Mietteitä sairaalan pukuhuoneessa

01.01.1940 on uudenvuoden päivä. Istun Kiviniemen sairaalan pannuhuoneessa. Radio soi, juomme kahvia voileipien kanssa. Nukuin viime yön pitkästä aikaa hyvin. Sodan melskeestä ei tiedä tällä kertaa mitään. Toivon hartaasti, että lähiaikoina tai viimeistään keväällä tulisi rauha. Tulisi viimeinkin ratkaisu, joka takaisi meille pitkän, vapaan rauhan meille kaikille ja Suomen kansalaisille. Me sotilaat emme mielellämme olisi täällä. Meidän ihanteemme on rauha, meidän halumme olisi olla kotona, vaalia perhettämme ja niiden hyvinvointia. Säilyttää kodin onni. Säästää isät ja äidit, uhrautuvat aviovaimot, siksot ja veljet, turvattomat lapset niiltä suurilta kärsimyksiltä ja kurjuuksilta, joita sota tuo tullessaan. Mutta meidän taytyy vain olla täällä jokaisen paikallaan. Puolueista riipumatta jokainen on mukana, ei soraääniä ole kuulunut keltään. Jokainen tuntee, että on kysymys oikeudesta omistaa vapaa isänmaa, suuri yhteinen perhe. Pitäisi saada pitää se maa, jonka jo esi-isämme ovat meille rakentaneet. Olisi suurinta häpeää ellei kunnioitettaisi heidän työtään. Heidän muistonsa, taistelunsa, uhrautumisensa meidän, joka edustamme nykyistä sukupolvea, hyväksi. Kaikki tämä velvoittaa meitä pyhästi ja kunniakkaasti puolustamaan maatamme kotien puolesta. Tämän vuoksi, hyvät toverit mukautuaksemme eis-isäimme tapaan, kärsimään hiljaisuudessa niistä puutteista mitä täällä on. Olkaamme nurisematta vaikeinakin hetkinä. Ajatelkaamme esi-isiämme, he ovat kärsineet vielä enempi kuin me ja ovat voittaneet. Tehkäämme pyhä lupaus alkavana uutenavuotena pysyäksemme itsekukin kohdaltamme rehellisenä suomalaisena, pysyäksemme suorana ja rohkeana vihollisen edessä. Säilyttäkäämme kylmä harkinta silloinkin, kun se näyttää toivottomalta. Tuokoon alkava uusivuosi meille onnea taisteluissamme, rauhan. Kasvakoon Suomi sen jälkeen entistäkin vauraammaksi. Eläkäämme rohkeina, eläköön Suomi. Tämän sisältöisen puheen ajoin pitää, mutta pitämättä se jäi.

Meidän tovereistamme on Kärkinen kaatunut, Toimistossa on hänelle kortti, jossa hänen siskonsa kyselee, ”mikset sinä veljeni kirjoita enää”. 02.01.1940 tunnen itseni toisinaan niin kuumeiseksi ja rauhattomaksi. Henkinen paine rasittaa, vaikkei meillä ole varsinaista yhteenottoa ollut, vain kranaatit. Mutta kotoiset asia, liikkeeni on vailla isäntää, koti isää. Rempallaan on varmaan liikehommat, ajalla, jolloin tarvittaisiin taitavaa johtoa.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki