Hylkeenpyynnissä

Pöyhtärin Olli ja Jorma sekä Lehtisen Pentti lähtivät jäihin keväällä 1965. Pekkarin Paavo tuli mukaan vuoden 1967 retkelle. Matkaan lähdettiin huhtikuun puolenvälin tienoilla ja pois tultiin toukokuun lopulla. Pisin reissu kesti lähes 7 viikkoa. Matka alkoi yleensä Himangalta, mutta Tahkokorvilta Kalajoelta ja Hailuodon Marjaniemestäkin jäille lähdettiin. Pyynti tapahtui yleensä Ruotsin puolella Skellefteån edustalla. Jos kolme viikkoa oli oltu matkassa, ei jäältä päästykään heti pois. Takaisin tultiin veneellä ajaen rantojen sulaessa. Jäänmurtajan kyytiäkin saatiin pari kertaa.

Pitemmällä reissulla varustuksena oli yksi isompi lasikuitupäällysteinen vene ja kaksi jollaa, lyhyempiä viikon tai pari kestäneitä matkoja tehtiiin pelkästään hiukan isomman jollan kanssa. Joskus alkumatka vedettiin traktorilla, mutta pääosin lykättiin ja vedettiin jäällä miesvoimin. Apuna oli myös veneen perään asennettu, moottorilla varustettu lykyri, jonka piikikäs pyörä kuljetti venettä eteenpäin. Radiossa saatiin säätiedotukset. Paikannusta tarkistettiin yöllä ottamalla suunnat majakoiden valoista. Kaikilla oli ajopuut ja pyssyt. Vaatetuksena tavallisten vaatteiden lisäksi valkoiset lumipuvut, turkkikin saattoi olla mukana. Vaatteet, varsinkin sukat olivat märkinä melkein kokoo reissun. Kotitekoisissa makuupusseissa nukuttiin veneen päälle tehdyssä teltassa. Pesutouhoja ei paljon harrastettu, joten kotiin palattua saunominen kyllä maistui.

Ruokaa varattiin kuudeksi viikoksi toiseen jollaan, toisessa oli polttoaineet. Eväänä oli leipää, korppuja, perunoita, hernekeittopurkkeja, säilykelihaa, kauraryynejä, paistinrasvaa. Kerran perunat tosin jäivät rannalle. Jos sianlihaa otettiin mukaan, se syötiin nopeasti pois. Jorma oli kokkina. Ruoka laitettiin petrolipriimuksella. Yhdesti kokeilttin kaasuvehkeitä, mutta kovilla pakkasilla kaasu kului nopeasti ja petrolia jouduttiin hakemaan maista kesken reissun. Vettä sulatettiin jäästä, osin käytettiin merivettäkin. Kun saalista saatiin, syötiin hylkeen lihaa, munuiaisia ja eteenkin maksaa. Jos litturyynipuuroa oli syöty pari viikkoa, kyllä tuore liha maistui, vaikka Paavo yrittikin laittaan kaurapuuroon säilykelihaa sattumiksi.

Jäihin päästyä veneille valittin sopiva asuntojää, johon pystytettiin leiri. Tarvittaessa leirin paikkaa vaihdettiin. Pyyntiin lähdettiin sopivalla säällä aamupäivästä ajopuun turvin kompassisuunnassa eri sektoreihin, ei suoraan myötätuuleen. Paras pyynti-ilma oli kylmä ja kirkas. Tyynellä ja lämpimällä hylje meni veteen. Yöpakkanen teki jään pinna rahisevaksi. Varovasti lähestyen piti päästä 150 m päähän hylkeestä. 200 m päästäkin saattoi ylettyä ampumaan. Jos hylje näki miehen, se meni heti sekaan. Hylkeen nostaessa päätään pyytäjän piti aina olla suojassa jääröykkiön takana. Kirkkaalla ilmalla suojaa ei tarvinnut. Alussa huono osumatarkkuus vaivasi. Pyssyt olivat hyviä, mutta kiikareissa oli vielä 60-luvun lopulla tarkennusongelmia. Saaliiksi saatiin norppia. Laumoissa eläviä halleja, harmaahylkeitä eli raaseleita alettiin saada enemmän kannan tullessa laivaväyllien myötä Perämerellekin. Saaliista tuotiin maihin leuat, nahka, traani eli hylkeenrasva ja osa lihasta. Nimismies maksoi leuoista 40 mk:n tapporahan, nahasta sai 10 mk, traanista keitettiin traaniöljyä ja lihaa syötiin.

