Pitkärannassa kaatui 13 Kalajoen miestä

Kalajokiset Toivo Lankila, Nikolai Siermala, Usko Boman, Seth ja Niilo Vasanakari kaatuivat Pitkärannan mottitaisteluissa.

Talvisodan suurimmat ja maineikkaimmat mottitaistelut käytiin Laatokan itärannalla Pitkärannan lähellä. Siellä annettin myös Kalajoen raskaimmat uhrit isänmaalle. Tammi-, helmi- ja maaliskuussa 1940 Pitkärannassa kaatui yhteensä 13 kalajokelaista, mikä on lähes puolet kaikista Kalajoen kaatuneista talvisodassa ja enemmän kuin yhdelläkään pitkän jatkosodan taistelukentistä.

Pitkäranta oli lähes 15 000 asukkaan Impilahden eteläisin kylä, merkittävä kaivos- ja teollisuusalue. Melko tasaisen taajaman pohjoispuolella alkoi välittömästi vaihtelevampi maasto, jonka huomattavilla korkeuseroilla oli merkityksensä talvisodan taisteluissa. Laatokan tälle rannikolle ovat tyypillisiä monet saaret. Suurimmista Mantsi ja Lunkulansaari ovat Pitkärannasta etelään, Valamo taas kauempana järvellä lounaassa.

Puna-armeija valtasi Pitkärannan ja suuren osan muutakin Impilahteä heti talvisodan alussa, mutta jatkossa eteneminen pysähtyi ja vihollinen motitettiin 11.een saartorenkaaseen. Talvisodan Laatokan sotatoimet liittyivät kiinteästi maarintamien tapahtumiin. Pitkärannan saaristossa ja myös läheisellä mantereella raskain uhrein käydyllä taistelulla, joka sitoi runsaasti vihollisen voimia ja heidän huoltoaan, oli suuri, ehkä jopa ratkaiseva merkityksensä IV.Armeijakunnan menestyksellisille mottitaisteluille Kitelän-Pitkärannan suunnalla.

Kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund komensi talvisodan aikana IV. Armeijakuntaa , johon kuuluivat 12. ja 13. Divisioonat. Hänen komennossan käytiin Laatokan pohjoispuolisten alueiden voitokkaat mottitaistelut. Hänen poikansa Gustav Hägglund toimi myöhemmin Suomen puolustusvoimain komentajana.

Sota-alukset Aallotar ja Tarmo pommittivat Laatokalta 75 millin tykeillään.Pitkärantaa 4. tammikuuta 1940. Kuusi päivää myöhemmin IV:n Armeijakunnan kärki katkaisi vihollisen tieyhteydet Pitkärannan alueella, mikä merkitsi Kitelän suurmotin syntymistä. Puna-aremijan 168. Divisioona juuttui tähän ympäristöön yli kahdeksi kuukaudeksi, mutta venäläisjoukot saivat ilmateitse ja saaristoreittiä sen verran huoltoa, ettei tätä mottia pystytty koskaan eliminoimaan.
Kitelän suurmotti sulkeutui eteleästä 23. tammikuuta, kun suomalaiset saivat haltuunsa Maksimansaaren. Sen jälkeen venäläiset pystyivät huoltamaan mottia vain saarien välistä suurin menetyksin.

Suomussalmella Raattentiellä käytyjen taistelujen päätyttyä tammikuun alussa Päämaja siirsi everstiluutnantti Frans Fagernäsin johtamana JR 64:n Laatokan Karjalaan. Eversti Hannu Hannuksela muodosti tästä rykmentistä ja Pitkänrannan suunnassa jo toimivista joukoista 14. tammikuuta 1940 Taisteluosasto Kilvan, jota komensi everstiluutanantti Fagernäs. Taisteluosaston joukoissa oli monia kalajokisia miehiä.

