Sota syttyi

Sota on syttynyt, sanottiin uutisissa. Lähtöni oli niin surullinen ja haikea. Vaimoni itki sydäntä särkevästi. Vaikeata oli erota. Yritin lohduttaa häntä, mutta sanat jäivät kurkkuun. Millä lohduttaa kylmää edessä olevaa totuutta. Ainoastaan: kyllä minä palaan kultaseni, varmasti palaan. Mutta varmuutta ei äänessä ollut siteeksikään. Kyllä ihmistä pitää sisäisesti kiusata luihin ja ytimiin asti. Olin lyöty pohjaan asti. Kauppakin oli rempallaan, sekin vielä lisäksi. Äärimmäistä rohkeutta nyt vaadittaisiin naisilta ja miehiltä.

Helsingistä tuli paljon äitejä lapsineen Haapamäelle. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka tyynenä he hoitelivat lapsiaan. Ensimmäinen sodan tuntuma saatiin, kun jouduimme ilmasuojaan maastoon jollain aseman lähettyvillä. Sotarintama lähenee 2.12.1939. Meinaa viedä kasvot vakaviksi. Tämä päivä tulee olemaan vaiherikas, Olosuhteita joita ei vielä tunne. Monet ajatukset valtaavat ja vaeltavat mielessäni. Jännitys kasvaa yhä. Olemme pian ”naapurin” tulilinjalla, Nyt olemme jo seutuvilla, missä pommi voi iskeä millä hetkellä hyvänsä liikkuvaan junaamme. Lähenemme Sakkolan asemaa ja jatkamme Kivinimen asemalle. Saavuttuamme Kiviniemen asemalle kuului jo kova tykkien jyske. Sota oli todella alkanut.

Sunnuntai 3.12.1939 oli ensimmäinen adventti, Olen ollut toistaa päivää rintamalla, mutta ei varsinaista kosketusta ole ollut, mitä nyt yksittäisiä kranaatteja silloin tällöin. Olihan Vuoksi välissä. Olin ollut aikoinani Viipurissa suorittamassa asevelvollisuuttani Karjalan kaartissa konekväärikomppaniassa, Etevänä, ehkä komppanian parhaana pinnarina päädyin lopulta hevosmieheksi. Olin silloin tyytyväinen ja nautein erikoisesti marssin aikana, kun istuin ja haukottelin, kun pojat marssivat täyspakkaus selässä. Ajattelin silloin, että jos sota tulee on helpompi olla hevosmiehenä.

Nyt olin kiväärimies. Olemme puskeneet töitä tekemällä tankkiesteitä, juoksuhautoja ja tiemme pomminkestävän korsun, jossa tuoreista tukeista salvetut seinät sisältä ja samoista aineista makuulaverit. Korsumme oli niin kostea, että vaatteet kastuivat miesten hengityksestä ja tuoreista hirsistä seiniltä.

Olin yöllä 4.12.1939 vartiossa. Itäinen taivas oli suorastaan tulimerenä, jokainen laukaus minkä vihollinen ampui valaisi salamana taivaan. Tällä hetkellä ja koko aamupäivän oli kiivas tykistötuli, jota säesti muut tuliaseet. Meidän lohko oli vielä ainkakin toistaiseksi hiljainen, paitsi että silloin tällöin tuli kranaatteja ja piti lyödä henkensä kaupalla maihin. Olimme melko totuttumattomia sotilaita. Aina kun kranaatti viheltäen tuli löimme maihin lähimmän puun juureen, luulimme sen suojavan, joka oli paljon vaarallisempi, kuten myöhemmin opimme huomaamaan. Puuhun osunut kranaatti oli pahin sirpaleiden levittäjä. Emme osanneet myöskään arvioida kranaattien tuloäänestä, milloin se tulee lähelle tai menee pitkälle.

Heräsimme 05.12.1939 kovaan pommitukseen. Kranaatit räiskähtelivät ympärillämme. Kun vähän vaimeni, menimme taas töihin. Parantelimme korsuamme, vahvistimme kattoapaksulla maakerroksella, teimme tukkiesteitä ja ampuma-alaa harvensimme, jotta olisi hyvä näköala mahdollisen hyökkäyksen aikana. Vihollinen oli Vuoksen vastapäisellä rannalla kiväärin kantamattomissa. Tiedustelut käytiin vasemmalla ja oikealla puolella. Odotimme hyökkäystä, sillä oliha vihollisella veneitä ja muuta kalustoa pyrkiäkseen Vuoksen yli. Sen takia olimme jatkuvasti valppaana. Joka hetki partioimme lohkomme ja pidimme silmällä edessä olevaa Vuoksen virtaa ja sen rantoja.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki