tuli. Siellä meni monen elämäntyö savuna ilmaan. Tynkäläiset miheittävät asemat Vuoksen rannalla. Konekiväärit oli osoitettu rautaitesillan alajuoksulle päin. Sillat räjäytettiin, mutta rautatiesillan räjäytys ei onnistunut sataprosenttisesti. Silta katkesi keskeltä ja putosi alas, päät sen sijaan jäivät arkuille. Maantiesillan päässä oli vartiot, joiden piti tarkistaa kaikki Raudusta tulevat. Tulipa sitten kuorma-auto Raudun suunnalta, siihen samalla tuli tämä suojeluskuntapäällikkö, autotallin omistaja. Hän sanoi vartiomiheille ettei autoa tarvitse tarkistaa. Vartiomiehet tietysti uskoivat, kun upseeri käski. Auton kuorma oli ressuilla peitetty. Mitä kuorma sisälsi, sitä ei tässä vaiheessa tiedetty.

8.Divisioonan esikunnassa uskottiin vielä 8. joulukuuta, ettei Kiviniemen kosken pohjoispuolella ole vihollista. Pian käsitystä oli pakko muuttaa. Joulukuun 8. päivä koitui kohtalokkaaksi kolmelle Kalajoen miehelle. He olivat Kaarlo Alarik Yliuntinen, Kusti Einari Kekolahti ja Mikael Hihnala. He olivat ensimmäiset talvisodassa kaatuneet kalajokiset.

Oli kuulunut muutamia päiviä, kun Kalajoen kiväärikomppania toi vaihtomiehiä niemen nokalle. He marssivat parijonossa tietä pitkin ja tultuaan autotallin kohdalle he huomasivat tallin ovella miehen. Porukan vetäjä kysyi tunnussanaa. "Karhuperkele" sanottiin ja samalla painettiin konekiväärin liipaisinta. Kolme Kalajoen miestä sai kuolettavan osuman, toiset kerkesivät suojaan tien ojaan.

Kun tieto tapahtumasta tuli ylemmän johdon tietoon, he eivät uskoneet, että siellä ketään olisi. Ylempää lähetettiin upseeri tarkistamaan tilannetta. 8. divisioonan esikuntapäällikkö majuri N. Sahlgren lähti rohkeasti ylittämään tietä ja sai heti autokorjaamosta tulleen luodin lonkkaansa ja hetkeä myöhemmin kuolettavan osuman päähänsä.

Autotallissa piileksi 37 venäläistä sotilasta

Mäelle tuotiin iso kanuuna, jolla yritettiin suorasuuntauksella ampua seinä hajalle, mutta se oli niin vahva, ettei sille voitu mitään. Vasta sitten, kun niiden tähystysaukosta lyötiin savu- ja kaasukranaatit, tulivat 37 venäläistä sotilasta kurjassa kunnossa ulos. Suomalaisten omat tappiot tässä kahakassa olivat 17 miestä tai haavoittunutta. Koskaan ei ole saatu selville tulivatko venäläiset sotilaat tuhottua rakenteita pitkin vai tuliko ainakin osa heistä kuorma-auton peitetyllä lavalla.
Vihollinen yritti tuoda vielä lisävoimia lautoilla, mutta se yritys ei onnistunut.

Lähdeaineisto: Lauri Järvisen kirjoitus Kalajoenseudussa

Rautiolaiset jatkosodassa

Jatkosodan aikana Raution miehet osallistuivat sotaan siten, että reserviläiset kuuluivat JR/29:ään, jonka komentajana oli evl. Paavo Susitaival. Ne miehet, jotka sodan kestäessä suorittivat asevelvollisuuttaan kuuluivat JR/50:een, jonka komentajana oli evl. Aho. Asevelvollisia oli myös JR/8:ssa, jonka komentaja oli ev. Autti. Tämä rykmentti on "tuntemattoman sotilaan rykmentti".
Keskipohjalaisrykmentti määrättiin liikekannallepanomääryksen mukaan perustettavaksi 18.6.1941. Tällöin lämpinä kesäpäivänä jaettiin Raution reserviläisille palvelukseenastumismääräys. JR/29:n III-pataljoona muodostettiin Sievin asemalla. Sinne rautiolaiset marssivat 18.6.1941 Pöllän koululta.

Nämä kolme rykmenttiä JR29, JR50 ja JR8 muodostivat tulevissa sotatoimissa 11 divisioonan, jonka komentajan oli jalkaväenkenraaliksi myöhemmin noussut K.A.Heiskainen, joka sai lempinimen "Kylmä Kalle".

Kun III pataljoona oli Sievissä Ylitalojen pihoilla saatu koottua, sotilaspuvut ja varustukset aseineen jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentikomenttaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.

20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska-Iisalmi-Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen stialselämä alkoi.

Seitsemännen komppanian ensimmäinen taistelu

Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän pitäjään. Illalla 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8 komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh tulittaessa Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia. Näistä osa putosi etenevään komppaniaan. Eteneminen pysähtyi. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Tämän johdosta 8 komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7 komppanian vuoro. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivutalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion. Tämä käytti ensi kerran ns. kiväärikranaatteja, jotka ammutaan tavallisella kiväärillä ja ovat käsikranaatin kokoisia. Ne räjähtävät ilmassa. Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen. Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassa Kaarlo Korhonen Rautiosta.
Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta.