Aika kului huonosti jos leiristä ei päässyt mihinkään. Viiden sumupäivän jälkeen vitsit olivat vähissä. Porukka tuli kyllä tutuksi, ja tupakointiin piti tupakoimattomankin sopeutua. Miehet pääsivät lehteenkin reissuillaan. 1965 Kalevassa kerrottiin Pöyhtärin ja Spaakin venekunnasta parissakin kirjoituksessa. Miehet olivat Ulkokallassa, muut jäät Ruotsin puolella, joten saalis oli ainakin siinä vaiheessa huono. Spakin väki, Herman, Antti ja Mauri olivat olleet neljättä viikkoa Kallassa. Pöyhtärin Olli ja Jorma sekä Lehtisen Pentti olivat lähteneet liikkeelle Hailuodosta ja tulleet Kallaan huonon jäätilanteen takia. Samalla reissulla hylkimiehet joutuivat auttamaan Ulkokallasta Rahjaan palatessa jäihin juuttuneen merivartioaseman veneen Rauta-Villen irrotuksessa. Mukana oli myös majakanvartija Arvo Pirkola ja Rauta-Villessä lehtitoimittajan lisäksi aseman päällikkö, ylik. Rauno Laukka ja konemies, ylki. Veikko Kärjä. Tuntien työllä saivat miehet kiskottua Rauta-Villen takaisin Ulkokallaan, josta uusi maihinmenoyritys alkoi vasta usean tunnin odotuksen jälkeen jäätilanteen parantuessa jonkin verran. Avusta kiittäessään miehet totesivat, että merellä on meren laki a että jokainen olisi tehnyt tuossa tilanteessa samoin.

Toukokuun 13.päivä 1967 sanomalehti Keskipohjanmaa kertoi Olli ja Jorma Pöyhtärin, Pentti Lehtisen ja Paavo Pekkarin palaneen 6 viikon pyyntiretkeltä. Matka oli alkanut 1. huhtikuuta ahdensuusta traktorin avulla Isohulluun. Sieltä oli jatkettu eteenkin vetämällä, kahta jollaa mukana kuljettaen aina Ruotsin puolelle Bjuröklubbin majakasta 20 km koilliseen. Ensimmäisille pyyntipaikoille pääsy oli kestänyt lähes kaksi viikkoa. Kuivamuonaa ja säilykkeitä oli syöty, mutta myös hylkeenmaksaa ja munuaisia. Jolla päälle tehdyssä teltassa oli nukuttu. Jäät olivat olleet heikkoja ja kylmiä kylpyjä oli tullut, mutta saalis on verrattain hyvä, 53 hyljettä.

Saalismäärät pienivät koko ajan. Vielä 60-luvun alkupuolella kalajokiset pyytäjät saivat yli 100 hyljettä reissulla. Ollin vetämän porukan paras saalis li 79 kpl. Syynä hyljekannan pienenemiseen olivat saalistuksen lisäksi ympäristömyrkyt esim. DDT ja PCB, jotka aiheuttivat lisääntymisongelmia, vain 20 % oli lopulta lisääntymiskykyisiä. Kannan pienentymisen takia vuonna 1975 Suomi lopetti 200 vuotta kestäneen tapporahan maksun ja asetti hylkeille rauhoistusajat. Harmaahylje rauhoitettiin kokonaan 1982, Ahvenanmaalla 1986. Kaikki Itämeren hyljelajit ovat olleet rauhoitettuja vuosina 1989-1996. Tänä aikana sallittiin pienten hyljemäärien pyynti tutkimustarkoituksiin.

Norppa on edelleen rauhoitettu, mutta vuodesta 1997 on jälleen pahimmilla vahinkoalueilla myönnetty rannikon riistahoitopiireille pieni määriä harmaanhylkeenpyyntilupia, vuonna 1997 30 kpl, metsatyskaudelle 2002-2003 230 kappaletta.

Lähdeaineisto Himanka-lehti 2003 Anu Kurikkalan kirjoitus