Pitkärantaan saapuneiden uusien neuvostojoukkojen hyökkäykset alkoivat 19. tammikuuta ja kuusi päivää myöhemmin parin komppanian vahvuinen vihollisen hiihto-osasto katkaisi jopa Kilvan huoltotien, mikä kuitenkin saatiin avatuksi jo seuraavana päivänä. Tammikuun lopulla ja helmikuun alussa Pitkärannan taisteluille oli tyypillistä vihollistykistön voimakas toiminta, mikä aiheutti jatkuvia miestappioita Taisteluosasto Kilvan joukoille.

Tammikuun lopulla puna-armeijan joukot valtasivat Pitkärannan edustalla olevan Putkisaaren. Pian sen jälkeen (28.1.1940) IV: Armeijakunnan komentaja Woldemar Hägglund antoi määräyksen Kelivaaran ja itäisen Lemetin mottien valtaamisesta.

Pitkärannan pohjois- ja koillispuolella pystyttiin talvisodassa tuhoamaan yhteensä kymmenen mottia. Tammikuun 16. ja 27. päivien välisen ajan taistelut Pitkärannassa toivat suruviestin sotamiesten Aarne Kärjän, Kaarlo Öljymäen, Yrjö Kähtävän, Eino Saukon ja Aarno Simin omaisille Kalajoella.

Tammikuun 20. päivän vastaisena yönä Eino Manninen oli vartiossa Ravaajan lohkolla. Yö kului rauhallisesti, mutta Manninen ei antanut minkäänlaisen välinpitämättömyyden tai unenhorroksen vallata itseään. Hän tähyili herkeämättä yön pimeyteen. Hän kiinnitti huomioita erääseen pisteeseen, mikä tuntui liikkuvan lähemmäksi. Äänettömästi hän tarttui kivääriinsä, nosti sen poskelleen ja yön hiljaisuuden katkaisi terävä laukaus, toinen ja kolmaskin, lopulta koko sarja tähädttyjä laukauksia. Lumessa lähestynyt vihollispartio oli päässyt käsikranaatin heittoetäisyydelle. Eino Manninen onnistui kuitenkin poimimaan kaikki pystykorvansa tähtäimeen, eikä yksikään päässyt viemään terveisiä tovereilleen.

Tammikuun 25. päivänä kuului Pitkärannan lähellä, Laatokan jäällä Maksimansaaresta pohjoiseen jäältä molemmille rannoille haavoittuneen hevosen vaikerrus. IKL:n kansanedustaja, JR 39:n pastori Elias Simojoki lähti keskellä kirkasta päivää astelemaan kärsivää hevosta kohti ja lopetti kärsivän heovsen tuskat. Sen jälkeen hän nousi suksilleen ja kääntyi palatakseen omalle puolelleen. Vihollisen tarkka-ampuja painoi liipasinta ja Simojoki tuupertui jäälle.

Eino ja Toivo Manninen kaatuivat Pitkärannassa 4.2. ja 2.2.1940. Talvisodan taistelut kiihtyivät Pitkärannassa helmikuun alussa 1940, kun venäläiset toivat Laatokan koillisrannan alueelle yhä useampia divisioonia päästäkseen murtamaan Kitelän-Kairinojan suurmotin. Kalajokelaisista kaatuivat Pitkärannassa 2. ja 9. päivien aikana Eino ja Toivo Mannisen lisäksi alikersantti Toivo Päivikkö ja sotamiehet Toivo Lankila, Seth ja Niilo Vasankari sekä Nikolai Siermala. Rautiolaisista saman kohtalon koki sotamies Matti Mustasaari. 12. helmikuuta Pitkärannassa kaatui vielä kalajokelainen sotamies Usko Boman ja kuukauden viimeisenä päivänä rautiolainen sotamies Svante Ylitalo. Sulo Mård kaatui Pitkärannassa vain kolme päivää ennen rauhantekoa 9.3.1940.

Lähdeaineisto: Lauri Järvisen kirjoitukset Kalajoenseudussa 2.11.1999, 5.11.1999, 9.11.1999, 12.11.1999, 16.11.1999.