Seitsemännen komppanian toinen taistelu

Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa. Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7 komppanian ryhmitys kantakolmio. Se tarkoitti sitä, että eturivissä etenivät I, II ja IV joukkueet, III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana. Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihoillinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?". Sieltä vastattiin "On suomalaisia". Mutta lähestyttäessä mäen ylärinnettä alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi tyksitä yhtyi leikkiin. Rautiolaisista Vilho Hihnala haavottui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Kirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometsin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.

Seitsemäs komppania ohittaa Soanlahden

Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään, Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.

Vanhan rajan ylitys

Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi. Siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanhan valtakunnan raja. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.

Hyrsylän taistelut

Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen yhteyttä oli pitänyt kevytosasto Riitesuo, jolta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.

Rautiolaisten kolmas taistelu

Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut. Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän luokse. Igonoila asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat Heikki Perttula, Veikko Kola ja Erkki Toivanen. Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti haavoittuivat.

JR 50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa kesti nelisen tuntia.
Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli räjäytetty ainakin kahdeksasta kohti. Panssarijuna jäi mottiin.Saksalaiset pommikoneet saivat lopulta tuhottu panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.

Somban kylän valtaus

JR29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppnai sai käskyn saartaa kyl idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, Yksi Raution mies surmattiin pistimellä. Siinä syntyneessa kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin tuhottua vihollisporukan. Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistus ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui 53.

Ikävä yllätys

Somban jälkeen kauniin syyskesän päivän siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli lepohetken vuoroo. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle,. Kolmannessa joukkueessa jäi vartioon aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kesätnyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta harhailevia vihollisia oli metsässä pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman, mutta Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai survaistua pistimen sivuun. Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon. Olavin konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin. Olavi vietiin nopeasti JSP:lle.

Sombasta Pääsään

Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven-Petrsokoin leveän maantien tuntumassa. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin. Saatiin kovaa tykistötulta vastaan. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä toipumuslomaltaan, haavoittui heti uudestaan.

Teru eli Prääsä

Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä. Matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla kantamuksineen. Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi. Siellä oli naapuri vastassa. Kylässä oli useita hyökkäysvaunuja, jotka ryhtyivät ampumaan kukkulalle. Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä kaatuivat Niilo Saaronmaa, Matti Kivisaari, Lauri Huuha ja Arvi Hietamäki. Haavoittuneina poistuivat rivistä Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.

Prääsän valtauksen aikana haavottuneiden saaminen jsp:ltä eteenpäin oli vaikeaa. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu olisi ollut nopeampaa.
III pataljoona hivuuttautui vähän kerralaan Prääsän kauppalaan. Prääsässä yhtyivät rykmentti II ja pataljoona III. JR8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjären asutuskeskuksessa. Täällä Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.

Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan

Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia tappioita Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti. Hänen veljensä Veikko syöksyi auttamaan veljeään, mutta hän kaatui samalle paikalle. Aale saatiin kannettua pois, mutta hän menehtyi joukkosidontapaikalle. Valo Niska ja Kaarlo Verronen haavoittuivat. Pataljoona eteni aina Matroosan kylän laidalle. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään. Polivinan jälkeen oli vuorossa Vilgan valtaus. Raju tykistökeskitys osui 7 komppanian alueelle täsmällisesti. Kranaatti osui nuotioon ja Eino Kärkinen huusi apua. Eino menehtyi nopeasti ja Augusti Niiranen oli kaatunut. Keskitys pani komppania sekaisin. Hevosia kuoli ja kalustoa menetettiin. Erkki Kuoppala ja Yrjö Hakkarainen haavoittuivat. Pataljoonan komentaja ratsumestari Eerola kaatui tarkka-ampujan luodista. Taistelussa kaatuivat Eero Yliverronen ja Väinö Hollanti. Saatiin uustista kuulla, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan kaupungin.

Äänislinna

Äänislinnassa oleville sotilaskasarmeille siirtyi myös III pataljoona. Pataljoona oli niin loppuunkulunut, että sille annettiin kolmen viikon toipumisaika. Raution kirkkoherra Kalevi Vihma kävi komppaniaa tervehtimässä.

Syvärille

Lepokauden jälkeen pataljoona ja myöehmmin koko rykmentti siirrettiin junakuljetuksessa Petroskoissa Syvärin asemalle. Syvärin asemalta marssittiin 30-40 km pohjoispuolen heikkoa tietä Äänisjärvelle päin Homorovitsankullän. Täällä otettiin etulinjan vastuu. Homorovitsan rintamilla II ja III pataljoona miehittivät Kimjärven maason. Talvi painoi päälle. Marras-joulukuun vaihteessa alettiin korsujen teko. Maaliskuun 10 päivänä rykmentin purkamiskäsky määräsi, että 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirretään I pataljoonan alaisiksi ja osa Kevyt Osasto 10:een. Vuonna 1911 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviliin. Tähän päättyi rykmentti JR 29 vaiheet yhtenäisenä sotilasyksikkönä. Raution komppaniasta suurin osa siirtyi I pataljoonan yhteyteen.

Suomalainen partio kävi 21.7.1942 Kiipuron takan. Partiossa oli 14 miestä. Paluumatkalla linjojen ylitys epäonnistui. Olavi Pokela kaatui ja yhdeksän haavoittui. Vain neljä säilyi terveenä. Omat joukot tulivat apuun.

Lähdeaineisto: Raution Sotaveteraanit: Vapauden puolesta Osmo Tokolan kirjoitus