Vaipuneet taistelijat

Syksy oli maassa. Sato oli korjattu Kalajoen laajoilta viljavilta aukeilta. Kalajoen miesten jatkuva hellittämätön määrätietoinen työ oli tuottanut vainiot vuosi vuodelta laajemmiksi, Lisääntynyt tieto ja ammattisivistys olivat myöskin vaikuttaneet sen, että maa oli tuottanut vuodesta vuoteen yhä enemmän ja useammanlaatuisia hyödykkeitä.

Rauhan työssä olivat Kalajoen miehet nostaneet pitäjänsä Pohjanmaan ensimmäisten rinnalle. Tämä ei ollut tapahtunut yksinomaan maanviljelyksen alalla, vaan jokisuulla jyskivät tehtaat, Pohjanlahden lakkapäälaineilla kiisivät kalastajien venheet ja keväisillä ahtojäillä hiipivät valkopukuiset, ahavointuneeet tarkkasilmäiset hylkeenpyytäjät kohti maaliaan.

Mutta nyt oli syksy. Syksy luonnossa, syksy kansamme elämässä, syksy koko Eurooan elämän yllä. Taas nousi eteen vanha uhka, Täälläkään pohjoisen napapiirien äärellä ei meille suotu rauhaa. Valtanaapuri katsoi tarvitsevansa rajattomien alueidensa lisäkis vielä hieman naapurinsa aluettakin. Isänmaata uhkasi syksy. Suomea uhkasi kuoleman vaara. Valtio kutsui miehet rajalle ja miehet lähtivät, lähtivät rinnan maamiehet, merenviljelijät ja miehet koneiden äärestä. Viimeiset hyvästit omaisille ja ystäville, viimeinen katse kotilakeudn ja tuttujen talojen puoleen ja sitten kohti rajaa.

Kannas, Suomussalmi, Raate, Pitkäranta ym. taistelutantereet näkivät Kalajoen miesten iskut. Vakava oli talonpojan käsi, terävä merten aavoihin tottuneen kalastajien silmä ja varman kuolemanlaulun yökkääjälle lauloi työmiehen luien käsien pitelemä konekivääri. Rauhan miehet kylvivät kuolemaa, mutta outo vieras ei ollut omallakaan puolella. Valtava teräsmyrsky lakaisi yötä päivää ja monen kalajokisen taistelija tie päättyi Kainuun ja Raja-Karjalan erämaihin tai Kannaksen linjoille.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki