Viiksanlahden teltassa

03.01.1940 olin Viiksanlahdessa kenttävartiossa. Muutami tykin ammuksia lähettyville, Kivinimen suunnalta kuuluu kone- ja pikäkiväärin papatusta sekä yksittäisiä kiväärin laukauksia. 05.1.1940 ei mitään erikoista, Tykit jylisee vähän joka puolella ja silloin tällöin halkoo ilmaa konekiväärisarjoja. Olemme edelleen majoittuneena sairaalaan. Kellarikerroksessa on paljon huoneita, joissa kaikissa sotilaita. Tällä hetkellä olen isonlaisessa huonessa. Tähän on majoitettu hevosmiehet ja yksi joukkue. On toisinaan ilonkin hetkiä. Pojat ovat evakoineet gramofooin ja satoja levyjä. Soitto raikuu railakkaasti, hivelle kauniisti sodassa vakavoituneita mieliä. Kuulostaa toisaan vallan ihmeelliseltä pitkästä aikaa. Monet ajatukset, muistot ja tunteet tuo soitto miesten sydämiin.

Huone on ajan leimaa antava. Aseita ja varusteita pitkin sieniä, makuulavereita pitkin seinän vieriä. Keskilattialla on pöytä täynnä kaikenlaista törkyä ruuantähteistä mukeihin ja kenttäpakkeihin. Kuukari, alkeellinen keitin on lattilalla j aina joku keittämässä siinä kahvia. Sitä on riittänytkin vielä toistaiseksi. On saatu kotoa ja kauppojen varastoista. Miehiä istuskelee peteillä. Osa heistä kirjoittelee kirjeitä, joku vaimolleen, toinen morsiammelleen. Osa pojista kuuntelee soittoa tupakki suusa, osa juttelee. Sukan parsina on myöskin käynnissä ja syönti kuuluu asiaan. Kivääreitä puhdistaa joku. Sairaitakin on, he makaavat kuumeisina peteillä. Suurin osa miehistä kuitenkin on uupuneita päivän rasituksista, Voi kun olisi kotona ja katson ympärilleni, näen että jokaisella on sama ajatus. Kuinkas muuten. Soitto vaikuttaa herkkiin mieliin huumaavasti, se tuo ennen tuntemattomia ailahduksia, kaipausta ja syvää ikävöintiä.

Parin kilometrin päässä rintamalla makaa kohtalontoverit poteroissaan, asemissa vuorollaan, tähystämässä, yrittääkö vihollinen rintamamme läpi. He vartioivat valppaasti. Jokaisella heillä on arvokas tehtävä ja he tuntevat sen sisimmässään. Hiipuvästä pelosta ei pääse kukaan, seuraavassa hetkessä jo voi olla koitos elämästä ja kuolemasta. Kuitenkin salainen toivo sisimmässä antaa henkistä voimaa.

07.01.1940 olemme kenttävartiossa Viiksenlahdessa vain pimeänä aikana. Liikuva partio ja minulla asmavartiovuoro. Seisomme, kuunelemme ja yritämme pimeyden läpi tähystää vastarannalle, missä vihollinen piileksii, Tämä on kylmää tehtävää kovalla talvipakkasella. Vaatteet eivät paljon lämmitä, kun vielä käy kova tuuli eikä pienet pensaat estä sitä. Ruumiinliikuntaa yritämme paikallamme, muuta melua herättämättä. Naapuri ei saa aavistaa oloamme,

09.01.1940 olemme edelleen Viiksenlahdessa. Samat tehtävä paitsi että olemme nyt teltoissa, Vartiota on kyllä pidettävä tässäkin. Telttamme on sijoitettu pieneen laaksoon, jonka pohjalla virtaa jäätymätön puro, ja jonka kummallakin puolella varjostaa korkea äyräs sekä sakea luminen metsä. Leirialueemme on hyvin kaunis ja tulee ajatelleeksi historiaa, jolloin esi-isämme varmaan hakivat tällaisen suojaavan leiripaikan

Teltassamme on melkein koko joukkue, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Permanto, onpeitetty. Lumen päälle on pantu havupuun oksia. Teltta on täynnä nukkuvia miehiä vieri vieressä niin ahtaalla, että kun panee maate, täytyy kylmverisesti laskeutua kahden miehen päälle, jolloin nukkuvat unissaan liikkuvat sen verran, että hiljaa valuu heidän väliinsä. Jokainen on kuitenkin tyytyväinen, sillä väsynys antaa unta ja suvaitsevuutta. Näissä oloissa ei voikaan parempaa kaivata. On sentään joskus pientä kinaakin, joka ei loukkaa ketään. On meidän seassa aivan vauhkoontuneitakn, naurettavan arkoja miehiä. He ovat niitä, jotka olivat ennen sodan julistusta suuriäänisiä ja kerskailevia, suuri teoissa ja puheissa, ovat nyt aivan mitättömiä, eikä heihin voi luottaa. Nekin, jotka olivat rauhan aikana tapelleet ja keskuneet niistä, olivat nyt pelokkaan hiljaisia.

Lähdeaineisti Sotavuodet Kalajoki