01.01.1940 on uudenvuoden
päivä. Istun Kiviniemen sairaalan pannuhuoneessa. Radio soi, juomme
kahvia voileipien kanssa. Nukuin viime yön pitkästä aikaa hyvin.
Sodan melskeestä ei tiedä tällä kertaa mitään. Toivon
hartaasti, että lähiaikoina tai viimeistään keväällä tulisi
rauha. Tulisi viimeinkin ratkaisu, joka takaisi meille pitkän,
vapaan rauhan meille kaikille ja Suomen kansalaisille. Me sotilaat
emme mielellämme olisi täällä. Meidän ihanteemme on rauha,
meidän halumme olisi olla kotona, vaalia perhettämme ja niiden
hyvinvointia. Säilyttää kodin onni. Säästää isät ja äidit,
uhrautuvat aviovaimot, siksot ja veljet, turvattomat lapset niiltä
suurilta kärsimyksiltä ja kurjuuksilta, joita sota tuo tullessaan.
Mutta meidän taytyy vain olla täällä jokaisen paikallaan.
Puolueista riipumatta jokainen on mukana, ei soraääniä ole
kuulunut keltään. Jokainen tuntee, että on kysymys oikeudesta
omistaa vapaa isänmaa, suuri yhteinen perhe. Pitäisi saada pitää
se maa, jonka jo esi-isämme ovat meille rakentaneet. Olisi suurinta
häpeää ellei kunnioitettaisi heidän työtään. Heidän
muistonsa, taistelunsa, uhrautumisensa meidän, joka edustamme
nykyistä sukupolvea, hyväksi. Kaikki tämä velvoittaa meitä
pyhästi ja kunniakkaasti puolustamaan maatamme kotien puolesta.
Tämän vuoksi, hyvät toverit mukautuaksemme eis-isäimme tapaan,
kärsimään hiljaisuudessa niistä puutteista mitä täällä on.
Olkaamme nurisematta vaikeinakin hetkinä. Ajatelkaamme esi-isiämme,
he ovat kärsineet vielä enempi kuin me ja ovat voittaneet.
Tehkäämme pyhä lupaus alkavana uutenavuotena pysyäksemme
itsekukin kohdaltamme rehellisenä suomalaisena, pysyäksemme suorana
ja rohkeana vihollisen edessä. Säilyttäkäämme kylmä harkinta
silloinkin, kun se näyttää toivottomalta. Tuokoon alkava uusivuosi
meille onnea taisteluissamme, rauhan. Kasvakoon Suomi sen jälkeen
entistäkin vauraammaksi. Eläkäämme rohkeina, eläköön Suomi.
Tämän sisältöisen puheen ajoin pitää, mutta pitämättä se
jäi.
Meidän tovereistamme on
Kärkinen kaatunut, Toimistossa on hänelle kortti, jossa hänen
siskonsa kyselee, ”mikset sinä veljeni kirjoita enää”.
02.01.1940 tunnen itseni toisinaan niin kuumeiseksi ja rauhattomaksi.
Henkinen paine rasittaa, vaikkei meillä ole varsinaista yhteenottoa
ollut, vain kranaatit. Mutta kotoiset asia, liikkeeni on vailla
isäntää, koti isää. Rempallaan on varmaan liikehommat, ajalla,
jolloin tarvittaisiin taitavaa johtoa.
Lähdeaineisto Sotavuodet
Kalajoki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti